I
Kauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi
taas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut
menneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan
kuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä
paikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu
teki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen
oli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien
vieraiden käynnin.
Mutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin
selittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian
suhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan
välittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti
Laurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä
oli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.
Ennenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään
muutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli
ruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan
Laurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.
-- En, en, -- vastasi Lauri. -- Toin vain nämä arkit sinulle, jos
joutessasi haluaisit niitä silmäillä.
-- Hyvin mielelläni luen, -- lausui Terttu, -- mutta pian ei minulta
niiden lukeminen käy.
-- Eikä ole kiirettäkään, -- sanoi Lauri. -- Tässä on vasta se
historiallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista
viimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.
-- Niinkö?! -- kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten
tapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että
Laurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.
-- Niin, -- vastasi Lauri, -- aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka
vaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.
Tertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei
vaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti
niiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin
väitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä
suhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:
-- Joko nytkin on tullut...?
-- Jo, -- vastasi Lauri. -- Mutta siitä enemmän toiste.
Tertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman
ra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut
lattialle hänen eteensä.
-- Näkemiin siis! -- sanoi Lauri.
Ja kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä
seisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:
-- Menisimmekö ehkä hiukan kävelemään Eläintarhaan päin, kun palajan?
-- Miks'emme voisi mennä, -- vastasi Terttu hilpeästi. -- Onhan Toini
täällä koko illan äidin luona.
-- Hyvä on, -- sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään,
sulkiessaan eteisen oven.
Ja Terttu kuuli, että hän portaita alas astuessaan iloisesti vihelteli.
Tunnin kuluttua palasi Lauri ja Terttu oli sillä välin muuttanut
kotipukunsa sijaan toisen. Kun Lauri näki hänet tuossa uudessa asussa,
pysähtyivät hänen silmänsä häneen pitkäksi aikaa ja hän tunsi olevansa
saman lumouksen vallassa kuin silloin, kun hän ensi kerran näki Tertun
Hangon kasinon lukuhuoneessa. Ja kun Terttu sitte oli pannut päähän
hattunsa, joka oli vaatimaton, ilman liiallisia koristeita, mutta silti
somisti erinomaisesti Tertun tumman kauniita kasvoja, ja Lauri oli
auttanut kapan hänen päälleen, niin hän ei malttanut olla sanomatta:
-- Olen ylpeä, kun taas saan käydä sinun rinnallasi, Terttu.
-- H-h! -- oli vain se pieni äännähdys, minkä Lauri kuuli Tertun
suusta, jossa vielä oli hänen toinen hattuneulansa, mutta Laurista
tuntui, että tuossa äännähdyksessä oli jotakin niin rakastettavan
sydämellistä, jotakin vastaavaa ilon ja tyytyväisyyden tunnetta
Tertunkin puolesta, eikä mitään, joka olisi todistanut, että Terttu
olisi pitänyt Laurin sanoja mairitteluna tahi että hän itserakkaana
olisi ylpeillyt kauneudestaan, ei mitään teennäisen pilkallistakaan.
Syy oli se, että nuo sanat Laurin suusta olivat kaikuneet Tertun
korvaan niin vilpittömiltä, että hän tunsi niiden todellakin lausuvan,
mitä sydän tunsi.
Lauri puolestaan ei voinut olla huomaamatta kaikesta, -- kaikesta,
mitä heidän välillään oli sanottu ja mikä oli jäänyt sanomatta, mikä
tahallaan oli jätetty sanomatta näiden muutamien tuntien kuluessa, --
että hänellä Tertun sydämessä oli valtava sija -- vieläkin. Oikeammin
hän nyt vasta huomasi, että hän jo ennen oli voittanut Tertun sydämen
siinä määrin, että hänellä siinä oli tuo valtava sija vieläkin --
kaikesta huolimatta. Nyt vasta hän huomasi, mitä hänen olonsa Hangossa
ja hänen lähtönsä sieltä oli merkinnyt Tertulle. Mutta samalla alkoi
hän myöskin huomata, mitä Terttu oli hänelle, mitä hän hänelle oli
ollut, vaikk'ei silloin ollut osannut hänelle tarpeeksi arvoa antaa,
ja mitä hän hänelle oli _velkaa_ silloisesta menettelystään. Ja hän
muisti nyt, mitä silloin kirjeessään oli Tertulle kirjoittanut, mitä
oli luvannut sanoa _toiste._ Hänen oli siis pidettävä lupauksensa,
pysyttävä sanassaan. Eikä sitä vaatinut vain hänen omatuntonsa, vaan
hänen sydämensäkin. Sitä varten oli Lauri nyt tämän kävelyn Tertulta
pyytänytkin.
-- Taisin käyttäytyä tuhmasti tänään vieraittesi kanssa? -- sanoi hän,
kun he asunnostaan olivat tulleet Siltavuoren rannalle, jota myöten
heillä oli aikomus Pitkänsillan poikki mennä Eläintarhaan päin.
-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu vilkaisten syrjäsilmällä Lauriin.
-- Ensiksikin, kun ehkä saattoi näyttää siltä, ett'en _heidän_ tähden
tahtonut tulla saliin, -- lausui Lauri aivan kuin tahtoen aluksi
tunnustella maaperää.
