Karhu lähti siis matkalle. Uljaana hän astua myksytti suurta
korpikangasta samoten. Viimein hän saapui vuorille, joilla Repolainen
tavallisesti metsästi. Vuorten takana oli Veijanlinna, Repolaisen
lukuisista linnoista lujin ja parhain. Sinne hän aina vaaran uhatessa
kätkeytyi. Matkamiehemme pysähtyi linnan edustalla. Mutta sen ovi oli
visusti suljettu. Hetken aikaa mietittyään hän alkoi kolkuttaa ja huusi
kovalla äänellä:
-- Kettu kuomaseni, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen
luoksesi kuninkaan laillisena lähettiläänä. Kuningas kutsuu sinut
oikeuden eteen tekemään tiliä töistäsi. Ellet hänen kutsuaan noudata,
uhkaa sinua kiristyspenkki ja hirsipuu. Seuraa siis minua, muuten sinut
paha perii.
Kuultuaan Karhun ankarat sanat Kettu pakeni kiireesti linnansa
piilopaikkoihin. Veijanlinna oli näet täynnä lukemattomia lokeroita,
luolia ja käytäviä, joita saattoi sulkea ja avata tarpeen mukaan. Moni
eläinraukka oli tietämättään eksynyt näihin sokkeloihin, joista se ei
enää päässyt ulos, vaan joutui Ketun saaliiksi. Hetkisen kuluttua
Repolainen kurkisti eräästä salareiästä. Kun hän huomasi, että Karhu
oli yksin, astui hän rohkeasti ulos ja virkkoi simasuin:
-- Tervetuloa, arvoisa kuoma. Suo anteeksi, että sait odottaa, mutta
minä olin par'aikaa iltarukousta lukemassa. Olipa hauska, että kerran
tulit minuakin tervehtimään. Mutta voi kauheata, kuinka uupuneelta
näytät. Oikeinhan sinä läähätät, ja karvasi on aivan märkä. Tietäähän
sen, tällainen kuumuus ja moinen pitkä matka. -- Tietysti lähden
mukaasi hoviin, ja nöyrin pyyntöni on, että minua siellä puolustat
parjauksia vastaan. Lähtisin vaikka jo heti tänään matkalle, mutta en
mitenkään jaksa. Olen näet syönyt liiaksi erästä ruokalajia, jota en
lainkaan siedä.
-- Mitä ruokaa se on? kysyi Mesikämmen.
-- Köyhän ruokaa, köyhän ruokaa, huokaili Repolainen. -- Meikäläinen
syö, mitä kulloinkin suuhun sattuu. Kun ei ole parempaa tarjolla,
täytyy tyytyä meteen, vaikka se minulle onkin kovin epäterveellistä
ravintoa. Nytkin on vatsani aivan paisuksissa, lapoin näet sitä
nälkääni aikamoiset määrät.
-- Hyvänen aika! Hoh, mitä kuulenkaan! huudahti Karhu. -- Vai halveksit
sinä, kuomaseni, mettä? Minun mielestäni se on oikein herkkujen
herkkua.
-- Lasket varmaankin leikkiä, kuomaseni, virkkoi Kettu.
-- En suinkaan, kuomaseni, vastasi Karhu.
-- Siinä tapauksessa voin kyllä toimittaa sinulle oikein kelpo aterian.
Tuolla vuoren juurella on rikas Ilmolan talo, jossa on niin paljon
mettä, ettet kuuna päivänä ole sellaista määrää nähnyt.
Vesi valahti Mesikämmenen suuhun. Hän unohti kuninkaan varoitukset ja
huusi riemastuen:
-- Viepäs minut sinne nyt heti paikalla. Jos sinä, kuoma kulta, minulle
pienenkin tilkan mettä hankit, niin lupaan aina olla uskollinen
ystäväsi.
-- Tule sitten mukaani, sanoi Repolainen. -- Tosin olen vielä sangen
kipeä, mutta sinun tähtesi voitan heikkouteni. Sinua näet, arvoisa
kuomani, kunnioitan eniten kaikista sukulaisistani. Mutta auta sinäkin
sitten minua käräjillä. Mettä saat syödä niin paljon kuin ikinä jaksat,
sen lupaan.
