Telttamme edustalle olemme tehneet penkin ja pöydän.
Sen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä
aivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä
vaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.
Tänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että
sunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.
— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan
parakki valmiiksi?
— Nähtävästi teidän telttaanne.
— Mutta minne me?
— Emme tiedä.
— Mutta eihän sinne kahdeksaasataa mahdu?
— Mahtuu, jos pannaan mahtumaan, nauraa sotamies.
Tieto osottautuu oikeaksi.
Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme
muuttaa Bütovin linnaan.
Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme
takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.
— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista.
Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät
ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.
Kaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.
Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee
peruutuskäsky.
Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja
peruutetaan... Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan
miehen kanssa samaan telttaan?
Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka
vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin
sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.
Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi
rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme
saada yöksi makuupaikan itsellemme.
Siksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.
Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta
tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme
vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön.
Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen,
lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan
ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut.
Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia
paikoilleen.
Kun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan
valmiita... Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan
seuraavana päivänä.
Aikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset
saapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat
nyt parakissa.
Kaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on
niitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän
sitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?
Mutta siihen ajatukseen tullaan vasta sitten kun ruoka on jo syöty.
* * * * *
Seuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen
pieneen näpräilyyn.
Illalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme
saamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois
ja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on
kaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi
tulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme
lasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se
vain ehtii valmistua.
Me alamme jo suunnitella miten siinä oikeastaan järjestetään kaikki.
Päätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja
toisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme
käytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.
Päiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen
kummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m.
varten.
Uudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat
venäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä
toimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja
vuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme,
tuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa
keitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.
Ajanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja
alipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin
merimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat
aikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää,
lähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai
leirin takana avaralla kentällä.
Eräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.
— Pelaako kukaan shakkia? kysyy eräs innoissaan.
Pelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella
kiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä
shakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta
laudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat
primitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä
ja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta
mielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.