Neljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.
Kazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä... Hänessä on vielä
unen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan
vaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut
päästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa
hymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät... Mikä
ihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä
suuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja
kuiskaa minulle:
-- No kuka osaa rakastaa paremmin?
Sitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha
Suslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro
patria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin
paraikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan
ja isä Suslowski lausuu:
-- Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan "ei", mutta
isällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta,
niin tuomitkoon Jumala minut siitä!
Samalla hän kohottaa katseensa taivasta kohti merkiksi, että on valmis
vastaamaan sanoistaan ja teostaan, jos taivaallinen tuomioistuin heti
tahtoisi merkitä asian pöytäkirjaan. En ole eläissäni nähnyt mitään
roomalaisempaa, lukuun ottamatta salamimakkaroita ja makaronia, joita
Corsossa tarjotaan kaupaksi. Hetki on niin juhlallinen, että virtahepo
saattaisi sulaa liikutuksesta. Juhlallisuutta ylentää vielä rouva
Suslowska, joka ojentaa kätensä ja lausuu itkunsekaisella äänellä:
-- Lapseni! Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus elämässä, niin paetkaa
tänne, tänne!
Näin sanoen hän osottaa rintaansa.
Vielä mitä! Typerä olisin, jos sinne paeta tahtoisin!... Mutta
tarjoisipa Kazia minulle sellaisen pakopaikan, niin se olisi toista!
Kaikissa tapauksissa Kazian vanhempain hyväsydämisyys on hämmästyttänyt
minua, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta.
Sulasta liikutuksesta minä juon niin monta kuppia kahvia, että
Suslowski alkaa rauhattomasti silmäillä kahvikeitintä ja kerma-astiaa.
Kazia kaataa minulle yhä lisää, ja minä koetan sillä välin koskettaa
hänen pientä jalkaansa pöydän alla. Mutta hän vetää aina jalkansa pois,
ravistaa muitten huomaamatta päätään ja hymyilee niin veitikkamaisesti,
etten käsitä, kuinka voin pysyä nahoissani.
Minä viivyn vielä noin puolitoista tuntia, mutta vihdoin täytyy minun
lähteä, sillä kotonani odottaa minua Bobus, joka piirtää minun
johdollani ja jättää joka kerta minulle vaakunaisen käyntikorttinsa,
jonka minä muuten usein kadotan. Kazia ja hänen äitinsä saattavat minua
eteiseen, mikä minua harmittaa, koska toivoin, että Kazia yksin tulisi
saattamaan minua. Millaiset huulet sillä tytöllä onkaan!...
Kotimatkani kulkee puiston kautta. Joukko ihmisiä palaa lähteeltä. Minä
huomaan, että ihmiset pysähtyvät nähdessään minut. Kuulen heidän
ympärilläni kuiskaavan: "Magorski! Magorski! Se on hän..." Neitoset,
joiden vartaloiden ihanat muodot näkyvät kaikenvärisissä kesäpuvuissa,
katsovat minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Tule vaan, kyllä me
olemme valmiina!" Hitto vieköön, olenko minä tullut niin kuuluisaksi,
vai mitä se on? En käsitä siitä mitään!
Kuljen eteenpäin -- sama juttu!...
Eteisessä, portaissa minä töytään isäntääni vastaan kuin laiva karille.
Oh, vuokramaksu!
Samalla lähestyy isäntä minua sanoen:
-- Hyvä herra, vaikka toisinaan olenkin vaivannut teitä, niin uskokaa
toki, että minä suuresti teitä... Sallikaa minun ilman muuta...
Ja hän kiertää käsivartensa kaulaani ja syleilee minua. Swiatecki on
kaikesta päättäen kertonut hänelle, että minä nain, ja hän toivoo, että
minä tästä lähtien tulen maksamaan vuokrani säännöllisesti. Toivokoon
vaan!...
