1.
Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias
Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin:
korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo
muutamia hopeisia haivenia.
Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä
mikään... mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli
sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät
kahdeksaankymmeneen... Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin
sitä kuolla kupsahtaa...
Mutta eipähän tuolle mitään mahda!
Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa
säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni
ruokasaliin.
Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja
kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan
kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat
jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen
piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt
hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän
kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät
kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.
Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa.
Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti
sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.
-- Keneltä? kysyi rouva.
-- Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.
Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan
olevan miehensä kirjoituspöydällä.
Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan
kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. -- --
Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät.
Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen
varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei
alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden
tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän
maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli
kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että
vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän
luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen
vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta
koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin
myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin
hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa
ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen
kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.
Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne
nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin
öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan -- viime aikoina sitä oli
tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä... Hän olikin alkanut
lihoa aivan pelottavasti --!
-- -- Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien
mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen
sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon
lautasliinan ja nousi pöydästä.
-- Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin
vieressä olevaan työhuoneeseensa. -- Hävytön naiselukka!
Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä
enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa
vasten ja alkoi miettiä.
Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen
tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen
ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin
kanssa... puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa... Mutta sitten
takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli
yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.
Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja
aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m.
oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään
kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri,
mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi:
olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen,
entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle... joka sen kautta säilyi kautta
aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli
lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut
sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen... Mutta
juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen
vaimonsa tullut sisään:
-- Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän
tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on
muka yksityistä asiaa...
Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan
"yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut
lyhyesti: -- Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä,
joustavia askeleita... Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen,
solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio
nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan
valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret
välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.
-- Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut
paikaltaan.
Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko
verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.
Nainen oli naurahtanut kevyesti:
-- Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen
rientänyt sinua tapaamaan...
Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta
mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti
sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.
Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman
valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä
samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman
loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen;
hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa...
Ja nyt --!
Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:
-- Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.
Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.
-- Kaksi sataa, kolme... -- Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että
kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä
sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa... sinä
vihaat häntä...
Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut
mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta
nainen oli jatkanut: -- Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit
mennä minun kanssani naimisiin... Etkö muista?
Yhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:
-- Millä voitte nuo väitteenne todistaa?
Mutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:
-- Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa
mustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta
hänen kanssaan, hän voi todistaa...
Tuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin
skandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:
-- Kuinka paljon Te vaaditte?
Kylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:
-- Tuhat markkaa.
Antti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli
hän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.
-- Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan
rahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.
Ja samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.
* * * * *
Kauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua.
Täyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen
jäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha... Mutta kuta
tarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt
oli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille
kiitollista kunnioitusta.
Ja hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan...
Sitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin,
luki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn "kiitoksen
eilisestä lahjasta" ja repi sen pieniksi siruiksi.
2.
Päivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat
enimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.
-- Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä
kunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä
Yorkshire-kasvojaan. -- Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda...
Mutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta
poissaolevalle emännälle -- uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja
rohkaisevalle työtoverille... Se oli runollisen lennokas ja
monikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun
ehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään
kukkaistervehdystä.
Ja soittokunta soitti "Naisen ylistyksen".
Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken
paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet
kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti.
Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan -- --.
Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja
odotti... Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime
tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin
kiehtovan käärmemäinen... Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja
kirjava kukkaissato.
Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana
kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä
ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista
tyydytystä, pientä iloakin... Ja aivan välinpitämättömänä oli hän
kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.
Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat
sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat.
Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä
rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri
Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen
reessään oli siis tilaa... Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio
vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta
kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.
Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa
tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota
pitkään ja intohimoisesti...
Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti
rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän.
Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja
säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas
onnentunne hänen rintansa -- hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut
yli kimmeltävimpienkin toiveitten!