I.

Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija,

valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin,

rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.

Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä

kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä,

että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat

toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut

työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut

näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä

kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista

asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin

paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei

Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi

vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi

huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa,

mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että

Anshelmin oli vaihdettava ammattia.

Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina,

ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja

isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin

pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta

hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen

hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia

ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti

perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä,

koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin

nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui

pika-ajurin pukilla.

Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki

häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin

lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin

ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka

Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet.

Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet,

eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu

eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt,

joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus

Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen,

ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan

tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa

asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan

sänkyyn saakka.

Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja

kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä

vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka

sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat

häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta

luottamusta hän nautti.

Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan

udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun

asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli

puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen

laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena

muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle

ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat

muutkin miehet.

Mutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.

Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin

kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista

tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä

heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin

ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja

ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla

sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.

Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti

toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta

ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat

kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten

toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan

suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko

touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi

lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun

meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai

sanottiin porvariksi.

Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes

olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli

vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.

Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä

muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka

punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui

koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli

enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:

Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan

palvelukseen.

— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka

kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia,

niin minä aattelin...

— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet

roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.

— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän

köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen...

— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi

maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja

nahkoja kaartin verstaan.

— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja

läksi niine hyvineen.

Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin

päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.

Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä

ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä

huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin

kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.

— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne.

Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.

— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?

— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän

kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!

Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin

tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut,

mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa

nytkyttelemään kaupunkiin.

Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän

antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:

— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun

tästä ajat muuttuvat.

Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut,

vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä

oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä

vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan,

kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta

sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui

olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli

Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki

heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla

pyydetyt tavarat.

Ja herrat vakuuttivat aina:

— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.