Minä ryntään portaita ylös. Ylhäältä kuuluu hirveätä melua. Syöksyn
sisään. Työhuone on hämärä tupakan savusta. Siellä on Julek Rzysinski,
Wach Poterkiewicz, Franek Cepkowski, vanha Sludecki, Karminski, Wojtek
Michalak, jotka kaikki huvittelevat itseään vetämällä ja sysimällä
siroa Bobusta ympäri huonetta. Mutta nähdessään minut he jättävät heti
Bobuksen keskelle lattiaa ja päästävät hurjan huudon:
-- Onnittelemme! onnittelemme! onnittelemme!...
-- Heittäkäämme hänet ilmaan!
Samassa silmänräpäyksessä nostavat he minut käsilleen ja useamman
kerran korkealle ylös ulvoen kuin mölyapinat.
Vihdoin minä seison jaloillani, kiitän heitä parhaani mukaan ja lupaan
kutsua heidät kaikki häihini, ennen kaikkea Swiateckin, jonka valitsen
morsiuspojaksi... Mutta Swiatecki kohottaa kätensä ja sanoo:
-- Tuo nauta luulee, että me onnittelemme häntä hänen kihlauksensa
johdosta.
-- Minkä johdosta sitten?
-- Mitä? Etkö tiedä sitten? -- kysyvät useat.
-- En tiedä mistään!... Mitä pirua te minusta tahdotte oikein?
-- Antakaa hänelle "Leijan" aamunumero! -- huutaa Wach Poterkiewicz.
He antavat minulle "Leijan" aamunumeron ja huutavat toinen toistaan
kovemmin:
-- Katso sähkösanomista!
Minä katson sähkösanomia ja luen tämän:
"'Leijan' erikoissähkösanoma: Magorskin maalaus 'Juutalaisia Babylonin
virtojen varrella' sai tämänvuotisessa 'salongissa' suuren
kultamitalin. Arvostelijat eivät löydä kylliksi sanoja ylistääkseen
tekijän nerokkuutta. Albert Wolff nimittää taulua ilmestykseksi. Paroni
Hirsch tarjoo siitä 15,000 frangia."
Minä pyörryn! Auttakaa! Järkeni seisoo enkä saa sanaa suustani. Tiesin
kyllä, että maalaus oli onnistunut, mutta moista menestystä en ollut
edes uneksinutkaan...
"Leijan" numero putoo käsistäni.
He ottavat sen ylös ja lukevat vielä viimeisistä tiedoista seuraavat
selitykset sähkösanomaan:
1. Olemme tekijän omasta suusta kuulleet, että hän aikoo asettaa
maalauksensa näytteille meidän kauniissa pääkaupungissamme.
2. Täkäläisen taideyhdistyksen varapresidentin tekemään kysymykseen,
aikooko tekijä asettaa mestarillisen teoksensa näytteille Varsovassa,
vastasi tekijä: "Toivon, ettei taulua Parisissa osteta, jotta voisin
asettaa sen näytteille Varsovassa!" Hartain toivomuksemme on, että
meidän jälkeläisemme vielä saavat lukea nämä hänen sanansa mestarin
hautapatsaasta -- kuitenkin, suokoon sen Jumala, mahdollisimman
myöhään.
3. Taiteilijamme äiti on mielenliikutuksesta vaarallisesti sairastunut
lukiessaan sähkösanomaa Parisista.
4. Tätä numeroa painoon pantaessa saamme kuulla, että taiteilijan äiti
on paranemaan päin.
5. Taiteilijamestarimme on saanut Euroopan kaikista suurkaupungeista
kutsun asettaa taulunsa näytteille.
Näiden suunnattomain valheiden vaikutuksesta minä alan vähitellen
toipua. Ostrzynski, "Leijan" toimittaja ja Kazian entinen kosija, on
varmaan joutunut mielenhäiriöön, sillä liiottelu menee yli kaikkien
rajojen.
Luonnollisesti minä asetan maalaukseni ensiksi näytteille Varsovassa,
mutta en ole siitä kenellekään mitään virkkanut, eikä taideyhdistyksen
varapresidentti ole minulta mitään kysynyt enkä minä hänelle mitään
vastannut, ja päälle päätteeksi on äitini kuollut jo yhdeksän vuotta
sitten; en ole myöskään mistään saanut kutsua asettaa maalaustani
näytteille.