Näin sanoen Kettu veitikka alkoi livistää edellä. Karhu juosta lönkytti
hänen kintereillään pahaa aavistamatta. Hetken aikaa kuljettuaan he
saapuivat talonpojan puutarhaan. Oli jo ilta, ja Kettu tiesi, että
isäntä tähän aikaan veti unta huoneessaan. Puutarhassa oli paksu
tammipölkky, jonka isäntä aikoi halkaista. Siihen oli isketty kaksi
tukevaa kiilaa.
-- Tuossa puussa säilyttää isäntä metensä, virkkoi Repolainen osoittaen
halkeamaa. -- Siinä on sinulle mettä enemmän kuin tarpeeksi. Pistä vain
kuonosi oikein syvälle. Mutta älä, kuomaseni, ole liian ahne. Tiedäthän
itsekin, kuinka vaikeasti sulavaa mesi on.
-- Ole huoleti. Minä en ole mikään ahmatti. Kohtuus kaikessa, se on
mielilauseeni, vastasi Karhu ja pisti päänsä korvia myöten halkeamaan.
Tunkipa hän sinne vielä etujalkansakin. Mutta nytpäs Kettu liuvari
paljastikin kujeensa. Hän alkoi näet nykiä ja tempoa kiiloja, kunnes
sai ne irti pölkystä, ja nyt oli Mesikämmen satimessa. Turhaan hän
vihaisesti murisi, turhaan veti ja kiskoi käpäliään ja päätään
halkeamasta, turhaan Kettua vuoroin rukoili, vuoroin sätti. Viimein hän
alkoi niin kovasti möyrytä, että talonpoika heräsi.
-- Mikä kauhea melu tuolta puutarhasta kuuluu? arveli hän, sieppasi
kirveensä ja riensi ulos.
-- Miltä mesi maistuu, kuomaseni? ilkkui Repolainen. -- Älä vain
liikoja ahmi. Kas, tuossahan tulee isäntäkin ruokakumppaniksesi. Ehkäpä
hän antaa sinulle hiukan jälkiruokaa päättäjäisiksi. Näin ivaillen tuo
häijynilkinen vekkuli hyvillä mielin juosta livisti kotia,
Veijanlinnaansa.
Mutta siitäkös vasta elämä syntyi, kun isäntä Karhun huomasi.
-- Hoi, naapurit! Hohooi! huusi hän täyttä kurkkua, -- joutukaa tänne!
Karhu on puutarhassani.
Naapurit riensivät juoksujalkaa saapuville. Kukin sieppasi itselleen
asetta, minkä vain ensiksi käteensä sai. Yhdellä oli tadikko, toisella
harava, kolmannella lapio ja neljännellä rautakanki, viides tempasi
puupölkyn. Pappi, suntio, vieläpä papin kyökkipalvelija, lihava
Kaisa-muorikin, juoksivat Karhuraukkaa ahdistamaan. Mesikämmen kuuli
melun ja huudot ja joutui tuliseen tuskaan. Hädissään hän ponnisti
viimeiset voimansa ja vetäisi päänsä halkeamasta. Mutta voi kauheata!
Nahka ja molemmat korvat jäivät puuhun! Virtanaan valui veri onnettoman
otso raukan päästä. Mutta molemmat käpälät olivat yhä vielä pintehessä.
Vielä kerran hän ponnisti voimiansa ja tempaisi etukäpälänsä yhdellä
kertaa irti -- voi surkeata! Kynnet jäivät puun rakoon. Kurjassa
tilassa oli nyt Karhu raiska. Töin tuskin hän jaksoi juosta nilkuttaa
vainoojiansa pakoon. Huutaen ja hoilaten seurasi koko kylän väki hänen
kintereillään. Pastori uhkasi häntä pitkällä sauvallaan, seppä
moukarillaan, Matti heilutti pitkää rautaharavaa. Vääräsäärinen Antti
ja litteänenäinen Pekka hyökkäsivät räyhäten joukon etunenässä. Entäs
Kaisa-muori, tuossa hänkin tulla touhusi rukki käsissään, aivan kuin
olisi hän aikonut opettaa Karhua kehräämään. Hänen jäljestään harppasi
muu hameväki parkuen ja kirkuen.
Mutta yhtäkkiä vimmastunut karhu syöksyi suin päin naisparveen. Jussin
ryhmysauva oli kauhealla voimalla osunut sitä otsaan. Ja siitäkös nyt
hälinä ja parku syntyi! Huutaen ja kirkuen juoksivat naiset sikin sokin
eri suunnille. Kaisa-muori raiska vierähti virtaan, ettei hänestä
näkynyt kuin pikkuisen myssynnauhoja.
