(Sama huone).
Ensimmäinen kohtaus.
Kaupungin päällikkö. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
_Päällikkö_. Noh, Annaseni, mitään tämänlaista sinä et liene koskaan
voinut aavistaakaan? Saakeli vie, sepä oli oiva apaja! Sanopas minulle
suoraan: oletko ikänäsi mitään sellaista edes uneksinutkaan?...
Peijakas! Yksinkertaisesta pikkukaupungin päällikön rouvasta äkkiä
nousit sellaiseen sukuun!
_Anna Andrejevna_. Minua se ei ollenkaan kummastuta. Olen jo kauan sen
tietänyt. Mutta sinusta se varmaan näyttää varsin käsittämättömältä,
koska olet yksinkertainen mies, etkä koskaan ole oikeita
säätyhenkilöitä nähnyt.
_Päällikkö_. Niinkuin en itse olisi säätyhenkilö, muoriseni! Annaseni,
todellakin lystillistä on ajatella, mitä lintuja meistä nyt on tullut
-- niin, niin, Anna Andrejevnani, piru vie, oikein korkealentoisia
lintuja! Nytpä kyyditän nuo konnat, jotka ovat kanne- ja valituskirjoja
sepitelleet ja lähetelleet!... Kuka siellä? (Poliisipalvelija astuu
sisään). Ah, sinäkö se olet, Ivan Karpovitsch! Mene, ystäväni, ja kutsu
tänne kauppamiehet!... Kylläpä ne riiviöt opetan kantelemaan minun
päälleni! Onko maailmassa semmoisia juutalaisroistoja nähty; malttakaa
vaan, kyyhkyseni! Tähän asti olette riippuneet hirressä vaan
kainaloista, mutta nyt ripustan teidät kurkuista! Kirjoita muistiin
kaikki, jotka ovat käyneet minusta valittamassa... ja ennen kaikkia ne,
jotka ovat kyhäilleet valitus-kirjoja! Ja tietäkööt siis kaikki, minkä
armon taivas on kaupungin päällikön huoneelle osoittanut! Hän ei naita
pois tytärtänsä millekään jokapäiväiselle kosijalle, vaan miehelle,
jonka vertaista ei ole sinä ilmoisna ikänä nähty, miehelle, joka voipi
tehdä kaikki, mitä vaan tahtoo, kaikki, kaikki, kaikki! Anna heidän
kaikkien se tietää ja kuulla! Julista se koko maailmalle, soita
kelloja! Tuhat tulimmaista; tämä päivä on voiton ja riemun päivä, ja
riemuita minä toki tahdon! (Poliisipalvelija menee.) No niin, Annani,
niin! Kuinka meidän nyt pitää asettaa elämämme? Missä vast'edes asumme
-- täälläkö vai Pietarissa?
_Anna Andrejevna_. Pietarissa varmaan, Pietarissa! Kuinka saattaisi
jäädä tänne?
_Päällikkö_. No, olkoon menneeksi! Pietarissa, siis Pietarissa. Muuten
täälläkään ei olisi hullumpaa! Kylläkai kaupungin päällikkötoimenikin
nyt on hiiteen heitettävä, vai kuinka, Anna Andrejevna?
_Anna Andrejevna_. No, se on tietty. Mitä se on -- kaupungin päällikkö!
_Päällikkö_. Usko pois. Annaseni, että jo piankin pujahdan korkeampaan
virkaan. Hän on veli kaikkien ministerien kanssa ja käypi hovissa.
Kyllä hän pitää huolta ylentymisestäni; kyllä kai minä hyvinkin pian
kenraaliksi kiipeen! Mitä arvelet, Anna Andrejevna -- enkö voi piankin
kiivetä kenraaliksi?
_Anna Andrejevna_. No, mitenkäs muuten?
_Päällikkö_. Niin saakeli soikoon! Loistavaa on olla kenraalina ja
ripustaa nauhat olkapäillensä! Mutta minkälaiset nauhat, Anna?
Punaisetko vai siniset?
_Anna Andrejevna_. Siniset ainakin!
_Päällikkö_. Ha, ha, kas vaan kuinka hän on siniseen mieltynyt!
Muuten ei punainenkaan ole hullumpi. Mutta tiedätkös, miksi on niin
ihanata olla kenraalina? Sen tähden että, jos esimerkiksi tekee mieli
matkustaa johonkin, niin kuriirit ja ajutantit ratrastavat täyttä
laukkaa edelläpäin ja huutavat: hevosia, hevosia kenraalille! --
Kestikievaritaloissa ei niitä anneta kellekään. Kaikkien täytyy
kauniisti odottaa -- kaikkien alhaisempien virkamiesten, kapteenien,
kaupungin päällikköjen -- vaan herra kenraali ei ole tietävinäänkään.
Ja sitten ollaan päivällisillä kuvernöörien luona ja kaupungin
päälliköt seisovat ovilla! Ha, ha, ha, ha! (Nauraa niin, että kyyneleet
tulevat silmiin). Lempo vie, sepä juuri hauskaa! Saakelin hauskaa!
_Anna Andrejevna_. Sinua miellyttää vaan tuommoinen raaka. Sinun täytyy
täydelleen muuttaa elämäsi tapa. Sellaiset tuttavat kuin tuo koirien
kaitsija -- tuomari, jonka kanssa käyt jänistämässä, ja Semljanika ovat
aivan mahdottomat. Sen sijaan sinun kanssasi tulee seurustelemaan
hienon hienot kreivit ja valtion ylhäiset. Mutta suoraan tunnustan,
että sinä minua vähäisen peloitat: suustasi pöllähtää välistä sanoja,
jommoisia ei koskaan sivistyneissä piireissä kuule.
