Nukuttuamme tuskin neljää tuntia, herätetään meidät ylös. Kello on
viisi aamulla.
— Jalkeille joka mies!
Ja olkikasoista nostaa mies miehen jälkeen päänsä. Kesken makeinta
unta. Ojennellaan käsiä, haukotellaan. Sadatuksia. Joku joukosta
toivottaa hyvää huomentakin.
Ensi työksi jaetaan jokaiselle leivänviipale. Toiset alkavat sitä heti
pureskella.
Matkustajat ja päällystö rupeavat tekemään aamusiivousta. Tosin ei
täällä ole mukavia kylpyhuoneita, eikä pesuastioita ja peilejä, mutta
toimeen kuitenkin tullaan.
Pienet ruskeat savivadit, joitten tarkotusperää emme vielä olleet
keksineet, käytetään pesuastioina. Saippuata on yllin kyllin. Samoin
partaharjoja ja partaveitsiä. Puhdasta jälkeä tulee!
Tulee kahvia, mustaa, kermatonta ja sokeritonta kuten laivalla. Nyt
ovat ruskeat saviastiat, tarpeen. Ne saavat käydä kahvikupeista, sillä
mitään sellaisia mukavuusesineitä ei meille suoda. Leipä tekee kahvin
särpimenä — kellä sitä vielä on — hyvin kauppansa.
Aika kuluu nopeasti. Vartiat jo kiirehtivät.
Sukkelaan harjaillaan pukimista suurimmat olkiliat pois. Matkalaukut
käteen ja ulos kaksimiehiseen riviin. Meidät lasketaan taas. Kaikki
ovat koossa, sekä suomalaiset että englantilaiset.
Vaellus asemaa kohden alkaa. Aamuvarhaisesta huolimatta on väkeä jo
runsaasti liikkeellä. Uteliaisuudella meitä tarkastellaan. Sotamiehiltä
tiedustellaan keitä olemme. Ohi ajavat maitokuskit ja kauppiaan rengit
pysäyttävät hevosensa ja jäävät pilkallisesti hymyillen tarkastamaan
meitä. Vähän väliä avautuu joku akkuna ja pörröinen naisen pää
pistäytyy ulos. Aukiolevien puotien ovella seisovat puotipojat, kädet
lanteilla, sääret ristissä ja kynä korvanpielessä. Miten tyypikkäitä ne
ovatkaan Saksassa!
Marssimme tyyninä ja rauhallisina. Vilkuilemme sivuile vanhoja
rakennuksia, joita siellä täällä uusien komeitten rakennusten
välissä vielä näkyy. Toiset tarkastelevat ohikulkijoita ja iskevät
pulleaposkisille saksalaisneitosille silmää ja kuvittelevat heidän
olevan huvitettuja vihollisvangeista, joita kuljetetaan kuin karjaa,
paimenet muassa.
Rakennukset käyvät yhä komeimmiksi Alakerrokset ovat suurina puotien
akkunoina, täynnä erilaista rihkamaa ja ruokatavaraa. Paperi- ja
kirjakauppojen akkunoissa on suuria keisari Vilhelmin kuvia ja
sotakarttoja sekä sotateoksia, joita vihkottain julkaistaan sitä myöten
kun sota edistyy.
Mitä lähemmäs asemaa tullaan, sitä vilkkaammaksi liike kasvaa.
Raitiotievaunut jyrräävät vähän väliä ohi. Pika-ajurien suljetuissa
vaunuissa ajaa ihmisiä asemalle. Jalkakäytävällä rientää, ihmisiä
eteenpäin. Sotilaspukuisia on enemmät puolet.
Kulkiessamme jäivät ohikulkijat meitä katsoa tuijottamaan,
sanomalehtinojat unohtavat huutamisensa ja ajurit hillitsevät hevostaan.
Vihdoin saavumme asematorille. Asema on laaja punainen rakennus.
Pysähdymme sen edustalle. Kello asematalon tornissa on neljännestä yli
kuuden.
