PEUKALOINEN.

Oli kerran puunhakkaaja, jolla oli seitsemän lasta, kaikki

poikia. Vanhin oli vasta kymmenvuotias, ja nuorin seitsenvuotias.

Tuntuu kummalliselta että puunhakkaaja oli voinut saada sellaisen

lapsilauman niin vähässä ajassa, mutta koko asia oli siinä, että

hänen vaimonsa oli hyvin joutuisa ja lahjoitti hänelle ainakin kaksi

kerrallaan.

He olivat hyvin köyhiä, ja nuo seitsemän lasta olivat heille aika

taakka, koska kukaan heistä ei vielä voinut ansaita elatustaan.

Heitä myöskin huolestutti nuorin poika, joka oli heikko raukka eikä

huolinut puhua sanaakaan. He pitivät tyhmyytenä sitä mikä oikeastaan

todisti hänen hyvää älyään. Poika oli hyvin pieni, ja kun hän tuli

maailmaan, ei hän ollut peukaloa suurempi. Siitä hän sai nimen

Peukaloinen.

Lapsi parka oli perheen syntipukki, ja aina hänelle tehtiin

vääryyttä. Hän oli kuitenkin viisain ja terävin veljeksistä, ja

vaikka hän puhui vähän, kuunteli hän sitä enemmän.

Tuli sitten perin huono vuosi, ja nälänhätä oli niin suuri, että nuo

ihmisparat päättivät vapautua lapsistaan.

Eräänä iltana, kun lapset jo nukkuivat ja isä ja äiti istuivat tulen

ääressä, sanoi mies vaimolleen, sydän täynnä tuskaa:

"Näethän nyt että emme enää voi elättää lapsiamme. Minä en voi

nähdä heidän kuolevan nälkään silmäini edessä. Olen päättänyt viedä

heidät huomenna metsään, mikä on vallan helppoa, ja sillä aikaa kun

he huvikseen kokoilevat risuja, ei meidän tarvitse muuta kuin paeta

ilman että he näkevät."

"Voi", huudahti vaimo, "voisitko itse viedä lapsesi perikatoon?"

Mies koetti turhaan kuvailla heidän suurta köyhyyttään, vaimo ei

voinut suostua. Hän oli köyhä, mutta hän oli vielä äiti.

Lopulta hän suostui, ajateltuaan kuinka kauheata hänen olisi nähdä

lasten kuolevan nälkään, ja meni levolle itkien.

Pikku Peukaloinen kuuli kaikki mitä he sanoivat, sillä huomattuaan,

että he puhuivat huolistaan, oli hän noussut hiljaa sängystä ja

hiipinyt isän tuolin alle näkymättömänä kuuntelemaan. Sitten hän meni

takaisin sänkyyn eikä enää nukkunut sinä yönä, ajatteli vain mitä

hänen pitäisi tehdä.

Hän nousi varhain aamulla ja meni puron rantaan, täytti taskunsa

pienillä valkeilla kivillä ja palasi sitten kotiin. Pian lähdettiin

retkelle, eikä Peukaloinen kertonut veljille mitään kaikesta minkä

hän tiesi.

He menivät hyvin sankkaan metsään, jossa kymmenen askeleen päästä ei

nähnyt toisiaan. Isä alkoi hakata puita ja lapset kokosivat risuja

sitoakseen niitä kimpuiksi. Kun isä ja äiti huomasivat heidän olevan

täydessä puuhassa, menivät he huomaamatta kauemmaksi ja pakenivat

kiireesti kotiin pientä syrjäpolkua pitkin.

Kun lapset huomasivat olevansa yksin, alkoivat he itkeä ja huutaa

kaikin voimin. Peukaloinen antoi heidän huutaa, hän kyllä tiesi mistä

kotiin mentäisiin, sillä tulomatkalla hän oli pudotellut pitkin tietä

noita pieniä valkeita kiviä, joita hänellä oli taskuissa. Hän sanoi

veljille:

"Älkää pelätkö, isä ja äiti ovat jättäneet meidät tänne, mutta minä

kyllä vien teidät kotiin. Seuratkaa minua vain!"

He seurasivat häntä, ja hän vei heidät kotiin asti samaa tietä, jota

he olivat tulleet metsään. He eivät ensin uskaltaneet mennä sisään,

vaan painautuivat kaikki ovea vastaan kuullakseen, mitä isä ja äiti

puhelivat.

