V.

Näissä muistoissa, jotka toinen toisensa perästä kiitivät Tertun

aivoissa, istui hän salin sohvan nurkassa noin neljännestunnin ajan,

kun Toini tuli äidin huoneesta häntä puhuttelemaan.

-- No, mitä sinä täällä mietit? -- kysyi Toini ja tarttui Terttua

kädestä, joka lepäsi sohvan kädennojalla.

-- Kaikellaista, -- vastasi Terttu ja pyyhkäsi kädellään ylös

yli otsansa aivan kuin huitaisten pois nuo muistot päästään kuin

tungettelevan kärpäsen.

-- Äitisihän näyttää kovin virkeältä tänään ja on niin iloinen,

että olette saaneet vuokralaisen, -- lohdutteli Toini hyväilevällä

äänellään. -- Sinun pitää myöskin olla iloinen ja tyytyväinen, --

lisäsi hän.

-- Olenhan minä, -- sanoi Terttu, joka oli noussut ja kiertänyt kätensä

Toinin vyötäisille.

Ja he kävelivät muutaman kerran edestakaisin nurkasta nurkkaan. Silloin

soi eteisen kello ja Hilma tuli ovea aukaisemaan.

-- Se on tohtori varmaankin, ellei jo, -- -- sanoi Terttu, keskeyttäen

lauseensa.

-- Kyllä se on hän. Hän uhkasi tulla tähän aikaan, -- jatkoi Toini.

Samassa kuului eteisestä, Hilman avatessa ovea, reippaasti lausuttu:

-- Päivää!

-- Enkö sanonut, -- huomautti Toini.

-- Kuulee jo äänestä, että se on meidän herttainen tohtorimme, -- sanoi

Terttu seisoen salin ovella.

Sisään astui, paiskaten Tertulle ja Toinille voimakkaasti kättä,

kookas, noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot

näyttivät todellakin niin herttaisen avonaisilta, että luuli niissä

näkevänsä sanat: "Lukekaa tästä, tässä näette kaikki!" Muuten oli

vaikea sanoa, mitkä niissä kasvoissa olivat omituisimpia piirteitä,

sillä ystävällisyyden leima poisti niistä loistollaan kaikki

erikoisilmeet. Etupäässä astui näkyviin kuitenkin suu terveine

hampaineen ja se hyvänluontoinen hymy, joka aina seurasi siitä lähtevää

puhetta. Nenä oli paksu ja voimakas ja sen alla riippuivat tuuheat

vaaleanruskeat viikset, joita tohtori välistä pyyhkäisi ylöspäin

kätensä selkäpuolella. Silmät vivahtivat myöskin ruskeilta, mutta

lähempää katsottuina oli niissä silmäterän ympärillä epämääräinen

sinisen vihertävä väri. Niiden katse oli kuitenkin suora ja avonainen,

mutta kovin tutkiva ja toiseen syventyvä, kun tohtori katsoi potilaansa

silmiin. Otsa oli valoisan kirkas.

-- Täällä tietysti voidaan hyvin? -- sanoi tohtori Aulanko, istuutuen

lähimäiseen nojatuoliin sohvapöydän luo ja luoden katseensa sekä

Terttuun että Toiniin.

-- Niinhän Toini väittää, -- vastasi Terttu.

-- Semmoinen on rouva Alanteen omakin tunne, -- lisäsi Toini.

-- Enkö minä sanonut, -- rohkaisi tohtori Aulanko, -- että parempaan

päin tässä on käännyttävä.

-- Kyllä tohtori saa tulla, -- kuului rouva Alanteen ääni viereisestä

huoneesta.

-- Minä vain kutsua odotinkin, -- sanoi tohtori, ponnahtaen ylös

tuoliltaan. -- No? -- kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen

huoneeseen.

Toini seurasi häntä sinne.

Sillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä

kerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla.

Ajatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka

käyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he

sillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos

tulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla

lainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla

kuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt

alkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.

Kummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan

aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka

tietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut

ollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta.

Kuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan.

Hänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä.

Ehkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin

edeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.

Ja Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko,

jolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja

sanoi samassa Tertulle:

-- Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän

entisen määräykseni.

-- Strofantiako? -- kysyi Terttu.

