Eräs mylläri ei jättänyt kolmelle lapselleen muuta perintöä kuin
myllyn, aasin ja kissan. Perinnönjako oli pikainen, ei siinä
tarvittu notaaria eikä lakimiestä. Niiden maksamiseen olisi koko
poloinen perintö pian mennytkin. Vanhin sai myllyn, toinen aasin, ja
nuorimmalle jäi vain kissa.
Nuorin poika oli lohduton saadessaan niin niukan osuuden.
"Veljeni voivat", sanoi hän, "ansaita leipänsä kunniallisesti, jos
liittyvät yhteen. Mutta minä raukka saan kuolla nälkään, kun olen
syönyt kissani ja tehnyt sen nahasta liivit."
Kissa kuuli tämän puheen, mutta ei ollut kuulevinaan, sanoi vain
herralleen arvokkaasti ja vakavana:
"Älkää olko huolissanne, hyvä isäntäni, teidän ei muuta tarvitse kuin
antaa minulle pussi ja teettää pari saappaita, jotta voin liikkua
pensaikoissa, ja saattepa nähdä että osuutenne ei ole niinkään huono
kuin luulette."
Kissan isäntä ei suuria perustanut tähän puheeseen, mutta hän oli
nähnyt kissan tekevän niin monta notkeata temppua pyydystäessään
hiiriä ja rottia -- kun se esimerkiksi riippui katossa jaloistaan
tai piiloutui jauhoihin teeskennellen kuollutta -- ettei hän pitänyt
kissan apua onnettomuudessaan aivan mahdottomana.
Kun kissa oli saanut pyytämänsä esineet, veti se urheasti saappaat
jalkaan, ripusti pussin kaulaansa ja tarttui etukäpälillään
nauhoihin. Sitten se lähti pensaikkoon, jossa oli paljon kaniineja.
Se pani pussiin leseitä ja salaatinlehtiä, heittäytyi maahan muka
kuolleena ja odotti kunnes jokin nuori kaniini, joka ei vielä
tuntenut tämän maailman monia metkuja, pistäisi päänsä pussiin
syödäkseen sen sisällyksen.
Tuskin oli kissa pannut pitkäkseen, kun sen toive jo täyttyi. Nuori,
tyhmä kaniini pisti päänsä pussiin, ja Mirri-mestari veti nauhat
kiinni ja tappoi kaniinin armotta.
Kerrassaan ylpeänä saaliistaan lähti kissa kuninkaan luo ja pyysi
saada puhutella häntä. Kissa vietiin Hänen Majesteettinsa huoneeseen,
ja perille päästyään se teki hienon hovikumarruksen kuninkaalle
sanoen:
"Tässä, Teidän Majesteettinne, on metsäkaniini, jonka pyydän saada
tarjota teille herra markiisi de Carabasin (sellaisen nimen näki
kissa hyväksi antaa isännälleen) puolesta."
"Sano isännällesi", vastasi kuningas, "että minä kiitän häntä ja että
hän on tuottanut minulle iloa."
Erään toisen kerran kissa piiloutui ruispeltoon pitäen taaskin
pussiaan avoinna, ja kun kaksi peltokanaa oli mennyt sinne, veti hän
nauhoista ja sai molemmat saaliikseen.
Sitten hän vei linnut kuninkaalle niinkuin oli vienyt kaniinin.
Kuningas taaskin otti tuomiset mielihyvällä vastaan ja käski tarjota
kissalle juotavaa.
Tällä tavoin vei kissa kuninkaalle parin kolmen kuukauden aikana aina
silloin tällöin muka isäntänsä metsästyssaalista. Eräänä päivänä
se sai tietää että kuningas oli lähdössä ajelulle joen rannalle
tyttärensä, maailman kauneimman prinsessan kanssa. Silloin kissa
sanoi isännälleen:
"Jos nyt seuraatte neuvoani, on onnenne varma. Teidän ei muuta
tarvitse kuin mennä kylpemään jokeen, siihen paikkaan, jonka näytän
teille. Sitten jätätte loput minun haltuuni."