Juuri silloin kun puunhakkaaja ja hänen vaimonsa olivat palanneet

metsästä kotiin, oli linnanherra lähettänyt heille kymmenen

taaleria, jotka hän oli jo kauan ollut velkaa ja joita he eivät enää

odottaneet. Se pelasti heidän henkensä, sillä nuo ihmisparat olivat

kuolemaisillaan nälkään. Puunhakkaaja lähetti paikalla vaimonsa

lihakauppaan. Koska he eivät olleet syöneet pitkään aikaan, osti

vaimo kolme kertaa enemmän lihaa kuin kahden ihmisen illalliseen

olisi tarvittu. Kun he olivat syöneet tarpeekseen, sanoi vaimo:

"Voi, missähän lapsi parkamme nyt ovat? Heillepä nuo ruuanjätteet

maistuisivat! Mutta sinä, onneton mies, sinä tahdoit tuhota heidät,

ja sanoinhan minä että saisimme vielä katua. Mitähän lapsi parat nyt

tekevät siellä metsässä? Voi hyvä Jumala, he ovat ehkä jo joutuneet

suden suuhun! Sinä vasta peto olet, kun saatat omat lapsesi turmioon."

Puunhakkaajan kärsivällisyys loppui vihdoin, sillä vaimo toisti

ainakin kahteenkymmeneen kertaan että mies vielä katuisi ja että

sitäpä hän oli sanonut. Mies uhkasi lyödä häntä, jollei hän olisi

vaiti. Ja kuitenkin oli puunhakkaaja ehkä vielä enemmän pahoillaan

kuin hänen vaimonsa, mutta vaimo ärsytti häntä, sillä hän oli

samanlainen kuin monet muut miehet, jotka rakastavat viisaspuheisia

vaimoja, mutta eivät voi sietää sellaisia, jotka perästäpäin aina

muistavat olleensa oikeassa.

Vaimo vain itki itkemistään.

"Voi, missä ovat lapseni, lapsi parkani?"

Hän sanoi sen kerran niin kovaa että lapset, jotka seisoivat oven

takana, kuulivat sen ja huusivat kaikki yhdessä:

"Täällä olemme, täällä olemme!"

Äiti juoksi avaamaan ovea, syleili lapsia ja sanoi:

"Voi kuinka olen onnellinen, kun saan taas nähdä teidät, lapsi

kultani! Te olette väsyneitä, teidän on kova nälkä. Ja voi, Pekka,

kuinka olet likainen! Tule tänne, että saan pestä sinut!" Pekka oli

vanhin pojista ja äidin lemmikki, sillä hänellä oli punertava tukka

niinkuin äidilläkin.

Lapset asettuivat pöytään ja söivät ruokahalulla, joka ilahdutti

isää ja äitiä. He kertoivat kuinka heitä oli pelottanut metsässä, ja

puhuivat melkein kaikki yhteen ääneen.

Nämä kunnon ihmiset olivat ylen onnelliset saadessaan lapsensa

takaisin, ja tätä iloa kesti niin kauan kuin nuo kymmenen taaleria

kestivät. Mutta kun raha loppui, alkoi vanha surkeus, ja he taaskin

päättivät jättää lapset metsään. Jotta asiasta tällä kertaa tulisi

täyttä totta, aikoivat he nyt viedä heidät vielä kauemmaksi kuin

edellisellä kerralla. Vanhemmat eivät voineet keskustella aikeestaan

niin salaisesti että Peukaloinen ei olisi kuullut. Poika arveli

suoriutuvansa asiasta samalla tavoin kuin viimeinkin, mutta

vaikka hän nousikin aikaisin aamulla mennäkseen hakemaan pieniä

kiviä, ei hän päässyt puron rantaan, sillä talon ovi oli suljettu

kaksinkertaisella lukolla.

Peukaloinen ei käsittänyt mitä nyt piti tehdä. Mutta sitten antoi

äiti heille jokaiselle leipäpalan aamiaiseksi, ja hän ajatteli että

hän ehkä voisi murtaa oman osansa pieniksi muruiksi ja pudotella

niitä pitkin matkaa kivien asemasta. Ja hän pisti leivän taskuunsa.

Isä ja äiti veivät heidät metsän tiheimpään ja synkimpään seutuun ja

perille päästyään lähtivät syrjäpolkua pakoon, jättäen lapset sinne.

