Nyt seurasi -- kuten aina ennenkin -- lyhyt aika, muutamia tunteja,
jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta
muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja
kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat
sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.
Tunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä?
Haltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden
päivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei
ollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli.
Miksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat.
Tietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen,
mutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.
Eräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan
aamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän
luki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.
Ruokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.
Tämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen
ensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan.
Häntä vartioi äitinsä.
Mies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä
oli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän
ei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi
tilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan,
hän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He
sopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.
Hän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti
sankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen
onnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.
Hän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt.
Vihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi
suomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä
käydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän
saanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.
Hän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä
suurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla
tuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla
puhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!
Oli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä
neitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen
niiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka
kiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.
Hän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi
hän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä
taiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin,
saattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti
hänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi
ja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista
yötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin
hullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun
aamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.
Mutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.
Hän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli
matkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.
Samana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä
on juuri kaikki hukassa!
Ja hän lähti päistikkaa pohjoiseen.