Terttu viskasi tämän kirjeen, joka oli nopealla käsialalla kirjoitettu,
äitinsä eteen ja meni väräjävin hermoin ulos parvekkeelle, sanaakaan
sanomatta. Hän oli kuin mykistynyt tuijottaessaan alas tielle, kun äiti
muutaman minuutin perästä tuli.
-- Sehän on todellakin kummallista, -- alkoi rouva Alanne puhua, kun
he istuutuivat pöydän ääreen, hän sohvaan ja Terttu vastapäätä häntä
tuolille.
Terttu vain oli vaiti, joi ja söi haluttomasti eikä katsonut äitiinsä
lainkaan.
-- Olisikohan häneltä rahat loppuneet täällä kauemmin oleskellakseen
vai mikä ihme...?! -- mietiskeli taas äiti ääneen.
-- Mitä sinä nyt viitsit tuosta puhua?! -- sanoi Terttu vihdoin
pahastuneena. -- Jokainen tekee niinkuin tahtoo.
-- Tietysti, tietysti, -- myönteli äiti. -- Ja kun meni, niin menköön!
Eihän hän meille sen läheisempi ollut.
-- Juo nyt, äiti, niin mennään sitte ulos! -- kiirehti Terttu, sillä
hän tahtoi kuitenkin jollakin lailla mieltään rauhoittaa.
-- Tiedäthän, etten minä niin pian valmistu, -- sanoi rouva Alanne. --
Mene sinä yksin edeltä, jos tahdot, ja odota minua kasinon edustalla.
Terttu oli lopettanut ja päätti lähteä ulos, niinkuin äiti kehoitti.
Kun hän katsoi ulos ikkunasta, näki hän rouva Bondénin kulkevan sivu.
Silloin heitti hän nopeasti päällysviittansa hartioilleen, otti
päivänsuojansa ja sanoi äidilleen:
-- Minä odotan sinua sitte siellä.
Terttu astui nopeasti portaita ja melkein juoksi mäkeä alas, tiellä
riennättäen askeleitaan ehättääkseen rouva Bondénin, joka kulki
kasinolle päin. Hän ajatteli, että ehkäpä tämä tiesi Laurista jotakin
muuta.
Ja tuskin oli Terttu häntä ehtinyt tervehtiä, kun rouva Bondén tokaisi
hänelle vasten silmiä:
-- No, ja maisteri Honkasalo taisi matkustaa pois?!
-- Tiedättekö tekin sen jo, rouva Bondén? -- kysäsi Terttu koettaen
olla välinpitämätön.
-- En tiedä muuta kuin sen, että näin hänet eilen satamassa, kun "v.
Döbeln" tuli, joka oli matkalla Tukholmaan, -- selitti rouva Bondén. --
Sitte näin hänen ottavan ajurin ja kiireesti ajavan Hangon kylään päin.
Veljeni sanoi hänet sitte taas nähneensä satamassa, kun "v. Döbeln"
lähti.
Terttu tunsi jo rouva Bondénin ensimäisistä sanoista punastuvansa
korviaan myöten ja levähytti auki päivän suojansa, jolla koetti
mahdollisimman paljon peittää häneltä kasvojaan.
-- Vai niin! -- sai Terttu vain sanotuksi ja hän tunsi, kuinka hänen
kurkkuaan kouristi.
-- Ettekö te sitte tietäneet hänen lähdöstään mitään? -- kummasteli
rouva Bondén.
-- Kyllä, -- ilmoittihan hän, -- sokelsi Terttu, tietämättä oikein,
kuinka nyt puhuisi.
-- Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, -- sanoi rouva
Bondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: -- Entä
rouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?
-- Kiitoksia, -- kyllä äiti taas on parempi, -- vastasi Terttu ja oli
iloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.
Salaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi --
Tukholma -- v. Döbeln -- Lauri -- Tukholma. Ja hän istuutui melkein
herpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa
ja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen
maahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää
tolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin
lailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän
muisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä.
Hän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun
Lauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä --? Ehkä hän sai väärän
käsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön
teko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain
Laurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman
hänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli
tarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka
kuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun
he tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin
verran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!
Terttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen.
Ja melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun
he läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut
olla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia
ja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta
hän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä
kuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.
Rouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi
kätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:
-- Ei, mutta --! Onkohan se totta?
-- Miks'ei se olisi mahdollista?! -- sanoi Terttu.
-- Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi _häneltä_ odottanut, --
ihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten
nojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.
-- Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, -- -- mutta Terttu ei
lopettanut lausettaan arveluineen.
-- Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos
niin olisi ollut, -- jatkoi rouva Alanne.
-- Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, -- lausui
Terttu mielipiteensä.
-- Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen
pitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa
lukemassa, -- kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.
-- Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, -- sanoi
Terttu.
-- En, en, en, muistan ihan varmaan, -- vakuutti rouva Alanne
aivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa
käännetyiksi kalvavasta epäluulosta.
-- Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, -- sanoi Terttu. --
Ja nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan.
Hän on mennyt ja sillä hyvä.
-- No, no, kuinka vain tahdot, -- vakuutti rouva Alanne, -- ei puhuta
sitte.
* * * * *
Pari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, -- harmaata,
yksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta
heillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun,
jotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin
muutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt,
sanoi hänen äitinsä hänelle:
-- Mitä me täällä enää teemme; parasta on palata kotia Helsinkiin.
-- Kuinka tahdot, -- sanoi Terttu. -- Isäkään ei enää tahdo käydä
täällä.
Muutaman päivän perästä he olivat valmiit lähtemään ja he palasivat
laivalla, niinkuin olivat tulleetkin. Kun "Torneå"-laiva Hangon
satamasta kääntyi Helsinkiin, istui Terttu äitinsä vieressä
peräkannella ja katseli kuinka potkuri muodosti laivan jälkeen pitkän
kuohuvan tien, johon kalalokit iskivät alas sieppaamaan nokkaansa
laivasta mereen viskattuja tähteitä. Ja kun laiva oli tullut ulommaksi
merelle ja oli kasinon ja kylpylän kohdalla, vilkasi Terttu kerran
sinnepäin, mutta käänsi kohta kasvonsa pois ja äiti huomasi, että hänen
silmäripsissään riippui kyynel. Samalla alkoi savutorvesta kohota
paksu musta savu, jonka tuuli painoi alas vettä kohti, ja aivan kuin
suruharso levisi laivan ja mantereen välille.
Sitte tuli syksy, surullinen, onneton syksy. Isä oli tullut kovin
synkkämieliseksi ja lokakuussa päätti hän ampumalla päivänsä. Syy
oli jäänyt Tertulle salaisuudeksi. Hän aavisti kuitenkin, että
hänen vanhempainsa avioliitto ei ollut koskaan ollut onnellinen,
mutta missä perussyy oli, sitä hän ei tietänyt. Isä, joka oli kovin
vakavaluontoinen ja jonka luonnon Terttu oli saanut periä, oli varmaan
kantanut sydämessään jotakin kalvavaa surua, joka vihdoin kävi
hänelle ylivoimaiseksi. Lääkärit selittivät, tavallisuuden mukaan,
että asessori Alanteen oli vallannut äkillinen mielenhäiriö. Isän
raha-asiat olivat kyllä olleet huonot, mutta hänen henkivakuutuksellaan
selviytyivät he pulasta, äidin saadessa kohtalaisen ylimääräisenkin
eläkkeen.
Sellaisissa suruissa ja huolissa oli kulunut talvi. Kesän he viettivät
sen jälkeen Ruovedellä.