Mitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole
näkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa
silmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina,
näkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat
koneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka
saattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin,
ilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina
taivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.
Paikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa
lännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun
maailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen
aavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta
saarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu
talvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä
yli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme
miestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on
kaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia,
niitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.
Aurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee
tässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita
ilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.
Myös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta,
lastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena,
kuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät
mitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia
rautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja
liekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja
nostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme
miestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.
Kokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen,
sotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan
ja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä
Pollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.
Polly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on
kirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin
laulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero.
Näihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä
kyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä
suurella ahkeruudella.
Mutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja
käyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen
sitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka
pienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta
oli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja
viivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi
silmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja
riuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava
suukopu molempien miesten kesken.
Kokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi.
Hän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan
nähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei
tietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan.
Jumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä
tiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?
Sakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia
puolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta,
jossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän --
Sakeus -- oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen
luettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen
koira!
Ja Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi
kovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha
molempien maanmiesten välillä.
Ruokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee
kaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja
hyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan
saadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua
on ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön
jälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.
Mutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat
kuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona
varjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja
sotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan
Etelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.