Peukaloinen ei ollut millänsäkään, hän luuli helposti löytävänsä tien

leivänmurujen avulla. Suuri oli hänen hämmästyksensä kun leivänmurut

olivatkin tipotiessään joka-ainoa. Linnut olivat tulleet ja syöneet

kaikki.

Nyt olivat lapset kovin hädissään, ja mitä enemmän he harhailivat,

sitä syvemmälle metsään he joutuivat. Tuli yö, ja metsässä nousi

raju tuuli, joka sai pojat hirvittävän pelon valtaan. He olivat joka

taholta kuulevinaan sutten ulvontaa, sutten, jotka tulivat syömään

heitä. He tuskin uskalsivat puhella, tuskin kääntää päätä.

Sitten rupesi satamaan rankasti, ja he kastuivat melkein luihin

saakka. Heidän jalkansa liukastuivat joka askeleella, he kaatuivat

mutaan ja nousivat ylös vallan tahriintuneina eivätkä enää tietäneet

mitä heidän piti tehdä.

Peukaloinen kiipesi korkealle puuhun katsomaan eikö mitään näkyisi.

Hän käänsi päätään kaikkiin suuntiin ja näki pienen kiiltävän pilkun,

joka näytti kynttilän valolta, mutta joka oli hyvin kaukana metsän

takana. Hän kiipesi alas, mutta ei maahan tultuaan nähnyt enää

mitään, ja oli kovin onneton. Mutta kun veljekset olivat jonkun aikaa

kulkeneet sitä suuntaa, jolla Peukaloinen oli nähnyt valon, loppui

metsä, ja valo näkyi taas.

He saapuivat vihdoinkin taloon, josta valo tuli, mutta matka oli

vaivalloinen, sillä valo katosi näkyvistä aina kun tie laskeutui

laaksoon. He kolkuttivat ovelle, ja eräs kiltin näköinen vaimo tuli

avaamaan. Hän kysyi mitä he tahtoivat.

Peukaloinen sanoi että he olivat köyhiä lapsia, jotka olivat eksyneet

metsään, ja pyysivät laupeuden nimessä yösijaa.

Vaimo näki nuo kauniit lapset ja puhkesi itkemään sanoen:

"Voi, lapsi parkani, minne olettekaan tulleet! Ettekö tiedä että

tässä talossa asuu jättiläinen, joka syö pieniä lapsia?"

"Voi, hyvä rouva", vastasi Peukaloinen, joka vapisi kiireestä

kantapäähän saakka niinkuin hänen veljensäkin, "mitä meidän on

tehtävä? Sudet metsässä eivät suinkaan jätä meitä syömättä tänä yönä,

jos emme pääse luoksenne. Parempi sittenkin, että herra jättiläinen

syö meidät, ja ehkä hän vielä sääliikin meitä, jos te pyydätte

puolestamme armoa."

Jättiläisen vaimo arveli, että hän ehkä voisi piilottaa lapset

mieheltään seuraavaan aamuun saakka, ja antoi heidän tulla sisään. He

saivat lämmitellä hyvän tulen ääressä, jolla juuri oli paistumassa

kokonainen lammas jättiläisen illalliseksi.

Tuskin alkoivat lapset päästä lämpimiinsä, kun he kuulivat ovelta

kolme tai neljä kovaa koputusta. Jättiläinen palasi kotiin. Vaimo

piilotti heidät nopeasti sängyn alle ja meni avaamaan.

Jättiläinen kysyi ensin, oliko illallinen valmis ja oliko viiniä

tuotu sisään, ja istahti sitten pöytään. Lammas oli vielä vallan

verinen, mutta jättiläisen mielestä se maistui sitä paremmalta.

Jättiläinen nuuski oikealle ja vasemmalle ja sanoi tuntevansa tuoreen

lihan hajua.

"Se mahtaa olla tuo vasikanpaisti, jonka olen laittanut valmiiksi",

vastasi hänen vaimonsa.

"Minä tunnen tuoreen lihan hajua, minä sanon sen vielä kerran", sanoi

jättiläinen ja katsoi vaimoaan syrjästä. "Täällä on jotakin, jota

minä en ymmärrä."

Näin sanoen hän nousi pöydästä ja meni suoraan sängyn luo.