-- Auttakaa, auttakaa, Kaisa-muori hukkuu! huusi pastori täyttä
kurkkua.
Kaikki riensivät nyt Kaisa-muoria auttamaan, ja niin oli Karhu parka
pelastettu. Kurjana ja runneltuna hän ryömi veteen, ja virta kantoi
poloisen kauas. Noin peninkulman matkan uituaan hän viimein kömpi
rantaan ja vaipui henkihieverissä nurmelle.
-- Voi poloinen päiviäni! hän voihki, -- poissa ovat korvani, poissa
kynteni. Kyllä minut nyt kuolema perii. Onko kukaan koskaan ollut
surkeammassa tilassa? Oi sinua, Repolainen, sinä kavala petturi!
Näin hän vaikeroi, vuoroin Repolaista, vuoroin talonpoikia sadatellen.
Sillä aikaa oli Kettu varastanut kanan, ja sen syötyään hän meni
rannalle juomaan.
-- Hohoi, Karhu kuomaseni, ilkkui hän hyvillä mielin kulkiessaan. --
Nyt et minua enää vahingoita. Olenpa totta maar iloissani siitä, että
saatoin sinut pois päiviltä.
Samassa hän suureksi kummakseen ja harmikseen näki Karhun vielä
hengissä rannalla makaavan. Mutta kun hän huomasi, ettei Karhulla ollut
korvia ja että hän muutenkin oli kurjassa tilassa, tuli hän taas
iloiseksi.
-- Hei, veli veikkonen! huusi hän. -- Minne olet korvasi heittänyt?
Maksoitko niillä ehkä metesi? Entä missä ovat hansikkaasi?
Päästäksensä kuulemasta Ketun ilkeitä pistopuheita Karhu sukelsi
takaisin virtaan, joka vei hänet toiselle rannalle. Siinä makasi nyt
Mesikämmen-raukka sairaana ja kurjana.
-- Ah, vaikeroi hän, -- kuinka kehtaan näyttäytyä kuninkaalle näin
häväistynä ja runneltuna? Mutta maltahan, Kettu Repolainen, ei sinulle
kunnian kukko laula, jos minä täältä hengissä pääsen.
Hetken aikaa levättyään Karhu pani kaikki voimansa liikkeelle ja alkoi
hiljakseen laahustaa kuninkaan linnalle päin. Neljä päivää kovia tuskia
kärsittyään hän viimein saapui hoviin.
Kun kuningas näki runnellun Karhun, huudahti hän kauhistuneena:
-- Hirveätä! Sinäkö se todella olet, Mesikämmen? Ja noin häväistynä!
-- Repolainen, kavala petturi, on minut tähän tilaan saattanut,
vaikeroi Karhu.
Silloin kuningas julmistuneena vannoi, että hän armotta kostaisi
Ketulle solvauksen, jonka sellainen kelpo mies kuin Karhu oli hänen
tähtensä saanut kärsiä.
Sitten hän kutsui neuvoskuntansa kokoon. Taaskin päätettiin vaatia
Repolainen hoviin tekemään tiliä pahoista töistään. Mirri Kissa
valittiin tällä kertaa sananviejäksi.
-- Sano hänelle, että jos minun vielä kolmannen kerran täytyy lähettää
häntä noutamaan, niin perii hukka hänet ja koko hänen sukunsa, lausui
kuningas.
Mutta Kissa ei tahtonut lähteä.
-- Mitä saatan minä miespahainen toimittaa? sanoi hän alakuloisena. --
Olenhan vain mitätön Mirri-rukka. Kuinka saisin minä mitään aikaan, kun
ei suuri ja väkevä Karhukaan voinut pitää häntä aisoissa? Suvaitkaa,
armollinen kuningas, minun kieltäytyä tästä toimesta.
-- Loruja, sanoi kuningas, -- pienellä miehellä on usein enemmän
oveluutta kuin isokasvuisella. Sinä, Kissa, et tosin ole jättiläisen
kokoinen, mutta sinä olet viisas ja taitava.
-- Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne, sanoi Kissa hyvillä mielin
kuninkaan kiitoksesta. -- Ja jos näen jonkin hyvän enteen oikealla
puolen tietä, niin tiedän hankkeeni onnistuvan.