_Hallas_. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni.
Minä odotin teitä niin levottomana.
_Elsa_. Miksi levottomana?
_Hallas_. Pelkäsin, ettette tule.
_Elsa_. Minähän lupasin.
_Hallas_ (aikoo sanoa jotain, mutta sitten äkkiä vaikenee).
_Elsa_. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani?
En minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä
on sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun
toistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut
pakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi,
mutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa
pettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet
siihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea
täyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet
sekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he
sitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.
_Hallas_. Te maalaatte liian synkin värein, Elsa. Te ainakin olette
poikkeus.
_Elsa_. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia
suvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on
tie tukossa.
_Hallas_. Minä en ymmärrä teitä, Elsa.
_Elsa_. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän
toverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä
te luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään
ymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla
luokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin...
_Hallas_ (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää
puhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille
lörpöttelisin...
_Elsa_ (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen
askeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja
siinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.)
Viininne on väkevää, herra Hallas.
_Hallas_ (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä
tulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se
huumaa minua enemmän kuin viini.
_Elsa_ (katsoen Hallasta suoraan silmiin). Aiotteko nyt käydä asiaan?...
_Hallas_ (vetäytyen takaisin). Mitä te tarkoitatte?
_Elsa_. Tarkoitan, että nyt alatte pyrkiä siihen, mitä varten olette
minut tänne kutsunut.
_Hallas_. En ymmärrä teitä.
_Elsa_ (hieman närkästyen). Mikä yksinkertaisuus! Kuinka hullunkurista,
että minun täytyy lukea teidän ajatuksianne. (Hilliten itsensä.) Mutta
samapa se, kun kerran olen puheliaalla tuulella.
Ette suinkaan te tahtone uskotella minulle, että kutsuitte minut
luoksenne puhellaksenne kanssani ilmoista. Mikäli minä tapoja tunnen,
ei säädyllisen perhenaisen sovi tulla nuoren miehen asuntoon edes
päivällä, saatikka sitten tällaisena vuorokauden aikana. Eikö niin,
herra Hallas?
_Hallas_ (ikäänkuin hämillään). Ehkä olette oikeassa, minä en tunne
kaikkia sääntöjä niin tarkoin.
_Elsa_ (katkeruudella). Tämä on yölepakkojen hetki, päivälinnut
nukkuvat nyt siveyden hurskasta unta...
_Hallas_ (loukkaantuneena). Elsa!
_Elsa_. Ehkä tämä puhe ei teitä miellytä. Ei se minuakaan miellytä,
uskokaa pois! Mutta minä olen nyt päättänyt olla rehellinen, vaikkapa
vain tämän kerran, rehellinen itselleni ja teille. Kenties on nyt
minulla siihen viimeinen tilaisuus.
_Hallas_. Elsa, jättäkää katkeruus, uskokaa minua...
_Elsa_ (keskeyttäen). Mitä joutavia, enhän minä lainkaan ole
loukkaantunut. Hyvänen aika, jospa minun ei milloinkaan tarvitsisi
sietää tämän enempää!
Kyllä minä jo tänne tullessani tiesin, millä matkalla olen. Minulle oli
täysin selvillä, että minä täältä lähtiessäni olen oppinut viimeisen
ammattisalaisuuden. Minä palaan huomisaamulla ulosoppineena, ja kykenen
kaikesta keskustelemaan toisten kanssa.
_Hallas_. Minä en täysin käsitä hämäriä sanojanne. (Tarttuu hänen
molempiin käsiinsä.) Mutta luottakaa minuun, Elsa, uskokaa, että
minä ihailen teitä, te olette järkevä nainen ja yläpuolella toisten
teikäläisten.
_Elsa_. Kas niin, siinä se nähtiin. Te ette edes ihailunnekaan vallassa
voi olla vertaamatta minua toisiin meikäläisiin. Te ette voi unohtaa,
mistä piiristä minä olen.
Ehkä juuri senvuoksi, että te uskotte minun olevan jonkin verran
ylempänä ammattitovereitani, te käytte asiaan hiukan toista tietä;
niin sanoakseni varovammin ja mutkallisemmin kuin tavallista. Jos te
olisitte ollut varma, että minä olen tovereitteni tasalla, niin te
aivan yksinkertaisesti olisitte ryhtynyt hieromaan kauppaa kanssani.
_Hallas_ (intohimoisen kiihkeästi). Keneksi te luulette minua, Elsa!
_Elsa_ (naurahtaen). Jättäkää paatos! Minä myönnän mielelläni, että te
olette parempi kuin monet muut, mutta eihän sen seikan tarvitse estää
teitä kokonaan kauppaa käymästä. Te vain valitsette huolellisemmin
ostoksenne.
Mutta puhukaamme mieluummin yksinomaan minusta, niin ei tule riitaa.
Mistä te päätätte, että minä olen parempi toisia meikäläisiä, kuten te
suvaitsette sanoa?