"Ahaa", sanoi jättiläinen, "näin sinä tahdot pettää minua, kirottu

vaimo! En käsitä miksi en syö sinuakin, mutta kiitä onneasi että

olet niin vanha, senkin hölmö! Tässähän minulle tulee riistaa kuin

tilattuna, ja nyt voin kestitä ystäviäni, kolmea jättiläistä, jotka

tulevat luokseni näinä päivinä."

Hän veti pojat sängyn alta toisen toisensa jälkeen. Lapsi parat

heittäytyivät polvilleen pyytäen armoa, mutta he olivat nyt joutuneet

maailman julmimman jättiläisen käsiin. Kaukana siitä, että hän olisi

säälinyt heitä, päinvastoin hän jo ahmi heitä silmillään ja kehuskeli

vaimolleen, mitä herkkupaloja heistä tulisikaan, kun vaimo vielä

laittaisi hyvän kastikkeen.

Hän meni hakemaan suuren veitsen, tuli ihan lähelle lapsia ja rupesi

teroittamaan veistä pitkää kiveä vastaan, joka oli hänen vasemmassa

kädessään. Hän oli jo siepannut käteensä yhden lapsen, kun hänen

vaimonsa sanoi:

"Mitä sinä nyt aiot? Eikö sinulla ole tarpeeksi aikaa vielä huomenna?"

"Ole vaiti", sanoi jättiläinen. "Sitä mureampia heistä tulee."

"Mutta sinullahan on vielä niin paljon lihaa", huomautti vaimo,

"vasikka, kaksi lammasta ja puolikas sikaa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi jättiläinen "Anna heille hyvä illallinen,

etteivät laihdu, ja vie heidät levolle."

Kelpo vaimo oli ihastuksissaan ja tarjosi pojille hyvän illallisen,

mutta he olivat niin kauhuissaan, etteivät voineet syödä. Jättiläinen

taas oli loistavalla tuulella, kun hänellä oli tiedossa niin hyvä

kestitys ystävilleen, ja rupesi uudelleen juomaan. Hän joi tusinan

ryyppyjä enemmän kuin tavallisesti, niin että hänen päänsä kävi vähän

raskaaksi ja hänen oli pakko mennä levolle.

Jättiläisellä oli seitsemän tytärtä, jotka olivat vielä lapsia.

Näillä pienillä jättiläistytöillä oli kaikilla hyvin heleä iho, sillä

he söivät tuoretta lihaa niinkuin isäkin, mutta heillä oli pienet,

harmaat, vallan pyöreät silmät, käyrä nenä ja peräti iso suu, jossa

hampaat olivat pitkät ja hyvin terävät ja hyvin kaukana toisistaan.

He eivät vielä olleet varsin pahoja, mutta heistä kyllä lupasi tulla,

sillä he pureskelivat jo pieniä lapsia ja imivät verta.

Heidät oli pantu levolle varhain, ja he nukkuivat kaikki seitsemän

suuressa sängyssä. Jokaisella oli kultakruunu päässä. Samassa

huoneessa oli toinen samankokoinen sänky, ja tähän pani jättiläisen

vaimo nuo seitsemän pientä poikaa nukkumaan. Sitten hän itse meni

levolle miehensä viereen.

Peukaloinen oli nähnyt että jättiläisen tyttärillä oli kultakruunut

päässä. Hän pelkäsi jättiläisen vielä katuvan, kun ei ollut

tappanut poikia heti illalla, ja niinpä hän nousi keskellä yötä,

otti veljiltään ja itseltään lakit päästä ja pani ne ihan hiljaa

jättiläistyttöjen päähän, joilta hän oli ottanut kruunut pois.

Kruunut hän pani veljiensä päähän ja omaansa, jotta jättiläinen

luulisi heitä tyttärikseen ja tyttäriään pojiksi, jotka hän tahtoi

tappaa.

Kävikin aivan niin kuin hän oli ajatellut. Jättiläinen heräsi

keskiyön aikaan ja rupesi katumaan, että oli lykännyt huomiseen, mitä

olisi voinut toimittaa jo illalla. Hän nousi kiivaasti vuoteeltaan ja

otti suuren puukkonsa.

"Käykäämme katsomassa", sanoi hän, "kuinka pikku veitikkamme

jaksavat. Nyt ei lykätä toiseen kertaan."