Mikä pahempi: samassa silmänräpäyksessä juolahtaa mieleeni ajatus, että
jos tuo sähkösanoma on yhtä oikea kuin nuo viisi lisäystä, niin siinä
sen lorun loppu... Ostrzynski, joka puoli vuotta sitten sai rukkaset
Kazialta, vaikka tytön vanhemmat olivatkin kosijan puolella, saattaa
pitää minua narrinaan. Mutta siinä tapauksessa hän saa sen "maksaa
päällään tai jollakin muulla sellaisella", niinkuin erään oopperan
libretossa sanotaan!
Toverini rauhottavat minua sillä, että jos Ostrzynski onkin tekaissut
nuo viisi lisäystä, niin on sähkösanoma varmaan oikea.
Silloin tulee Stach Klosowicz tuoden "Päiväntasaajan" aamunumeron.
Sähkösanoma on myöskin "Päiväntasaajassa". Minä hengitän jälleen. Taas
alkavat onnittelut.
Vanha Sludecki, joka on pohjaltaan kavala kuin kettu, mutta samalla
makea kuin siirappi, puristaa kättäni sanoen:
-- Kautta Jumalani! Minä olen aina uskonut toverin nerokkuuden ja
puolustanut toveria... (tiedän, että hän on haukkunut minua aasiksi)...
mutta ehkei toveri pidä siitä, että tällainen fa-presto kuin minä
nimittää toveria toveriksi; jos niin on, suokoon toveri sen anteeksi,
mutta se tapahtuu tottumuksesta, kautta Jumalani...
Ajatuksissani lähettäisin hänet hiiteen, mutta ennenkuin ennätän
vastata hänelle, vetää Karminski minut syrjään ja sanoo minulle hiljaa,
mutta kuitenkin niin, että kaikki sen kuulevat:
-- Jos toveri tarvitsee rahaa, niin sanokoon vain minulle, kyllä
minä...
Karminski on meidän keskuudessamme tunnettu avuliaisuudestaan. Useinpa
sanoo hän jollekin meistä:
"Jos toveri tarvitsee apua, niin sanokoon vain, kyllä minä --
näkemiin!" Ja hänellä onkin todella rahaa. Minä vastaan hänelle, että
jollen mistään muualta saa, niin käännyn hänen puoleensa.
Sillä välin saapuu toisia kultaisia veljiä, jotka syleilevät ja
puristelevat minua, että jäseniäni särkee. Vihdoin lähestyy Swiatecki
-- näen, että hän koettaa salata liikutustaan -- ja sanoo minulle
tylysti:
-- Vaikka huomaan, että sinä juutalaistut, niin onnittelen sinua
kuitenkin!
-- Vaikka huomaan, että sinä tyhmenet, niin kiitän sinua kuitenkin, --
vastaan minä ja me syleilemme lujasti.
Wach Poterkiewicz antaa ymmärtää, että hänen kurkkunsa on kuiva.
Minulla ei ole penniäkään, mutta Swiateckilla on kaksi ruplaa ja
toisilla on myöskin vähäsen. Seuraa kolehti ja sitten punssia... He
juovat minun terveydekseni, viskaavat minut korkealle ilmaan, ja kun
saavat kuulla, että asiani Suslowskeihin nähden ovat oikealla tolalla,
niin juovat Kaziankin terveydeksi. Silloin astuu Swiatecki taas
luokseni ja sanoo:
-- Luuletko sinä tolvana, että he eivät olleet lukeneet sähkösanomaa,
ennenkuin Kazia neiti sinulle kirjotti?
On kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini
kirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa
odottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa
tekemään!...
On hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla
varhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.
Minä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.
Mutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin
Ostrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat
käsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on
tavattoman viekas mies.
Kynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:
-- Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!
Sanan "minäkin" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen
onnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.
-- Mitä oletkaan sinä keksinyt? -- huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt
vasta "Leijasta" kaikki lukenut.
-- Mitä se minuun kuuluu? -- virkkaa Ostrzynski.
-- Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.
-- Mutta nyt sen teet, -- sanoo Ostrzynski tyynesti.
-- Hänellä ei ole äitiä ja hänen äitinsä ei ole sairastunut! -- huutaa
Wojtek Michalak.
-- Se ei liikuta minua, -- vastaa Ostrzynski arvokkaasti vetäen toisen
hansikkaan kädestään.
-- Mutta onhan sähkösanoma oikea?
-- Oikea on.
Tämä vakuutus tekee minut aivan rauhalliseksi. Kiitollisuudesta minä
kaadan hänelle punssia.
Hän nostaa lasin huulilleen, juo kulauksen ja lausuu sitten:
-- Ensiksi sinun terveydeksesi, mutta tiedätkö, kenen maljan sitten
juon?... Minä onnittelen kaksinkertaisesti!
-- Mistä sen tiedät?
Ostrzynski kohauttaa olkapäitään.
-- Suslowski kävi varhain tänä aamuna toimituksessa.
Swiatecki mutisee jotakin ihmisten julkeudesta. Minä en voi sietää enää
kauempaa, vaan sieppaan hattuni.
Ostrzynski lähtee kanssani, mutta matkalla minä eroan hänestä ja
muutaman minuutin kuluttua soitan toistamiseen Suslowskin ovikelloa.
Kazia avaa taas oven. Hänen vanhempansa eivät ole kotona.
-- Kazia! -- kysyn minä ankarasti, -- tiesitkö sähkösanomasta?
-- Tiesin, -- vastaa hän rauhallisesti.
-- Mutta Kazia!...
-- Kuinka niin, armaani? Eihän siinä ole mitään ihmeellistä vanhempain
puolelta. Heillä piti olla joku erikoinen syy voidakseen suostua
sinuun.
-- Entä sinä, Kazia?
-- Ja minä käytin hyväkseni ensimäistä tilaisuutta. Saatat kai sen
uskoa, Wladek?
Asia näyttää selvenevän, ja minun mielestäni on Kazia aivan oikeassa.
Miksi olen oikeastaan rynnännyt tänne kuin mikä mieletön? Sillä välin
Kazia on lähestynyt minua ja kallistaa päänsä minun rinnalleni. Minä
kierrän käsivarteni puoleksi hänen ympäri, hän ojentaa päänsä yhä
enemmän minun puoleeni, sulkee silmänsä, kääntää ruusuisen pienen
suunsa päin ja kuiskaa:
-- Ei, ei, Wladek!... ei vielä... häiden jälkeen, armaani!
Tämän pyynnön vuoksi minä painan huuleni hänen huulilleen ja me
seisomme sillä lailla niin kauan kuin hengitys sallii. Kazian silmiin
nousee huumaantuva ilme... Hän peittää ne kädellään ja sanoo:
-- Pyysinhän minä, ettet sinä...
Tämä moite ja hänen katseensa käden alta vaikuttavat minuun siihen
määrin, että suutelen häntä uudelleen. Kun rakastaa jotakuta henkilöä,
niin kernaammin suutelee kuin ruoskii häntä. Ja minä rakastan Kaziaa
rajattomasti, järjettömästi, halki elämän aina kuolemaan saakka,
vieläpä sen jälkeenkin! Hän tai ei kukaan!
Kazia kuiskaa pelkäävänsä, että hän nyt kadottaa minun kunnioitukseni.
Rakastettu olento! kuinka ajattelemattomasti hän puhuu! Minä rauhotan
häntä parhaani mukaan ja me alamme keskustella järkevästi.
Me sovimme siitä, etten minä ilmaise tietäväni asian oikeata laitaa,
jos Kazian vanhemmat väittävät saaneensa vasta jälkeenpäin tiedon
sähkösanomasta. Sitten minä sanon Kazialle hyvästi ja lupaan tulla
illalla jälleen.
Minun täytyy mitä pikimmin rientää taideyhdistyksen toimistoon
voidakseni sen välityksellä helpommin päästä "salongin"
sihteeriviraston yhteyteen.