Kello neljän tienoissa iltapäivällä pysähtyy juna.
Tähän aikaan pitäisi meidän olla perillä. Katsomme akkunasta.
Mikä valtava ihmispaljous asemalla.
Aseman nimi on Bütow. Olemme perillä.
— Valmiit! komentaa aliupseeri.
Heitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan.
Astumme asemasillalle.
Vastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet
juoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.
Mutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen
takana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle
johtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää
rautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen
täynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä
asemalle, on yleisöä.
Koko pikkukaupunki on nähtävästi liikkeellä.
Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin
pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja
siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten
Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.
— Valmiit! Mars!
Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on
kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.
Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista
englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus
yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä
osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista
ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.
Mikä oiva ilvenäytelmä!
— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on
hyvä, sitä seurataan.
Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten
katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän
naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.
Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka
eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen
huomionosotus!
Tekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.
Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.
Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.
Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat,
joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat
kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia.
Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut
mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.
Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia
rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia
tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin
kuvia ja sotakarttoja.
Puotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.
Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone
kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas
kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein
nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.
Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen
on jaksanut kestää.
Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus,
joka ei jätä ketään tyyneksi.
Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka
ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun
kätensä meitä kohti ja kirkuu:
— Kirotut englantilaiset!
Joukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.
Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset
kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi
englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset
lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan...
Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei
univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat
osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on
alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia,
pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta
syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka
ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.
Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu?
Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu,
koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme
vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä
alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee.
Maaseudulleko meitä kuletetaankin?
Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti
alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja
tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia
silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja
paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.
Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on
laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin
tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa,
ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä
tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne
kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen.
Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa
kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.
Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen
kenttäteltan eteen.
Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi
kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra,
kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja
läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen
katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on
Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.