Hän nousi haparoiden tytärtensä huoneeseen ja lähestyi sänkyä, jossa

pojat makasivat. Kaikki nukkuivat paitsi Peukaloinen, jota pelotti

kauheasti, kun jättiläinen kädellään tunnusteli hänen päätään

niinkuin hän oli tunnustellut veljienkin päätä. Jättiläinen tunsi

kultakruunut ja sanoi:

"Jopa aioin tehdä kauniin tekosen. Huomaan kyllä, että join liikaa

eilen illalla."

Sitten hän meni tytärtensä sängylle ja sai käsiinsä poikien pienet

lakit.

"Ahaa", sanoi hän, "tässä ovat poikasemme. Nyt reippaasti työhön!"

Ja hän katkaisi yhteen menoon kaulan seitsemältä tyttäreltään.

Erittäin tyytyväisenä tekoonsa meni hän takaisin sänkyyn.

Heti kun Peukaloinen kuuli jättiläisen kuorsaavan, herätti hän

veljensä ja käski heitä vikkelästi pukeutumaan ja seuraamaan häntä.

He laskeutuivat hiljaa puutarhaan ja hyppäsivät muurien yli. He

juoksivat melkein koko yön, vapisten kaiken aikaa, tietämättä minne

menivät.

Herättyään aamulla sanoi jättiläinen vaimolleen:

"Meneppäs laittamaan valmiiksi nuo eilisiltaiset pikku vekkulit."

Vaimo kovin hämmästyi miehensä hyvyyttä, sillä hän ei ollenkaan

aavistanut, millä tavoin jättiläinen tarkoitti että hänen piti

laittaa valmiiksi pojat. Hän luuli vain, että mies käski häntä

pukemaan heidät. Hän meni huoneeseen ja kauhistui kovin, kun näki

tyttärensä verissään, kaulat katkaistuina.

Ensi työkseen hän pyörtyi, sillä se on ainoa, mitä melkein kaikki

naiset voivat tehdä tämäntapaisissa kohtauksissa. Jättiläinen

pelkäsi, että vaimo olisi liian hidas työssä, joka oli hänelle

uskottu, ja meni auttamaan häntä. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin vaimo

nähdessään tämän kauhean näyn.

"Ah", huusi hän, "mitä olen tehnyt? He saavat sen minulle maksaa, nuo

onnettomat, ja heti paikalla."

Hän viskasi ruukullisen vettä vaimonsa kasvoihin, jotta tämä

virkoaisi ja sanoi:

"Anna minulle heti seitsemän peninkulman saappaani, minä menen

ottamaan heidät kiinni."

Hän lähti matkaan, ja juostuaan kaikkiin suuntiin hän vihdoin joutui

tielle, jolla lapsi parat kulkivat, vain sadan askeleen päässä isänsä

tuvalta. He näkivät jättiläisen, joka hyppäsi vuorelta vuorelle ja

astui virtojen yli yhtä helposti kuin pienien purojen. Peukaloinen

näki vuorenonkalon lähellä paikkaa, jossa he olivat, ja piilotti

veljensä sinne. Itse hän meni perässä, mutta piti koko ajan silmällä

jättiläisen liikkeitä. Jättiläinen oli jo hyvin väsynyt pitkästä,

hyödyttömästä matkastaan, sillä seitsemän peninkulman saappaat

rasittavat aika tavalla, ja tahtoi levähtää. Hän istahti sattumalta

kalliolle, jonka onkalossa pojat olivat piilossa.

Koska jättiläinen oli lopen uupunut, nukahti hän levättyään hetkisen,

ja alkoi kuorsata niin hirvittävästi, että lapsi parat olivat yhtä

peloissaan kuin sinä iltana, jolloin jättiläinen oli heilutellut

suurta puukkoaan katkaistakseen heidän kaulansa.

Peukaloinen oli rohkeampi. Hän käski veljiään juoksemaan nopeasti

kotiin sillä aikaa kun jättiläinen nukkui noin sikeästi. Hänen

tähtensä heidän ei tarvitsisi olla huolissaan. Veljet seurasivat

hänen neuvoaan ja pääsivät pian kotiin.

Peukaloinen lähestyi jättiläistä ja veti häneltä hyvin hiljaa

saappaat jalasta. Sitten hän pani ne omaan jalkaansa. Saappaat olivat

hyvin suuret ja hyvin leveät, mutta koska ne olivat noidutut, oli

niillä kyky kasvaa ja kutistua kokoon sen jalan mukaan, mihin ne

kulloinkin pantiin. Nytkin ne sopivat Peukaloiselle ihan yhtä hyvin

kuin jos ne olisi tehty häntä varten.