_Päällikkö_. Oh, loruja, ei sana vielä ole ketään vahingoittanut.
_Anna Andrejevna_. Niin, se on tietty, jos olisit vaan kaupungin
päällikkö, mutta siellä on elämä ihan toinen.
_Päällikkö_. Aivan niin! Siellä sanotaan olevan kaksi kalalajia: sorvaa
ja kuoretta, jotka ovat niin makuisia, että sylki suuhun tulee niitä
nähdessä.
_Anna Andrejevna_. Sinä vaan aina ajattelet kalaruokaa. Minä sitä
vastoin toivon vaan, että meidän talomme tulisi pääkaupungin
ensimmäiseksi taloksi. Minun huoneessani pitää olla semmoinen ambran
tuoksu, että sinne on vaikea tullakin ja täytyy näin sulkea silmänsä...
(Panee silmät kiinni ja haistelee). Oh, miten ihanaa!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Kauppamiehet.
_Päällikkö_. Terve tultuanne, haukkaseni!
_Kauppamiehet_ (Kumartaen). Hyvää huomenta, hyvää huomenta,
kunnia-arvoinen isäntä!
_Päällikkö_. Noh, äijäseni, kuinka jaksatte? Kuinka kauppa käy?... Vai
niin, te teekeittiöt ja kyynärpuun ritarit, oletteko tekin ruvenneet
valittamaan? Vai te arkkiveijarit ja kelmit, te merta mittelevät valaat
rupeette valittamaan! Ja mitä arvaamattomia aarteita onkaan teiltä
sitten viety? Varmaan jo luulitte saavanne minut pönkän taa. Mutta
tietäkää, -- nyt teidät hiisi perii nahkoineen päivineen! Tietäkää
siis! --
_Anna Andrejevna_. Mutta, hyvä Jumala, rakas Anton, mimmoisia sanoja
sinä käytät?
_Päällikkö_ (Närkästyen). Sama se, mitä sanoja! -- Tietäkää siis, että
tuo korkea virkamies, jolle olette kannelleet, nai minun tyttäreni? Hä?
Mitä? Mitäpä nyt virkatte? Nyt minä, lempo vieköön, annan teille
kyydin!... Te varastatte koko maailmalta! Sinä esimerkiksi möit
hallitukselle mädännyttä verkaa ja siten petkutit itsellesi sata
tuhatta ruplaa. Ja jos sitten uhraatkin parikymmentä kyynärää nahkasi
pelastukseksi, niin pitää muitten siitä kohta sinulle palkinto
antaman!... Niin, jos vaan tiedettäisiin, miten olet menetellyt,
niin... Ja aina sitten tuuppaa möhö-mahoinensa esiin: hän on
kauppamies, häneen ei saa koskea; kauppamies muka ei ole huonompi
aatelismiestä... Aatelismiestä! Voi sinua marakattia, tiedätkö edes,
mitä aatelismies onkaan? Aatelismies on saanut sivistystä... Tosin hän
koulussa saa selkäänsä, vaan se tapahtuu siitä syystä, että hän oppisi
jotakin -- mutta sinä! Sinun ja sinun vertaistesi oppiminen alkaa
sillä, että teitä harjoitetaan kaikkiin varkaan kujeisin ja isäntäsi
sinua piiskaa, jollet osaa taitavasti peijata ostajaa. Jo pienenä
puotipoikana, ennen kun vielä osasit Isämeitää, osasit jo petollisesti
punnita. Vaan kun olet syönyt itsellesi möhömahan ja pullistanut
taskusi kolikoilla, silloin sinuun lentää ylpeyden lempo... Ja mitä
kummallisia otuksia te olettekaan! Tyhjennätte kymmenen keittiötä
päivässä ja sitten pöyhistelette. Mutta minä sylkäisen teille ja teidän
pöyhistelemisillenne.
_Kauppamiehet_ (Kumartaen.) Anteeksi, Anton Antonovitsch, anteeksi!
_Päällikkö_. Ja sitten vielä valittavat! Ja kuka auttoi sinua, kun
siltaa rakennutit ja panit rätinkiisi puutavaroita kahdenkymmenen
tuhannen ruplan edestä, vaikka sinulla ei niitä ollut enempää kuin
sadan ruplan edestä? Minä se olin, joka sinua autoin, sinä pörhöinen
pässinpää! Joko olet sen unhottanut? Jos vaan ilmoittaisin, mitä
asiasta tiedän, saisitpa pian matkalipun Siperiaan. Mitäs siitä sanot,
hä?
_Eräs kauppamies_. Syyllisiä olemme; pahahenki on meitä viekotellut.
Mutta nyt emme koskaan enää valita. Kyllä voimme sinut sovittaa -- älä
enää ole suutuksissasi meihin.
_Päällikkö_. "Älä enää ole meihin suutuksissasi!" Tuossa nyt ryömitte
polvillanne jalkani juuressa -- Ja minkä tähden? Sen tähden, että
voitto on minun. Vaan jos voitto olisi vähänkin teidän puolellanne,
niin kyllä te minut polkisitte likaan, vieläpä vierittäisitte pölkyn
päälleni.
_Kauppamiehet_ (Kumartavat jalkoihin asti). Armoa, armoa! Älä meitä,
Anton Antonovitsch, ihan onnettomiksi saata!
_Päällikkö_. Armoa, armoa! Kyllä nyt osaatte huutaa: "armoa, armoa!"