-- Juuri sitä, -- sanoi tohtori. -- Sehän se tepsii. -- Ja hän huo'ahti

kirjoitettuaan uusimismääräyksen ja pannen kynän pois.

-- Onkos teidän mielestänne, tohtori, äiti parempi? -- kysyi Terttu

puoliääneen.

Tohtori kääntyi tuolillaan ja hypitteli nopeasti toista polveaan,

sanoessaan:

-- Siihen kysymykseen on helppo vastata. On, -- parempi kuin viime

kerralla täällä käydessäni.

-- Mutta ylimalkaan hänen tilansa? -- uteli Terttu. -- Tahtoisin oikein

tietää.

Samassa oli tohtori kääntynyt ja huomannut kirjoituspöydän hyllyn alla

nurkassa pienehkön pullon, jonka hän sieppasi käteensä. Nimikelapulla

oli pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä sekä kirjoitus:

"Kloroformia".

-- Mistä tämä on? Mitä te tällä teette? -- kysyi hän, katsoen

tutkivasti Terttuun. Hän oli samalla tyytyväinen, ettei tarvinnut

vastata Tertun viimeiseen kysymykseen.

-- Sehän on teidän itsenne minulle hankkima, tohtori, -- sanoi Terttu.

-- Ettekö muista? Kaksi vuotta sitte, kun pikku kanarialintuni oli

nukutettava.

-- Se on totta. Ja te olette säilyttänyt tämän siitä asti?

-- Olen -- muistona.

-- Enpäs minä ole tätä muistoa pöydällänne ennen nähnyt.

-- Se on ollutkin pöytäni laatikossa. Äsken otin sen esille ihan

ajatuksissani, kun kirjoitin erästä kirjettä.

-- Parasta olisi kaataa sisällys pois.

-- Eihän siitä toki ihminen voine iäksi nukkua? -- kysyi Terttu. --

-- Eipä tiedä, -- vastasi tohtori leikillisesti; -- joka tapauksessa --

pankaa muistonne pöytälaatikkoon takaisin!

-- Sen teen teidän nähden, -- sanoi Terttu ja pani pullon

kirjoituspöytänsä laatikkoon, vetäen joitakin papereita sen peitoksi.

Samassa tuli Toini viereisestä huoneesta ja sanoi Tertulle, että hän

menisi äitinsä puheille. Toini käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja

kysyi tohtorilta:

-- Kuinkas on tänään, Kaarlo?

Vieraiden läsnä ollessa he eivät sinutelleet toisiaan, mutta näin

kyllä. Toini ei ollut Tertullekaan vielä puhunut mitään, että hän oli

kihloissa tohtori Aulangon kanssa.. He olivat jo pari vuotta tunteneet

toisensa ja heidän luonteensa olivat lähentäneet heitä niin, että

tohtori Aulanko muutama viikko sitte oli pyytänyt Toinia vaimokseen.

Jostakin syystä he vielä pitivät välinsä salassa.

Toinin kysymykseen Aulanko vastasi nipistämällä kokoon vasenta

silmäänsä ja pyörittämällä päätään.

-- Siis huonosti? -- kysyi Toini.

-- Jalat ovat koko lailla turvoksissa. Sydämellä on kova työ. Jumala

tietää, kuinka kauan se jaksaa jyskyttää, -- vastasi Aulanko hiljakseen.

Terttu palasi ja kysyi äitinsä puolesta, saisiko keittää kahvia

tohtorille. Tämä kieltäytyi muitten tehtävien tähden ja alkoi

hyvästellä. Hän poikkesi vielä rouva Alanteenkin huoneeseen ja sitte

sieltä palatessaan sekä salin kautta eteiseen mennessään sanoi:

-- Jos tarvitaan, olen valmis millä hetkellä tahansa tulemaan -- yöllä

tahi päivällä. Näkemiin siis!

Ja tuota pikaa heitti hän päällystakin päälleen ja poistui.

-- Me nyt sitte ainakin juomme kahvia, -- sanoi Terttu ja lähti

ruokasaliin sitä hommaamaan.

-- Minulle se on turha, -- esteli Toini.

-- Tuleehan meille vuokralainen kohta, -- huomautti Terttu

ruokasalista. -- Se on häntäkin varten.

-- No, se on toista, -- vastasi Toini ja meni jälleen rouva Alanteen

luo.