Tarkastamme ympäristöämme. Asematalon vastapäätä, torin toisella
laidalla, on hotelleja. Hotelli hotellin vieressä. Suurilla
kirjaimilla on kunkin seinällä nimet. Alakerroissa on suuria kauppoja
näyteikkunoineen.
Oikealla nousee katu loivasti ja haarautuu kahtaalle. Katujen välissä
on vehreä puistikko.
Vähän väliä seisahtuu asematalon edustalle mustat, suletut vaunut.
Jokaisessa on ihmisiä. Milloin astuu niistä yksinäinen, komea ja
pitkä upseeri, joka on puettu harmaaseen, pitkään päällystakkiin ja
kotkakypäriin, milloin vanha mustiin puettu rouvasihminen, milloin
nuori pariskunta, joista mies on sotilaspuvussa ja jotka käsikynkässä
rientävät eteenpäin, milloin taas nuori poika ijäkkään äitinsä
seurassa, milloin mustiin ja harsoihin puettu nainen. Ihmisiä tulee
joka suunnalta, sekä jalan että raitiotiellä. Kaikilla on kiire.
Sivumennen vilkaisevat he meihin ja katoovat suureen asemarakennukseen.
Harvoilla on aikaa jäädä katselemaan meitä.
Vihdoin tulee pieni sotilaskomennuskunta. Noin kaksikymmentä miestä. He
seisahtuvat aseman edustalle ja komennetaan lepoasentoon.
Aika kuluu vitkalleen. Vasta neljännestä vailla seitsemän lähdetään
meitä kulettamaan kiertotietä asemalle. Siellä odottaa juna. Meitä
ja englantilaisia varten on varattu kaksi neljännenluokan vaunua. Ei
tarvitse sentään härkävaunuissa matkustaa.
Asemasillalla vaihtuvat vahdit. Sotilaskomennuskunta, jonka näimme
aseman edustalla ottaa meidät haltuunsa. Niille luovutetaan kaikki
meitä koskevat paperit.
Vaunut, joihin meidät sijoitetaan, ovat jaetut kahteen osaan. Seiniä
kiertävät penkit. Seinällä on paikkakunnan kartta.
Englantilaiset saavat oman vaunun ja vahdit. Ainoastaan kahdeksan
heistä joutuu meidän vaunuumme. Tilaa on yllin kyllin.
Vartioiksemme saamme rillinenäisen ja pitkäviiksisen, vaalean
aliupseerin ja neljä sotamiestä.
Matkamääräykset ovat ankarat:
Junasta ei saa poistua ampumisen uhalla. Karkausyritys rangaistaan
kuolemalla.
Kello seitsemän tienoissa lähtee juna. Hiljaa vierii se läpi kaupungin
ja akkunoista koetamme tarkastaa tätä vanhaa linnoituskaupunkia
Veikselin suulla. Taaksemme jäävät vanhat, jykevät rakennukset, kirkot,
vallitukset, puistot. Taaksemme jäävät kadut ja tiet, joilla päivän
touhu on jo alkanut.
Vähitellen harvenee kaupunki. Laajat, aukeat kentät, joilla puistotiet
piirtelevät viivojaan, aukenevat silmän kantamaan. Siellä täällä vain
kohoaa joku talo tai taloryhmä ja tupanen. Ja junan tehdessä laajan
kaaren näkee vielä kerran Danzigin harmaana silhuettina kivitorneineen,
korkeine rakennuksineen ja savutorvineen piirtyvän savusta, harmaata
aamutaivasta vastaan.
Juna jyrrää eteenpäin. Silloin tällöin seisahtuu se pysäkeille ja
asemille. Maisema on lakea. Laajat vehreät kentät, joilla ei ole
kumpuakaan, jatkuvat yhä. Vaihtelua tarjoavat niille ainoastaan niitä
leikkaavat puistotiet, taloryhmät kirkkoineen ja tehtaineen, yksinäiset
tupaset tai pieni kaupunki.