Markiisi de Carabas noudatti kissansa neuvoa tietämättä mitä hyötyä
siitä olisi. Kun hän parhaillaan oli uimassa, ajoi kuningas ohi, ja
kissa rupesi huutamaan kaikin voimin:
"Apua, apua, markiisi de Carabas hukkuu!"
Huudon kuullessaan kuningas pisti päänsä vaunun ikkunasta ja tunsi
kissan, joka oli niin useasti tuonut hänelle metsänriistaa. Hän antoi
henkivartijoilleen määräyksen, että oli riennettävä auttamaan herra
markiisia.
Sillä aikaa kun markiisi parka vedettiin joesta ylös, lähestyi
kissa vaunuja ja sanoi kuninkaalle, että varkaat olivat uinnin
aikana vieneet hänen isäntänsä vaatteet, vaikka kissa muka olikin
kaikin voimin huutanut: "Ottakaa varas kiinni!" Kissa mokoma oli
itse asiassa piilottanut vaatteet kiven alle. Kuningas heti antoi
määräyksen pukuvarastonsa hoitajille, että oli tuotava eräs hänen
kauneimpia pukujaan markiisi de Carabasia varten.
Kuningas liehitteli markiisia kaikin tavoin, ja koska kaunis puku
päästi myllärin pojan ulkomuodon täysiin oikeuksiinsa (sillä hän oli
kaunis ja komea nuorukainen), mielistyi prinsessakin häneen suuresti.
Markiisi de Carabas oli tuskin luonut pari kolme hyvin kunnioittavaa
ja hieman hellää katsetta kuninkaan tyttäreen, kun tämä jo rakastui
häneen korvia myöten.
Kuningas tahtoi että markiisi nousisi vaunuihin ja tulisi mukaan
ajelulle. Kissa riemastui nähdessään, että aikeet alkoivat onnistua,
ja lähti edellä. Nähdessään talonpoikia heinänkorjuussa kissa huusi
heille:
"Te kunnon ihmiset siellä niityllä, jollette sano kuninkaalle, että
niitty, jota niitätte, kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan
teidät kaikki lihapiirakoiksi."
Kuningas kysyi kun kysyikin heinäväeltä, kenelle kuului niitty, jota
he niittivät.
"Herra markiisi de Carabasille", sanoivat kaikki yhteen ääneen, sillä
kissan uhkaus oli pelottanut heitä.
"Teillähän on siinä kaunis perintömaa", sanoi kuningas markiisi de
Carabasille.
"Niinkuin näette, Teidän Majesteettinne", vastasi markiisi. "Se on
niitty, joka kyllä joka vuosi tuottaa runsaan sadon."
Mirri-mestari, joka kulki koko ajan edellä, kohtasi elonleikkaajia ja
sanoi heille:
"Te kunnon ihmiset siellä pellolla, jollette sano että kaikki tämä
vilja kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki
lihapiirakoiksi."
Kuningas, joka hetken päästä ajoi ohi, tahtoi tietää kenelle kuului
kaikki vilja, minkä hän näki.
"Herra markiisi de Carabasille", vastasivat elonleikkaajat, ja sekä
kuningas että markiisi iloitsivat tästä vastauksesta.
Kissa, joka kulki vaunujen edellä, sanoi aina saman asian kaikille,
jotka se kohtasi, ja kuningas hämmästyi markiisi de Carabasin
tilusten suuruutta.
Mirri-mestari tuli vihdoin kauniiseen linnaan, jonka omisti
jättiläinen, rikkain mitä koskaan on nähty, sillä kaikki tilukset,
joiden läpi kuningas oli ajanut, kuuluivat tähän linnaan. Kissa otti
selville kuka tämä jättiläinen oli ja mitä hän osasi tehdä, ja pyysi
päästä hänen puheilleen. Se ei muka tahtonut kulkea niin läheltä
linnaa käymättä kohteliaalla vierailulla.