Mutta äsken... Kylläpä minä teidät voisin, jos tahtoisin... (viittaa
kädellään.) Vaan jääkää nyt Jumalan nimeen! -- No, minä en ole
pitkävihainen; mutta muistakaa: olkaa vast'edes viisaammat! Muistakaa,
ett'en naita tytärtäni millekään halvalle aatelismiehelle... ja että
tuotte kelvollisia onnentoivotuksia! Ymmärrättekö? Älkää luulko
pääsevänne savustetulla lohella tahi sokurikeolla! Menkää Jumalan
haltuun!
(Kauppamiehet menevät.)
Kolmas kohtaus.
Edelliset. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies. Rastakovski.
_Piirituomari_ (Ovesta.) Onko todellakin totta, mitä huhu kertoo, Anton
Antonovitsch? Teidänhän on käynyt oikein onnellisesti!
_Sairashuoneen talousmies_. Minun on kunnia lausua teille
onnentoivotukseni tavattomasta onnestanne. Iloitsin sydämellisesti sen
kuultuani. (Suutelee Anna Andrejevnan kättä.) Anna Andrejevna.
(Suutelee Maria Antonovnan kättä.) Maria Antonovna!
_Rastakovski_. Anton Antonovitsch! Minäkin lausun sulimmat
onnentoivotukseni! Suokoon Jumala teille ja nuorelle pariskunnalle
pitkää ikää ja siunatkoon teitä monilukuisilla perillisillä kolmanteen
ja neljänteen polveen saakka! Anna Andrejevna! (suutelee hänen
kättänsä.) Maria Antonovna! (Suutelee hänen kättänsä.)
Neljäs kohtaus.
Edelliset. Korobkin vaimoineen. Lulukov.
_Korobkin_. Minun on kunnia lausua onnentoivotukseni. -- Anton
Antonovitsch! -- Anna Andrejevna! -- Maria Antonovna!
(Suutelee äitiä ja tytärtä kädelle.)
_Rouva Korobkin_. Sydämellisimmät onnentoivotukseni tämän uuden onnenne
johdosta, Anna Andrejevna!
_Lulukov_. Minun on kunnia toivottaa onnea, Anna Andrejevna! (Astuu
esiin ja suutelee hänen kättänsä; kääntyy sitten katselijoihin ja
maiskahuttaa reippaasti kielellään.) Maria Antonovna, minun on kunnia
toivottaa onnea.
(Suutelee hänen kättänsä ja tekee samalla lailla.)
Viides kohtaus.
Edelliset. Suuri joukko vieraita (juhlavaatteissa ja frakeissa
astuu Anna Andrejevnan ja hänen tyttärensä luo, suudellen
heidän kättänsä ja saneen: "Anna Andrejevna." "Maria Antonovna!"
Bobtschinski ja Dobtschinski kiireessänsä tyrkkäilevät toinen
toistansa.)
_Bobtschinski_. Saan kunnian lausua onnentoivotukseni...
_Dobtschinski_. Anton Antonovitsch, saan kunnian lausua
onnentoivotukseni...
_Bobtschinski_. ... niin iloisesta tapauksesta!
_Dobtschinski_. Anna Andrejevna!
_Bobtschinski_. Anna Andrejevna!
(Molemmat rientävät samalla haavaa hänen kättänsä suutelemaan
ja kolahduttavat päänsä yhteen.)
_Dobtschinski_. Maria Antonovna! (suutelee kättä.) Minun on kunnia
onnitella! Suotakoon teille paljon, paljon onnea, että saisitte
pukeutua kullankirjatuihin vaatteisin, syödä kaikellaisia herkullisia
liemiä, viettää aikanne mitä hauskimmalla tavalla...
_Bobtschinski_ (Häntä keskeyttäen.) Maria Antonovna, minun on kunnia
lausua onnentoivotukseni! Antakoon teille Jumala kaikellaisia aarteita,
kultaa oikein kosolta ja vikkelän, vankan poikanulkin, noin... tään
vertaisen... (Levittää kämmenensä), että mahtuu kämmenelle istumaan...
ja joka niin veitikkamaisesti huutaa: ääh, ääh, ääh!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Koulujen tarkastaja rvouvineen.
(Vieraita yhä astuu sisään; kätten suutelemista jatketaan.)
_Koulujen tarkastaja_. Minun on kunnia...
_Koulujen tarkastajan rouva_ (Heittäikse Annan syliin). Sydämellisimmät
onnentoivotukseni, Anna Andrejevna! (suutelevat toisiansa.) Voi kuinka
iloitsin, kun sen sain kuulla! Joku kertoi: "Anna Andrejevna naittaa
pois tyttärensä!" "Voi Jumala!" ajattelin itsekseni ja riemastuin niin
hirmuisesti, niin että sanoin miehelleni: "oletko kuullut, Luukakseni,
mikä suuri onni on Anna Andrejevnalle tapahtunut?" "Jumalan olkoon
kiitos ja ylistys", ajattelin itsekseni. Ja sitten sanoin hänelle taas:
"olen niin ihastuksissani siitä, että ihan kuolen malttamattomuuteen
saada itse sanoa Anna Andrejevnalle"... "Voi hyvä Jumalani", arvelin
itsekseni, "hän on niin hartaasti halunnut tytärtänsä oikein hyviin
naimisiin -- ja nyt soi sallima, mitä hän juuri oli halunnut!" En saa
sanotuksi, kuinka sydämellisesti olen tästä iloinnut... Itkuun minä
hyrähdin, niin toden totta itkin ja nyhkin -- niin että Luukakseni
viimein sanoi: "mutta mitähän nyt noin nyhkit, Nastenka?" -- "Voi
Lukke", sanoin minä, "sitä en itsekään tiedä; kyyneleet vaan virtana
vuotavat..."