Peukaloinen meni suoraa päätä jättiläisen taloon, jossa jättiläisen

vaimo itki surmattuja tyttäriään.

"Teidän miehenne", sanoi Peukaloinen, "on suuressa vaarassa. Hän on

joutunut rosvojen vangiksi, ja nämä ovat luvanneet tappaa hänet,

jollei hän anna heille kaikkea kultaansa ja hopeaansa. Juuri samassa

hetkessä, jolloin tikari väikkyi hänen kurkkunsa edessä, hän huomasi

minut ja pyysi minua tuomaan teille sanan hänen onnettomuudestaan.

Hän käski teitä antamaan minulle kaikki rahansa, pidättämättä mitään,

sillä muuten he tappavat hänet armotta. Koska asialla on kova

kiire, tahtoi hän minua ottamaan nämä hänen seitsemän peninkulman

saappaansa, jotta pääsisin nopeammin juoksemaan ja myöskin jotta te

uskoisitte, etten ole petturi."

Kunnon vaimo pelästyi kovin ja antoi Peukaloiselle paikalla kaikki

mitä hänellä oli, sillä jättiläinen oli hyvä aviomies, vaikka

hän söikin pieniä lapsia. Peukaloinen sai siis haltuunsa kaikki

jättiläisen rikkaudet ja palasi isänsä tupaan, missä hänet otettiin

vastaan suurella ilolla.

On paljon ihmisiä, jotka eivät ole yhtä mieltä tästä viime seikasta

ja jotka väittävät, että Peukaloinen ei varastanut jättiläisen

rahoja. Siitä ei Peukaloisella ollut vähääkään paha omatunto, että

hän otti jättiläiseltä seitsemän peninkulman saappaat, joita tämä

käytti vain ottaakseen kiinni pieniä lapsia. Nämä ihmiset väittävät

kuulleensa asian hyvin luotettavalta taholta, he ovat vieläpä olleet

vieraina puunhakkaajan luona. He vakuuttavat, että Peukaloinen,

pantuaan jättiläisen saappaat jalkaansa, lähti kuninkaan hoviin,

jossa hän tiesi oltavan hyvin huolestuneita sotajoukosta, joka

oli kahdensadan peninkulman päässä, keskellä tuimaa taistelua.

Peukaloisen sanotaan menneen kuninkaan puheille ja tarjoutuneen

tuomaan tietoja sotajoukosta ennen iltaa. Kuningas lupasi hänelle

suuren rahasumman, jos hän sen tekisi. Peukaloinen toi tietoja

sotajoukosta ennen iltaa, ja tultuaan tämän ensimmäisen retken kautta

tunnetuksi hän ansaitsi mitä ikinä tahtoi. Kuningas maksoi hänelle

runsaan palkan käskyjen viemisestä rintamalle, ja äärettömät määrät

naisia antoivat hänelle mitä hän vain tahtoi, kun hän välitti tietoja

heidän sulhasistaan. Tämä olikin hänen paras tulolähteensä.

Oli myöskin muutamia rouvia, jotka lähettivät hänen mukanaan kirjeitä

miehilleen, mutta he maksoivat huonosti, ja tämä loimi tuotti yleensä

niin vähän ettei hän viitsinyt edes merkitä muistiin näitä tulojaan.

Oltuaan jonkun aikaa pikalähetin toimessa ja koottuaan paljon rahaa

Peukaloinen palasi kotiinsa, jossa hänen tulonsa herätti kuvaamatonta

iloa. Hän hankki hyvän aseman koko perheelleen. Isälleen ja

veljilleen hän osti hiljattain perustettuja virkoja ja pani heidät

kaikki hyvään alkuun. Omankin talonsa hän hoiti erittäin hyvin.

Opetus.

Kas lapsiparvi kaunis, pulskea

se vasta omistaa on mieluisa,

ja siinä näyttämistä muille on.

Vaan yks jos pieni on ja voimaton

ja harvapuheinen, hän pilkkaa saa,

muut ylenkatsein raukkaa ahdistaa.

Ja usein juuri moinen pieni mies

se koko perheen onnen luoda ties.