Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin,
vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.
Anshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli
loppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos
Anshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla
mobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat
istuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli
pitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.
Anshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan
vaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä
sitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.
Ja tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden
ankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona
tässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin
ankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen,
pitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei
lähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt
työtä tiliänsä vastaavan määrän.
Mitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri
Anshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten
palkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja
miettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset
olot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä
ruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat
syödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin
poikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä
kuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.
Anshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään
tiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili,
parempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä
niukkuudessa.
Vartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi
myöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan
monien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan
omituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan,
minkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan
tolalla.
Tämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös
poliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama
viskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja
tilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi
taas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät,
kun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat
luvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän
kaikkien hyväntekijäksi.
— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä
kankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti
viskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain
ihme-elävää.
Viskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen
silmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä
selkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se
ilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli
aina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan
vaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä
raaka.
Ja totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista
kysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa
tiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen
omaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja
perheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli
palvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä
varkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo... Anshelmin
oli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.
Jonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta
Anshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos
hän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi,
mutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen.
Siksipä hän vastasikin rauhallisesti:
— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä
kankailla... mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen
herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.
Viskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin
tahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään... katsoppahan
tätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.
Sitten hän ärhenteli Anshelmille:
— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään
lyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa,
ja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta.
Tunnusta pois.
Anshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös
jokin iso ja kova kimpale.
Hänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain,
muistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista
kasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi
hän äänsi vain yksikantaan:
— Mitäpä tässä muuta tunnustamista kuin minkä jo sanoin...
Siitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen
matka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden
istunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja
näpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan
kuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä
kidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.
Anshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän
istuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi.
Hän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta
herroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten
menettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei
ole kohdallaan.