_Päällikkö_. Hyvät herrat ja naiset, tehkää hyvin, käykää istumaan!
Kuulepas, Mischka, toimita tänne tuolia lisää!
(Vieraat käyvät istumaan.)
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Alapoliisimestari. Poliisipalvelijat.
_Alapoliisimestari_. Minun on kunnia onnitella teitä, teidän
jaloisuutenne, ja toivottaa teille pitkää ikää ja onnea!
_Päällikkö_. Kiitoksia, kiitoksia! Olkaa hyvät ja istukaa, hyvät
herrat!
(Äsken tulleet vieraat käyvät istumaan.)
_Piirituomari_. Mutta sanokaa toki, Anton Antonovitsch, millä kurin
näin kävikin? Jutelkaa meille oikeen tyystin asian juoksu alusta
loppuun!
_Päällikkö_. Asian juoksu oli tuiki tavaton: hän suvaitsi itse pyytää
tytärtäni vaimokseen.
_Anna Andrejevna_. Mitä suurinta kunnioitusta osottavalla ja
hellätuntoisimmalla tavalla. Sanomattoman arvokkaasti sanoi hän
minulle: "Anna Andrejevna, tämän kaiken teen teidän harvinaisten
ansioinne sulimmasta ihailemisesta"... En ole sinä ilmoisna ikänä niin
huolellisesti kasvatettua, niin hienosti sivistynyttä ja ylhäistä
miestä nähnyt! "Uskokaa pois, Anna Andrejevna", sanoi hän minulle,
"elämälläni ei ole kopeikankaan arvoa, ja ainoastaan sen tähden, että
olen ihastunut teidän erinomaiseen luontoonne..."
_Maria_. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri sillä lailla puhui!
_Anna Andrejevna_. Ole ääneti! Sinä et mitään ymmärrä, äläkä sekaannu
toisten asioihin. "Minä, Anna Andrejevna, kummastelen", sanoi hän... No
niin, juuri kun hän sai ne imartelevat sanat lausutuksi ja juuri olin
vastata, ett'emme koskaan niin suurta kunniaa ajatelleetkaan -- silloin
lankesi hän yht'äkkiä polvilleen ja lausui mitä hienoimmalla tavalla:
"Anna Andrejevna, älkää tehkö minua onnettomaksi ihmiseksi! Osoittakaa
minulle semmoinen ystävyys, ett'ette tunteitani hylkää -- tahi kuolema
hurjan elämäni päättää!"
_Maria_. Mutta, äiti kulta, minullehan hän juuri niin saneli!
_Anna Andrejevna_. Niin, se on tietty... kyllähän sinustakin puhuttiin
-- koska sitä olen kieltänytkään?
_Päällikkö_. Ja kuinka hän meitä peljästytti! Hän sanoi ampuvansa
luodin päähänsä. "Ammun itseni, ammun", sanoi hän.
_Monta ääntä_. Todellakin!
_Piirituomari_. Kylläpä oli aika vehke!
_Koulujen tarkastaja_. Min, totisesti, totisesti, tämä on salliman
suomaa...
_Sairashuoneen talousmies_. Älkää toki sanoko "salliman", hyvä ystävä!
Sallima ei ole mitään muuta kuin "ankka"... Tässä, jos milloinkaan
ansio on ansaitun palkintonsa saanut. (Syrjään.) Lempo vie, että aina
onni syöksyy tuollaisten sikojen suuhun!
_Piirituomari_. Sanokaa, Anton Antonovitsch, tahdotteko tosiaan nartun,
josta olemme hieroneet kauppaa?
_Päällikkö_. Paljon kiitoksia! En minä nyt jouda ajattelemaan teidän
narttujanne.
_Piirituomari_. No, miten vaan tahdotte; ellette nartusta huoli, niin
kaiketi sopinemme toisista koiristani.
_Rouva Korobkin_. Voi, kuinka teidän onnenne minua ilahduttaa, Anna
Andrejevna! Ette saata sitä ajatellakaan!
_Korobkin_. Mutta missä kuuluisa vieraamme on? Äsken kuulin hänen
lähteneen pois jonkin tärkeän asian tähden...
_Päällikkö_. Niin, hän lähti päiväksi erinomaisen tärkeää asiaa
toimittamaan.
_Anna Andrejevna_. Setänsä luo pyytämään hänen siunaustansa.
_Päällikkö_. Niin, pyytämään hänen siunaustansa; mutta huomenna...
(Aivastan.)
_Kaikki vieraat_ (Huudahtavat samalla haavaa). Jumal'avita!
_Päällikkö_. Kiitos, kiitos! Mutta huomenna hän palaa...
(Aivastaa.)
_Kaikki vieraat_. Jumal'avita!
(Äänien joukosta kuuluvat muita selvemmin seuraavat huudahdukset:)
_Alapoliisimestarin ääni_. Jumal'avita, Jumal'avita, teidän
suurisukuisuuttanne!
_Bobtschinskin ääni_. Sadan vuoden ikä ja koko kuli kultaa!
_Dobtschinskin ääni_. Suokoon teille Jumala menestystä ja siunausta
aina neljänteen polveen asti!
_Sairashuoneen talousmiehen ääni_. (syrjään.) Auetkoon maa ja nielköön
sinut kitaansa!
