Ei Ristijärvi tästäkään halveksitusta piirteestä ole osattomaksi
jäänyt, joskaan ennätystä tällä alalla ei ole korkeinta saavutettu.
Puhutaanhan vanhan Eskolaisen käyneen Lapissa vartavasten
noidantemppuja oppimassa. Siellä Lapissa sitten oli Eskolainen
hohoillut näin: "Huomenna olisi kekri kotona ja minä polonen olen
täällä." Silloin oli Lapin tietäjä luvannut Eskolaisen toimittaa
kotiinsa kekriksi, jos hipaisi mustan härän navettansa peräparresta
palkaksi. Ja Eskolainen oli luvannut. Seuraus oli että Eskolan ukkeli
seuraavana aamuna löysi itsensä oman pirttinsä penkiltä köllöttämästä.
Kun sitten mentiin navettaan, oli härkäkin periparresta kadonnut. Pää
oli vaan kytkyeen jäänyt. Näin kertoo tarina.
Sitten myöhemmin näytteli Eskolan ukkeli Lapista saamiaan noidan
temppuja siten että venäläisvihollisten tultua taloon ryöstölle oli
piiloutunut eri paikkaan kuin vihollisista oli näyttänyt.
Kerrotaanpa Eskolaisen kerran helluntain juhlana toisten kirkossa
käyntiaikana tehneen suolle pitkän piustan kurjan siltaa näkymättömien
voimien avulla. Kirveitä kyllä oli useampia pitänyt olla mukana.
Tämä Eskolainen oli samaa Kemppaissukua kuin toisessa kappaleessa
mainittu Heikki "Norppanen".
Anni Mikkosta Pyhännältä, joka kuoli kunnan vaivashoitolaisena
1890-luvulla, pidettiin yleensä velhona. Hän kuollessaan täytti
viimeistä kymmentä sadasta, oli kolme eri kertaa naimisissa, viimeisen
kerran Pekka Väisäsen kanssa Multiniemellä ja oli vielä pitkät ajat
ennen kuolemaansa leskenä. Viimeisen miehensä poika Joopi Väisänen oli
äitipuolelleen Anni Mikkoselle antanut lisänimen "Kosero", joka häntä
seurasi aina hautaan asti.
Anni Mikkonen oli vartaloltaan iso ihminen, luonteeltaan hyvänsuopa,
muutoin tarmokas ja päättäväinen persoona. Muut tekivät mitä
uskalsivat, Anni Mikkonen teki mitä tahtoi. Osasi loitsut ulkoa tulen
ja veden lumoamiseksi. Hänen neuvoaan aikoinaan paljon kysyttiin, jos
otaksuttiin oltavan naapurin kiroissa. Anni Mikkosen apu taisi olla
etupäässä loitsuissa, siis sanan voimassa.
Niin ei ollut Lummenlammin Liisa Reetalla. Hän oli Perttu Romppaisen
emäntä sieltä. Hänen neuvojaan ja ohjeitaan paljon kysyttiin. Monella
oli asiaa siihen aikaan Lummenlammille. Silloin ei kukaan osannut
ajatella että Liisa Reetan lääkitsemisestä laki voisi rangaista.
Olihan tavallinen lääkäri vaan Kajaanissa ja silloisista lääkäreistä
valiteltiin että milloin olivat sokeita, milloin taas kykenemättömiä
mitään apua antamaan.
Liisa Reetan elämän päivät päättyivät hyvin surullisella tavalla.
Jalkaan tuli sellainen mätätauti että monta päivää ennen kuolemaa
katkosi jalka kokonaan erilleen ja vietiin tanhuan orrelle odottamaan
jälkimäistä osaa.
Jo ennen Anni Vesasen Pihlajavaaralla oloa puhuttiin siellä koetetun
n.s. "syöttämistä" lemmen nostamiseksi. Niinpä Levämäen Liisa Kinnunen
kertoo: Olin kerran koti mökilläni nukkumassa kun sukulaiseni Matti
Kinnunen tuli yöllä valittaen että eräs leski Juntunen juotti
hänelle sellaista että hänessä heti heräsi vastustamaton himo
tuohon leskeen. Liisa Kinnunen kertoo että hän unen töpperössä ei
päässyt selville mistä on kysymys, vaan summapäätä neuvoi vaan
ryyppäämään lihansuolavettä. Matti seurasi neuvoa ja se oli auttanut.
Himo oli kadonnut. — Senkin jälkeen on Pihlajavaaralla koetettu
lemmennostokonstia, ehkä useammankin kerran.
Edellä kerrottuna aikana, ennen ja jälkeen on ollut pieniä puoskareita
useampiakin, joiden nimiä tulisi melkoinen liuta, mutta ovat yleiselle
turvallisuudelle kuitenkin olleet aivan vaarattomat. Useammat heistä
ovat voineet vaan kummitella parannuspuuhissa. Yhtenä sellaisena on
pidetty m.m. tämän kirjoittajan äitiä. Mikäli niistä tiesin, eivät
hänen konstinsa perustuneet juuri mihinkään. Oli vaan tietävinään
jotakin siksi että niin teki myös moni muu aikalaisensa. Siinä kaikki.
Monta pientä konstia näin myös isän tekevän, konstia vaan itseään
varten. Jos puukolla teki käteensä haavan, niin pureskeli heti
puukkonsa terää ja syleskeli sitä rautavettä haavaan. Jos nyt
lahtielukka oli navetasta ulostuotava, ei ryhtynyt siihen paljain
käsin, vaan otti käsineet mukaan. Harvoinpa nousi saunan lauteille
kylpemään ettei pistänyt ensin vastan lehteä suuhunsa. — Jos sattui
saamaan jonkun metsän-otuksen, vei sen ensin suoraan aittaan. Myöhemmin
vasta toi pirttiin.
Tällaisia pikkutekoja voisi luetella paljonkin, jotka olivat ominaisia,
ei ainoastaan isälle, vaan monelle muulle.