_Hallas_. Minä tunnen sen, tiedän sen, minussa on herännyt sellainen
ajatus vähitellen teitä katsellessani, ja tänä iltana on se kehittynyt
täydelliseksi varmuudeksi.
_Elsa_. Odottakaapa, minä ehkä voin määritellä tarkemmin: eiköhän
sen vuoksi, etteivät toverinne klubissa ole koskaan voineet kerskata
omistaneensa minua? Eikö totta?
_Hallas_ (empien). Ehkä — osaksi. (Sitten leimahtaen.) Mutta kuitenkin
on syy syvemmällä, Elsa, vaikka te ette salli minun sanoa ajatustani
loppuun. Minä rakastan teitä, Elsa!... Elsa, minä rakastan sinua
mielettömästi. Se tunne on minussa syntynyt jo aikoja sitten, ja tänä
iltana on se leimahtanut vastustamattomaksi liekiksi.
(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin
nojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä
hänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä
kiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa
voimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)
_Elsa_. Sittenkin, sittenkin... Minä luulin, että _sellainen_ nainen
minussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta
minä olen erehtynyt... erehtynyt...
_Hallas_ (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä
pakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa
hänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat
minua! Sano!
_Elsa_ (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä
varten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.
_Hallas_. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut
täydellisesti, koko elämäni ajaksi.
_Elsa_. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole
vaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet,
parhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita
lupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään
sanansa?
_Hallas_ (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä,
niin älkää sovittako sitä minuun.
_Elsa_ (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin
te luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte
olevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi
vielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne,
sillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä
millänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen
valmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua
minun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä
tekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä
saattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia
suhteita kehenkään mieheen.
_Hallas_ (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään,
mistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä...
_Elsa_ (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita,
en minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki
riippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja
pyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun
sieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka
koskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä
sattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä,
tai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä
tuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani
viruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen
minä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien
vielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea
hetkiä: tänäänkö vai huomenna?
_Hallas_. Elsa, älä ole katkera. Sinuun eivät pedot saa koskea, minä
suojelen sinua. Sinä tulet vaimokseni, sinä olet aarre, jota minulla ei
ole oikeutta löydettyäni jättää.
_Elsa_ (hymyillen raukeasti). Ei, ei, älkää puhuko noin. Älkää
herättäkö minussa taas naista, sitä entistä ja kaukaista. Jos se
tänään herää, on se kuitenkin ehkä jo huomenna jälleen kuollut.
Minun elämäni soitto on lasien kilinä, minä elän vain viininhöyryjen
huomaavassa ilmassa. Toisissa, raittiimmissa oloissa minä sammun ja
jäähdyn. Minulla ei ole oikeutta ajatellakaan sitoa elämääni toiseen,
joka ei ole samasta piiristä. Ammattihymyily ei ole sovelias kodin
kaunistukseksi.
_Hallas_. Elsa, sinä suotta kuvailet asemaasi liian synkin värein: Sinä
totisesti olet parhain nainen, minkä minä elämässäni olen tavannut.
_Elsa_. Jokohan? Ja mistä te sen tiedätte? Ettehän te tunne edes minun
sukunimeäni. Kummallisia olette te miehet. Te olette valmiita menemään
naimisiin tietämättä edes morsiamenne nimeä... Ei, älkää puhuko
joutavia. Ravintolanainen ei sovi avioelämään. Hän on ainoastaan Elsa
tai Katri tai joku muu, ja sellaisena hänen täytyy pysyä, jollei hän
tahdo turmella omaansa ja muitten elämää.
_Hallas_. Elsa, ajattele toki, mitä puhut. Miksi haluat sinä kieltää
onnemme? Sinulla on omat synkät kuvittelusi, mutta minä en usko niihin,
ja minä todistan sinulle, että ne ovat paikkansa pitämättömät.
_Elsa_ (hellästi, hyväillen). Minä tiedän, mitä onnea sinä tavoittelet,
ja sen minä sinulle lahjoitan. Juuri sinulle, sillä sinä olet parempi
muita. (Hiukan katkerasti.) Ken kerran on määrätty kuulumaan yhteiseen
omaisuuteen, hänen täytyy siksi tulla, ennemmin tai myöhemmin. Minä en
voi välttää kohtaloani, enkä minä pitemmälle tahdokaan. Täydellisesti
ammattitaitoinen menestyy aina parhaiten. Se täydellisyys minun täytyy
saavuttaa.
(Taas hellästi.) Rakas, minä lahjoitan sinulle ensi kerran onnen. En
tiedä, tuottaako se onnea myöskin minulle, mutta ei se ainakaan ole
mikään uhri, sillä minä olen jo sielussani aikoja sitten menettänyt
sen, minkä sinä nyt ensiksi saat minun ruumiiltani.
Tule!...