_Rouva Korobkinin ääni_ (syrjään.) Vääntäköön sinulta paholainen niskat
nurin.
_Päällikkö_. Sulimmat kiitokset! Toivotan teille samaa!
_Anna Andrejevna_. Olemme nyt päättäneet muuttaa Pietariin. Täällä on
ilma niin... niin liian maalaista... Suoraan sanoen, minua suuresti
inhoittaa... ja samaten miestänikin... Hän saapi ennen pitkää kenraalin
arvon.
_Päällikkö_. Niin, puhuakseni suuni puhtaaksi, hyvät herrat, minua
tosin helkkarin lailla haluttaa tulla kenraaliksi!
_Koulujen tarkastaja_. Suokoon Jumala toivonne toteutua!
_Rastakovski_. Jumalalle ei ole mitään mahdotonta.
_Piirituomari_. Niin, kotkat koettavat aina korkealle.
_Sairashuoneen talousmies_. Ansion mukaan on arvokin.
_Piirituomari_ (syrjään). Kylläpä siitä tulee aika kukko kenraalina.
Olisi kuin aasi kultakannuksissa. Siksi on vielä monta porrasta
poljettavana.
_Sairashuoneen talousmies_ (syrjään). Nyt se saakeli kiipee jo
kenraaliksikin. Ja kai hänestä tuleekin kenraali. Jos ei vaan piru
peri, niin kyllä sillä siksi viisautta on. (Kääntyen kaupungin
päällikön puoleen.) Toivon, ett'ette silloin unhoita meitä, Anton
Antonovitsch!
_Piirituomari_. Ja jos sattumalta jotain tapahtuisi -- esimerkiksi
jotakin virkatoimissa, niin otatte kai meidät suojelukseenne...
_Korobkin_. Ensi vuonna lähetän poikani pääkaupunkiin, jotta hän
hyödyttäisi isänmaatansa; ja minä pyydän, että silloin ottaisitte pojan
siipienne suojaan ja olisitte hänelle isän sijassa.
_Päällikkö_. Kyllä koetan parastani, koetan parastani.
_Anna Andrejevna_. Voi, hyvä Jumala, kuinka olet valmis heti lupaamaan!
Ensiksikin sinulle ei jää aikaa ajatella semmoisia; ja toiseksi --
kuinka ja mitä varten voisikaan sitoutua sellaisiin.
_Päällikkö_. Mutta, miks'ei kyyhkyseni, voihan välistä...
_Anna Andrejevna_. Kyllähän sitä aina voi! Vaan en sittenkään ymmärrä,
minkä tähden pitää ruveta kaikkien pikkuporvarien puoltajaksi.
_Rouva Korobkin_ (Muutamille vieraille). Kuulitteko, miten hän meitä
kohtelee?
_Muutamat vieraat_. Niin, semmoinen hän on kaiken ikänsä ollut.
Tunnen hänen. Jos häntä pyydät pöytään istumaan, niin hän asettaa
jalkansakin...
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Postimestari. (Tulee juosten hengästyneenä,
aukaistu kirje kädessä.)
_Postimestari_. Tämähän toki, hyvät herrat, on kummallinen juttu!
Virkamies, jota olemme reviisorina pitäneet, ei olekaan reviisori!
_Kaikki_. Kuinka? Eikö hän ole reviisori?
_Postimestari_. Ei, hänessä ei ole reviisoria niin rahtuakaan! Sen
tästä kirjeestä tiedän...
_Päällikkö_. Kuinka? Mitä? Mistä kirjeestä?
_Postimestari_. Hänen omasta kirjeestänsä... Postiin jätettiin kirje;
minä katsahdin osoitteesen ja luin: "Pietari, Postikatu." Minä
hämmästyin. "Kas vaan", ajattelin itsekseni, "hän on epäilemättä
huomannut jotakin postilaitoksessa moitittavaa, jota hän nyt
esimiehelleen ilmoittaa." Otin kirjeen, aukaisin sen...
_Päällikkö_. Aukaisitte, kuinka...?
_Postimestari_. En tiedä itsekään, miten menettelin; varmaankin joku
ylenluonnollinen voima minut siihen saattoi. Juuri olin sitä
lähettämäisilläni -- niin sellainen uteliaisuus, jommoista en ikänäni
vielä ole tuntenut, valtasi minun. "Et saa, et saa!" varoitti minussa
ääni. Mutta minä jouduin semmoiseen kiusaukseen, että koko ruumiini
vapisi... Minusta tuntui, kuin olisin kuullut äänen huutavan toiseen
korvaan: "älä avaa sitä, älä avaa, syökset itsesi kadotukseen!" Vaan
toisessa korvassa soi aivan, kuin joku paholainen olisi kuiskannut:
"avaa, avaa, avaa!" -- Kun mursin sinettiä, oli suonissani kuin
tulivirta; ja kun olin sen murtanut, jäätyivät hermoni, jumaliste
jäätyivät. Käteni vapisivat; päätäni huimasi...
_Päällikkö_. Kuinka te uskalsitte avata niin ylhäisen ja kaikkivaltiaan
miehen kirjeen?
_Postimestari_. Siinä se juuri onkin, että hän on yhtä vähän ylhäinen
kuin kaikkivaltias.
_Päällikkö_. Noh, mitä hän mielestänne on?
_Postimestari_. Ei sitä eikä tätä. Lempo sen tiesi... hän...
_Päällikkö_ (Kiivaasti.) Kuinka niin -- "ei sitä eikä tätä?" Kuinka
uskallatte sanoa hänestä: "ei sitä, ei tätä ja lempo tiesi mitä!?" Minä
käsken ottaa teidät kiinni!