-- _Sitä_ en luule, -- vastasi Terttu haluamatta syyttää Lauria, mutta
pannen painon _sitä_-sanalle, niinkuin hänen mielestään olisi voinut
olla muuta aihetta.
Sen Lauri hoksasikin ja jatkoi:
-- Toiseksi, kun mahdollisesti en osoittanut tarpeeksi huomaavaisuutta
entistä koulutoveriasi kohtaan, jonka kuulin tuon nuoren morsiamen
olevan.
-- Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, -- sanoi
Terttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten
kummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.
-- Huomasitko sinäkin sen? -- kysäsi Lauri.
-- Kyllä, -- vastasi Terttu, -- varsinkin kun _sinä_ sanoit, että
parikin kertaa olitte tavanneet toisenne.
-- Niin, niin, se oli tuhmasti, -- sanoi Lauri ja vaikeni.
Ja he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu
odotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä;
Lauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja
kuinka paljon oikeastaan.
-- Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, -- sanoi Terttu, kun he
silloin tulivat Pitkällesillalle.
-- Niin, -- sanoi Lauri. -- En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai,
kun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.
Siitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu
olisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi
ollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan
painosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse,
lausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta
ajatukset olivat molemmilla kuitenkin _siinä_ asiassa.
-- Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti
Leinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, -- sanoi Lauri vihdoin.
-- Eihän hänestä tullut puhe, -- vastasi Terttu. -- Tapasin kuitenkin
Helmin siellä Hangossakin.
-- Niinkö?! -- sanoi Lauri kummastellen ja melkein katkaisten Tertun
lauseen.
Helmi siis ei ollut puhunut Laurille mitään siitä, että oli Tertun
tavannut ja hänen kanssaan ajellut Hangossa, _jos_ he todellakin
yhdessä olivat matkustaneet Tukholmaan. Sen johtopäätöksen Terttu nyt
oli taipuvainen tekemään Laurin lyhyen huomautuksen johdosta. Terttu
odotti mielenkiinnolla, mitä Lauri sen jälkeen sanoisi.
-- Milloinka? -- kysyi Lauri kotvasen kuluttua melkein arastellen.
-- Sen päivän aattona, kun sain sinun kirjeesi, -- vastasi Terttu.
Silloin, kun sinä läksit, -- jatkoi hän vielä, vaikka sanat olivat
takertua hänen kurkkuunsa.
Nyt teki Lauri johtopäätöksensä. Hänestä tuntui varmalta, että Terttu
aavisti kaikki, ehkäpä tiesikin kaikki, sanalla sanoen, että Terttu
oli täydellisesti selvillä hänen lähdöstään Hangosta, niinkuin se oli
tapahtunut.
-- Niin, se minun lähtöni silloin... -- huo'ahti Lauri ja siinä oli
kaikki, mitä hän sai sanotuksi.
Tertun korviin se kaikui jonkunlaiselta itsesyytökseltä ja hän oli
jo tyytyväinen siihenkin. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään;
katsahti vain Lauriin lempeästi, aivan kuin jo etukäteen anteeksi
antaen häntä vastaan tehdyn loukkauksen.
Lauri sen tunsi sielussaan ja hän teki melkein vaistomaisen liikkeen
kädellään Terttua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut tarttua Terttua
kädestä, tämän astuessa hänen vieressään, sanoessaan, milt'ei anteeksi
pyytävällä äänellä:
-- _Sen_ johdosta minulla olisikin kanssasi paljon puhuttavaa, Terttu.
-- Niinkö? -- sanoi Terttu melkein iloisella äänen painolla, jälleen
luoden lempeän katseen Lauriin.
-- Mutta se on niin vaikeata, -- jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan
kajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään
soimannut.
-- Anna olla sitte! -- lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti.
-- Eihän se ole vält... eihän siihen pakkoa ole, -- korjasi hän
alottamansa lauseen.
-- Etkö todellakaan sitä _vaadi?_ -- sanoi Lauri ja nyt todellakin
tarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä
vastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo
olivat saapuneet.
-- Tietysti en, -- vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen.
-- Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, -- lisäsi hän ja
irroitti samalla kätensä.
-- Aivan oikein, -- sanoi Lauri. -- Olet aivan oikeassa, -- lisäsi hän
ja loittoni hieman Tertusta.
-- Mutta voinen kai toivoa, että unhotat kaikki? -- kysäsi Lauri vielä.
-- Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, -- vastasi Terttu, muuttaen
tuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, -- niinkuin sen kyllä ehkä
olet, huomannut, -- lisäsi hän vielä.
-- Kyllä, kyllä, kyllä, -- sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli
jälleen Tertun kättä.
Terttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti
puristi sitä kädellään.
-- Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, -- lausui silloin
Terttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun
tahtovan, että _se_ keskustelu siihen nyt päättyisi.
Terttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin
silloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin
pelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka,
tapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka
vaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään
raukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän
huomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, _vaatimuksen
_ peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt
helpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla,
kun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut,
häntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu,
että Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo _rakkauden_ tunne,
_Laurin_ rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi.
Siihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.
Tertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle
lahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa
nuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä.
Yksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista
harmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä
kauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin
sinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen
kehä. Ja Lauri lausui:
-- Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi
uudesta syntynyt.
-- Niin, -- sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin
uudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.
He nousivat astimia myöten tielle, joka "Vanhain kodin" kohdalta
laskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen.
He astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he
saapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.