Rautatien varsilla vilkkuvat pienet vahtituvat, suurine
järjestysnumeroineen vähän väliä. Niitä ympäröi pieni puutarha tai
ryytimaa.
Rataa vartioidaan tarkasti. Pienien välimatkojen päässä näkee
kiväärillä varustetun vartijan, joka vartiopaikallaan astuu
edestakaisin.
Meitä vartioimaan määrätty aliupseeri on sivistynyt ja huomaavainen
mies. Nähtävästi joku oppikoulunopettaja. Hän kohtelee meitä suurella
huomaavaisuudella ja antautuu kanssamme keskusteluun. Hän suo meille
kaikenlaisia pikkuvapauksia. Toimittaa Hochenstein asemalla meiltä
sähkösanoman Ruotsiin. Hankkii meille voileipiä ja tupakkaa. Tarjoo
omistaankin, joita runsaasti joka asemalla jaetaan. Hän kertoo, että
matkamme pitää itä-Pommeriin. Bütow-nimiseen pieneen kaupunkiin, jonka
asukasluku nousee noin 50-tuhanteen, Siellä on vankileiri, jonne meidät
on määrätty. Ennestään on siellä kahdeksankymmentä venäläistä. Nykyään
ei siellä ole kuin kaksi telttaa, johon toiseen meidät sijoitetaan,
kunnes parakit valmistuvat, parakit, joita rakennetaan yhdeksäätuhatta
vankia varten. Ja hän jutustaa paljon muutakin, pistää väliin pienen
kaskun ja nauraa toisten mukana pehmeätä, hyvänsuopaa nauruaan...
Danzigin ympäristöllä oli maa tasaista ja aukeata. Mitä edemmäs tulemme
alkaa se kohota. Tasaisten kenttien sijaan tulee pyöreitä, kaarevia
kunnaita, notkoja. Siellä täällä näkee syvänteissä pienen pyöreän
järven ja toisinaan joen, joka polveilee sinisenä, leveten ja kaveten,
toisinaan piiloutuen kunnasten taakse. Myös metsänkaistaleita, tosin
nuorta, saa jo nähdä ja useissa paikoin on laaja maa-alue pienten
kuusien ja mäntytaimien peitossa.
Pieni Berent-niminen asema tarjoo meille yllätyksen.
Asemalla on sankoin parvin väkeä. Vallitsee vilkas elämä ja liike.
Punaisen ristin sisaria liikkuu parvittain. Sotamiehet saavat entistä
enemmän savukkeita ja sikaareja. Ja sitten tuodaan voileipiä ja kahvia
aina vaan lisää.
Me katsomme kadehtien heitä.
Mutta ei meitäkään unohdeta. Meillekin tuodaan suuret korilliset
oivallisia voileipiä ja kahvia. Pienen paaston jälkeen tuntuu kuin
olisimme päässeet Egyptin lihaville lihapadoille. Ja me syömme, syömme
kuin nälkäiset sudet, ihan ahmimalla ja juomme oivallista kahvia
suurista valkeista porsliinikupeista. Ja yhä vaan kysytään:
— Tahdotteko lisää? Täällä olisi enemmän!
Toiset ottavat varastoon. Mutta useimmat, toivoen edelleenkin
samanlaisia viivähdyspaikkoja, menettelevät tyhmien neitseitten tavoin.
Olemme tyytyväisiä, suorastaan ihastuneita. Siunaamme Punaisen ristin
sisaria. Joku innoissaan ehdottaa heille hurrattavaksi. Varovaisin
joukosta ehdottaa kuitenkin vaikenemista. Mielenosoituksesta voisi
saada suomalaisista sangen häilyvän käsityksen, Ja me vaikenemme.
Pian lähtee juna taas liikkeelle. Sotamiehille heilutetaan nenäliinoja
ja lakkeja. He vastaavat huiskuttamalla omiaan.
Kohta ei meillä ole Berentistä jälellä muuta kuin hauska muisto.