_Postimestari_. Kuka, tekö?
_Päällikkö_. Minä juuri!
_Postimestari_. Siihen on valtanne liian lyhyt!
_Päällikkö_. Muista, mies, että hän nai minun tyttäreni ja että minä
itse tehdään ylimykseksi... ja että voin lähettää teidät vaikka
Siperiaan!
_Postimestari_. Vai Siperiaan, Anton Antonovitsch! Melkoinen matka on
täältä Siperiaan! Ennen lähtöäni tahdon teille lukea hänen kirjeensä.
_Kaikki_. Lukekaa, lukekaa!
_Postimestari_ (Lukee). "Riennän, veli Triapitschkin, sinulle
ilmoittamaan, mitä ihmeitä on kanssani tapahtunut. Matkalla eräs
jalkaväen kapteeni minut pahanpäiväisesti petti ja nylki -- vieläpä
nylki niin perinpohjin, että ravintolan isäntä jo oli puoleksi
päättänyt saattaa minun linnaan, kun hän ei saanut maksua -- vaan
silloin yht'äkkiä koko kaupunkikunta muodikkaan pukuni ja pietarilaisen
naamani johdosta äkkäsi minut matkustavaksi -- kenraalikuvernööriksi!
Ja niinpä asun nyt kaupungin päällikön kodissa; syön ja juon parasta,
mitä talossa on. Äitiä ja tytärtä armastelen ja puristelen, minkä vaan
ehdin -- vaan en vielä ole päässyt ihan selville, kumpaisenko otan.
Mielestäni muori itse ei vielä ole sitä hullumpi, hän kun näkyy olevan
valmis vaikka mihin. Vieläkö muistat, mitä kurjuutta olemme yhdessä
kokeneet: söimme, mistä saimme; ja miten sokurileipuri kerran syöksi
niskaani sen tähden, että olin pistänyt poskeeni muutamia piirakaisia,
jättäen maksun rikkaampien maksettavaksi? Nyt on aivan toisin! Kilvan
kaikki pyytävät kunniaa saada lainata minulle rahoja niin paljon, kuin
vaan tahdon. Eriskummallisia narreja ihmiset täällä toki ovat, -- sinä
kuolisit nauruun. -- Tiedän sinun kirjoittavan sanomalehtiin: pistäpä
nämä herrat sanomalehteesi. -- Ensiksikin täällä on kaupungin päällikkö
typerä kuin pläsivalakka..."
_Päällikkö_. Mahdotonta, mahdotonta. Niin siinä ei seiso!
_Postimestari_ (Näyttää kirjeen). Tuossa on, lukekaa itse!
_Päällikkö_. "Typerä kuin pläsivalakka..." Se ei ole mahdollista. Sen
olette siihen itse kyhänneet!
_Postimestari_. Kuinka minä saattaisin sen kirjoittaa?
_Sairashuoneen talousmies_. Lukekaa enemmän!
_Koulujen tarkastaja_. Lukekaa enemmän!
_Postimestari_. "Kaupungin päällikkö typerä kuin pläsivalakka..."
_Päällikkö_. Vieköön hänet saakeli! Minkä tähden sitä nyt tarvitsee
niin monasti kertoa? Seisoohan se siinä muutoinkin.
_Postimestari_ (Lukee eteenpäin). Hm -- hm -- hm... Siis...
"pläsivalakka". "Postimestarikin on hyvä mies..." (Taukoo). Hm, hän
puhuu minusta vähäsen sopimattomasti.
_Päällikkö_. Ei se haittaa; jatkakaa vaan!
_Postimestari_. Hm -- mitä se hyödyttää?
_Päällikkö_. Pentele vie, kun kerran luette, niin lukekaa kaikki!
Lukekaa kaikki tyyni!
_Sairashuoneen talousmies_ (Ottaa kirjeen). Sallikaa minun lukea!
(Asettaa silmälasit nenälleen ja lukee). "Postimestari on peräti meidän
vahtimestarimme Mihejevin näköinen. Hän näyttääkin aika kelmiltä ja
juopi viinaa..."
_Postimestari_ (Katselijoille). Mikä riivattu poikanulikka; tarvitsisi
aika lailla vitsaa; ei mitään muuta!...
_Sairashuoneen talousmies_ (Lukee). "Sairas-huo-neen ta-lous...
mies..." Hm -- hm -- hm! (vaikenee).
_Korobkin_. Minkä tähden ette lue?
_Sairashuoneen talousmies_. Käsiala... on... vähän epäselvää... Näkyypä
muuten, että hän on kelvoton mies.
_Korobkin_. No, antakaa kirje tänne. Luulen, että minun silmäni ovat
hiukan terävämmät, kuin teidän.
(Tahtoo ottaa kirjeen).
_Sairashuoneen talousmies_ (Pitää kirjeestä kiinni). Malttakaahan...
Voidaanhan jättää tämä lause lukematta... Seuraavat rivit ovat
selvemmin kirjoitetut.
_Korobkin_. Ei, sallikaa minun... kyllä minä tuosta lauseesta selvän
saan.
_Sairashuoneen talousmies_. Osaanhan minäkin lukea... Vähä edempänä on
kirjoitus varsin selvä.
_Postimestari_. Ei, lukekaa vaan kaikki tyyni. Luettiinhan alkukin
kokonaan.
_Kaikki vieraat_. Artemij Filippovitsch, antakaa pois kirje
Korohkinille!... (Korobkinille). Lukekaa, mitä seuraa!