Jättiläinen otti kissan vastaan niin hienosti kuin jättiläinen osaa
ja pyysi sitä istumaan.
"Minulle on vakuutettu", sanoi kissa, "että teillä on kyky muuttaa
itsenne kaikenlaisiksi eläimiksi, että esimerkiksi voitte muuttua
leijonaksi tai elefantiksi."
"Totta se on", tiuskaisi jättiläinen "ja jotta paremmin uskoisitte,
saatte kohta nähdä minut leijonana."
Kissa säikähti pahanpäiväisesti, kun näki leijonan ihan edessään.
Kissa pääsi äkisti katonrajaan, vaikka kiipeäminen olikin sekä
hankalaa että vaarallista saappaitten tähden, joista tällä kertaa ei
ollut apua.
Vähän ajan päästä kissa näki, että jättiläinen oli palannut entiseen
muotoonsa, ja tuli alas tunnustaen olleensa aika tavalla peloissaan.
"Minulle on vielä vakuutettu", sanoi kissa, "mutta sitä en oikein
uskoisi, että teillä on myöskin kyky muuttaa itsenne pienimpien
eläinten muotoon, muuttua esimerkiksi rotaksi tai hiireksi. Minun
täytyy tunnustaa että se on mielestäni aivan mahdotonta."
"Vai mahdotonta?" vastasi jättiläinen. "Saatte nähdä." Ja samassa se
oli muuttunut hiireksi, joka juoksi lattialla. Tuskin oli kissa tämän
huomannut, kun se hyökkäsi hiiren kimppuun ja söi sen suuhunsa.
Sillävälin oli kuningas nähnyt jättiläisen kauniin linnan ja tahtoi
astua sisään. Kissa, joka kuuli vaunujen jyrinän nostosillalla,
juoksi vastaan ja sanoi kuninkaalle:
"Teidän Majesteettinne on tervetullut herra markiisi de Carabasin
linnaan."
"Mitä, herra markiisi", huudahti kuningas, "kuuluuko tämä linnakin
teille? En voi kuvitellakaan kauniimpaa kuin tämä piha ja sitä
ympäröivät rakennukset. Katsomme sisäänkin, jos sallitte."
Markiisi tarjosi kätensä prinsessalle, ja he seurasivat kuningasta,
joka kulki ensimmäisenä, ja tulivat suureen saliin. Salissa he
näkivät loistavan päivällispöydän, jonka jättiläinen oli antanut
valmistaa ystävilleen. Näiden piti tulla hänen luokseen juuri tänä
päivänä, mutta he eivät uskaltaneet astua sisään, kun tiesivät että
kuningas oli siellä.
Kuningas oli ihastunut markiisi de Carabasin hyviin ominaisuuksiin,
ja prinsessa, oli suorastaan hullaantunut häneen. Nähdessään vielä
markiisin suuret rikkaudet kuningas sanoi hänelle juotuaan viisi tai
kuusi ryyppyä:
"Riippuu vain teistä, herra markiisi, tahdotteko tulla vävykseni."
Markiisi kumarsi syvään ja otti kiitollisena vastaan kuninkaan
tarjoaman suuren kunnian. Vielä samana päivänä hän meni naimisiin
prinsessan kanssa. Kissasta tuli suuri herra, joka ei enää
metsästänyt hiiriä muuten kuin huvikseen.
Opetus.
Ei tosin kyllä liene hullumpaa,
kun perinnöksi rikkautta saa,
vaan sentään reipas mieli, neuvokkuus
on nuorukaisten parhain omaisuus.
Jos poika myllärin niin nopeasti
tien löytää prinsessankin syömeen asti,
niin nuoruutta ja sorjuutta ei voida
vähäksi perinnöksi arvioida.