Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi
vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa,
ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.
Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi
alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen
kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän
juuri oli saapunut isänsä kanssa.
Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet
pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen,
heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella
kädellä helmansa ja kulkenut ohi.
Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi
laskeutua.
-- Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.
Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.
Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.
-- Anteeksi, sanoi hän jälleen, -- en suinkaan tullut teidän
perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut
ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa
siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.
-- Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.
-- Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, -- minä se siellä seisoin.
Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.
Silloin toinen lopultakin kysyi:
-- Mitä tahdotte?
Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi
puhumaan:
-- Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla
on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi
seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että
olette harvinaisen kaunis.
-- No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja
loukkaantuneena.
-- Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.
Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän
tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
-- Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee.
Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä
humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.
Nainen oli alkanut kulkea.
-- Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.
-- Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.
-- No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina
saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?
Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli
puutarhanportin salpa sulkeutunut.
No niin.
Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja
istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla
hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin
mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja
istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!
Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä,
vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.
Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava
vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.
Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta
matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä,
hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut
aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne
ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän
luokseen esittäen itsensä.
Mainiota -- mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.
Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:
-- Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää
tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken,
laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen
teitä.
Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä
kärsivällisesti loppuun.
Sitten hän lisäsi:
-- Elämäni on teidän käsissänne.
Toinen hymyili.
-- Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni
luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.
-- Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen
käteensä, pusersi ja suuteli sitä.
Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä
kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi.
Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.
Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.
-- Te löitte minua, sanoi mies, -- vaan ei se tee mitään. Tehkää se
vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.
Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös
portaita, ja huoneeseensa...
Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa
näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut
ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla
hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa
sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut,
ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti
takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.
-- Minä seuraan teitä, sanoi hän, -- tulen jo huomenna perästänne.
Näkemiin, ainoa rakastettuni!