_Sairashuoneen talousmies_. Noh, olkoonpa niin, jos niin tahdotte!
(Antaa hänelle kirjeen). Tehkää hyvin... tässä... (Osottaa erästä
riviä). Tästä on jatkettava.
(Vieraat kokoontuvat hänen ympärilleen).
_Postimestari_. Lukekaa, lukekaa! Mitä joutavia! Lukekaa kaikki tyyni!
_Korobkin_. "Sairashuoneen talousmies Semljanika on aivan kuin sika
patalakissa..."
_Sairashuoneen talousmies_ (Katselijoille). Tuo on muka sukkelaa.
Mitähän järkeä siinä on: "sika patalakissa". Kuka on koskaan nähnyt
sikaa patalakissa?
_Korobkin_ (Lukee). "Koulujen tarkastajasta leviää yltä-ympäri
tukehduttava sipulilöyhkä..."
_Koulujen tarkastaja_ (Katselijoille). Voi Herranen aika, minä kun en
ole jumaliste ikänäni sipulia suuhuni pistänyt!
_Piirituomari_ (Syrjään). Minut hän Jumalan kiitos unhotti!
_Korobkin_ (Lukee). "Piirituomari..."
_Piirituomari_ (syrjään). Siinäpä se nyt on! (Ääneen). Hyvät herrat,
kirje minusta toki tuntuu liian pitkältä ja mitä saakelia me rupeemme
kaikkia loruja lukemaan...
_Koulujen tarkastaja_. Lukekaa vaan!
_Postimestari_. Jaa, jaa, lukekaa vaan!
_Sairashuoneen talousmies_. Jatketaan vaan, kun on kerran alotettu.
_Korobkin_ (Lukee). "Piirituomari Liapkin-Tiapkin on mitä suurin
'mauvaiston'"... (Taukoo). Varmaankin se on ranskalainen sana.
_Piirituomari_. Hiisi tiesi, mitä tuo merkinnee! Saapi olla iloissansa,
jos on vaan petturi tahi pahantekijä. Mutta ehkä se on pahempaakin!
_Korobkin_ (Lukee). "Muutoin kaikki ovat kovin kohteliaita ja
vierasvaraisia ihmisiä. Hyvästi, veli Triapitschkin! Minä noudatan
sinun esimerkkiäsi ja rupeen kirjailijaksi. Muutoin ajan pitkään käypi
ikäväksi. Henkikin vihdoin vähäsen ravintoa kaipaa. Huomaan
luonnolliseksi tarpeeksi voida välistä nousta jokapäiväisyyttä
ylemmälle. Kirjoita minulle osoitteella: Saratovin lääniin,
Podkalitovkan taloon. (Kääntää kirjeen ja lukee päällekirjoituksen).
Herra Ivan Vasiljevitsch Triapitschkin, Pietari, Postikatu n:o 17 pihan
puolella, kolmannessa kerrassa, oikealla puolella."
_Eräs nainen_. Sepä vasta oli odottamaton pilkkakirja!
_Päällikkö_. Kylläpä löyhytti! Oikein ovat korvani kuumat! En näe yhtä
ainoata ihmistä edessäni; ainoastaan sian kärsät keikkuvat
silmissäni!... Hän on otettava kiinni, kiinni, kiinni!
(Hosuu käsillään).
_Postimestari_. Vaan millä kurin mielitte saada miehen kiinni. Sillä
minä päälle päätteeksi käskin kestikievaria antamaan hänelle parhaat
hevoset! Ja piru varmaankin itse riivasi minut edeltäpäin lähettämään
joka paikkaan sanaa.
_Rouva Korobkin_. Kyllä tämä on tavaton häpeä!
_Piirituomari_. Ja tietäkää, hyvät herrat, että tuo heittiö minulta
kiskoi kolme sataa ruplaa lainaksi.
_Sairashuoneen talousmies_. Ja minultakin kolme sataa!
_Postimestari_. Oh, minultakin kolme sataa!
_Bobtschinski_. Niin, ja meiltä, minulta ja Peter Ivanovitschiltä hän
viisiseitsemättä ruplaa lainasi.
_Piirituomari_ (Kummastuksissansa levittelee käsiänsä). Mutta, hyvät
herrat, kuinka saatoimme olla noin yksinkertaisia?
_Päällikkö_. Entä minä... entä minä, vanha hullu! Joko nyt olen
joutunut vanhuuden höperöksi?... Kolmekymmentä ajastaikaa olen kruunua
palvellut: ei ainoankaan kauppamiehen, ei ainoankaan tavaranhankkijan
ole sinä ilmoisna ikänä onnistunut pistää minua pussiin! Kaikkein
paatuneimmistakin konnista olen voiton saanut, toisesta toisen perässä!
Kaikkein liukkaimmatkin vintiöt ja veijarit, jotka ovat Jumalaa ja koko
maailmaa pettäneet, ovat puuttuneet minun pauloihini!... Kolme
kuvernööriä olen peijannut -- mitä kuvernööreistä -- (viittoo
kädellään). -- mitä puhunkaan kuvernööreistä!
_Anna Andrejevna_. Mutta, Anton kulta, tämähän on tuiki mahdotonta...
onhan hän kihloissa Marian kanssa...
