Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne
kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja
punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden
olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut
mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana
katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.
Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.
Kysyin häneltä:
-- Odotatteko jotakin?
Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:
-- En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?
-- Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.
-- Tulkaa tänne, vastasi hän.
-- Nämä ovat teille.
Ja hän antoi minulle koko kukkakasan.
Kiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava
ilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta
minun oli tilattava jotain.
-- Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.
-- Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.
-- Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. -- Oletteko hullu?
-- Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.
Kahvilantarkastaja kulki ohi.
-- Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen
sanovan.
-- Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta
viemään.
T... ei ollut lähtenyt.
Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja
sanoi:
-- Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin
ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne
oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.
Hyvää yötä, Wladimierz.