_Päällikkö_ (Kiivastuen). Kihloissa! Kihloissa! Pidä jo kitasi
kihloinesi!... (Kummastellen). Katsokaa minua, tuijottakaa minuun
kaikki tyynni! Koko maailma, koko kristikunta tulkoon katsomaan, kuinka
kaupungin päälliköstä on tullut narri! Sanokaa häntä pöllöksi,
harmaapääksi pässiksi! (Pui itsellensä nyrkkiä), Voi minua
lampaanpäätä! Pitää tuommoista huliviliä, ilmeistä piimäsuuta ylhäisenä
valtiomiehenä! Ja nyt hän irvisuin ajaa iloissaan täyttä neliä ja
kertoo tämän jutun koko maailmalle! Kaikkialla joudun pilkan ja naurun
ja tyhmien kokkapuheitten esineeksi!... Vaan mikä on vielä pahempi --
joku kyniä kaluava nurkkasihteeri panee minut sanomalehtiin ja laittaa
minusta komediian! Se on juuri katkerinta! Hän ei pidä väliä säädystäni
eikä virka-arvostani! Kaikki tyyni sitten nauravat ja taputtavat
minulle käsiään! Vaan mitä nauratte! Itsellenne nauratte!... Voi,
teitä, teitä!... (Kiukusta tömistää jaloillansa lattiaan), Voi, jospa
nuo sanomalehtien kynäsankarit olisivat kourissani! Nuo perhanan
vapaamieliset, nuo hornan sikiöt! Minä paiskaisin ne kaikki tyyni
pussiin ja mäikyttäisin ne vasten seinää -- että koko tukku kerrassaan
lentäisi hornan tuuttiin, pirun palttoon vuoriksi! (Huimii nyrkillä
ympärilleen ja lyö jalkansa lattiaan. Vaikenee tuokioksi). En toki
vieläkään voi mieltäni malttaa. Totta on, että ketä Jumala tahtoo
rangaista, siltä hän vie järjen! Ja mitä tuossa keikarissa olikaan
reviisorin näköistä? Ei mitään, ei niin rahtuakaan! Ja sitten yht'äkkiä
koko maailma kohti kurkkua huutamaan: "Reviisori, reviisori!" Kenen
päähän ensin se luulo pälkähti, että hän muka oli reviisori? Kenen, hä!
_Sairashuoneen talousmies_ (Ojentaa kätensä). En kuolemaksenikaan
ymmärrä, mistä se sai alkunsa! Piru on sotkenut miesten mielen!
_Piirituomari_. Kestä se lähti?... Näistä herroista, näistä juuri!
(Osottaa Bobtschinskiä ja Dobtschinskiä).
_Bobtschinski_. En, jumaliste, minä ainakaan...
_Dobtschinski_. En minäkään...
_Sairashuoneen talousmies_. Niin, kyllä se teistä alkunsa sai!
_Koulujen tarkastaja_. Aivan oikein, teistä se lähti! Ravintolasta te
juoksitte kuin hullut, huutaen: jo saapui, jo saapui! "Ja ottaa kaikki
velaksi!" Kyllä hyvänkin löysitte!
_Päällikkö_. Juuri te, kaupungin porokellot, te kirotut valehtelijat!
_Postimestari_. Lempo vieköön teidät reviisorinenne ja juttuinenne!
_Päällikkö_. Päivät päästänsä juoksette kylää kielimässä, ja täytätte
lähimäistenne korvat valheella! Te päättömät harakat!
_Piirituomari_. Pirulliset kielikellot!
_Koulujen tarkastaja_. Pökkelöt!
_Sairashuoneen talousmies_. Lyhytnokkaiset varikset?
(Kaikki tunkeuvat heidän ympärillensä).
_Bobtschinski_. Kunniani kautta, minä en se ollut -- Dobtschinskihan
ensiksi...
_Dobtschinski_. Ei. Herra varjelkoon -- Peter Ivanovitsch, tehän
ensiksi...
_Bobtschinski_. Ei! Tehän ensiksi...
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Santarmi.
_Santarmi_. Pietarista nimenomaan määrätty virkamies on saapunut ja
käskee heti herroja luokseen. Hän asuu ravintolassa.
(Kaikki seisovat kuin ukkosen lyöminä. Naiset huudahtavat
yhtä haavaa hämmästyksestä. Koko seuran asema äkkiä muuttuu;
kaikki jäävät tyrmistyneinä seisomaan).
Äänetön kuva.
Keskellä seisoo päällikkö kuin kuvapatsas, levitetyin käsin, pää
taaksepäin. Oikealla puolella hänen vaimonsa ja tyttärensä
tuijottelevat häntä kysyvin katsein. Heidän takanansa postimestari,
katselijain puoleen kääntyneenä ja muuttuneena ilmeiseksi
kysymysmerkiksi. Hänen takanansa koulujen tarkastaja, jonka koko asento
osoittaa viattominta mielenhäiriötä. Taaempana samalla puolella
näyttämöä kolme naista, jotka kallistuneina toinen toiseensa,
ivallisesti katselevat päällikön perhettä. Päällikön vasemmalla
puolella sairashuoneen talousmies, pää kallellaan, ikäänkuin kuunnellen
jotakin. Lähellä häntä piirituomari, kädet ja sormet levällään, melkein
kyykkysillään, liikkuvin huulin, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "kyllä
nyt on tullut vihan päivä päällemme." Hänen takanansa Korobkin,
kääntyneenä katselijoihin, osoittelee iskien silmää kaupungin
päällikköä. Näkymön äärimmäisellä reunalla Bobtschinski ja
Dobtschinski, ällistelevät toinen toiseensa, suu ja silmät selko
selällään. Muut vieraat seisovat liikkumatta kuin patsaat. Koko seuran
noin puolen toista minuuttia täten seisottua, esirippu laskee.