Oli helluntai, kesän herttainen juhla. Metsät ja maat, vuoret ja mäet
vihannoivat ja kukoistivat. Riemuiten visersivät linnut puissa ja
pensaikoissa. Kukkaset tuoksuivat kedolla, ja taivas oli kirkas.
Kuningas Jalo oli kutsunut luokseen koko hoviväkensä, ja kaikki
läänitysmiehet riensivät kiireimmän kautta noudattamaan hänen kutsuaan.
Siinä oli kansaa jos jonkinlaista. Juhlallisena astui saapuville Kurki
Koipelainen, häntä seurasi Närhi Näpsä, Harakka Hakattaja ja monta
muuta valtakunnan ylimystä. Ei kukaan tahtonut olla poissa, sillä
kuningas aikoi viettää suurta juhlaa ja oli lähettänyt kutsun sekä
suurille että pienille.
Mutta missä oli Kettu Repolainen, tuo vallaton vekkuli? Häntä ei
näkynyt, ei kuulunut. Arvaahan sen, Kettu veijari pelkäsi kokoontuneita
ylimyksiä, hän oli näet tehnyt kaikille jotain pahaa. Tuskinpa oli koko
metsänväessä ainoatakaan, jota hän ei ollut loukannut, lukuunottamatta
Mäyrä Metsäsikaa, hänen orpanaansa. Siksipä eläimet olivatkin
päättäneet oikein miehissä kannella kuninkaalle Ketun kepposista.
Kuningas Jalo istui valtaistuimelleen, ja kaikki eläimet seisoivat
hänen ympärillään. Silloin astui Susi Hukkanen serkkujensa ja
ystäväinsä seuraamana kuninkaan eteen ja aloitti kanteet. Pitkässä
puheessa hän kuvaili, mitä pahaa Kettu oli hänelle tehnyt, kuinka
katalasti hän oli kohdellut Hukatarta, Suden hellää puolisoa, ja hänen
pieniä lapsiaan.
-- Oi, armollinen kuningas, lausui hän lopuksi murhemielin. -- Sinä
olet suuri ja ylevä, armahda siis minua ja kosta häpeäni. Vaikka
kieleni neljä viikkoa lakkaamatta kävisi, en sittenkään ennättäisi
kertoa kaikkea sitä ilkeyttä, minkä Kettu minulle on tehnyt.
Kun Susi oli puheensa päättänyt, astua tepsutti esiin pieni koira,
Merkki nimeltään. Hän puhutteli kuningasta ranskan kielellä:
-- Oi kuninkaani, virkkoi hän, minä olen köyhä koirarukka. Ainoa
omaisuuteni oli palanen lihamakkaraa, jota talletin pensaikossa. Mutta
senkin vähän Kettu riisti minulta.
Mutta tämän kuullessaan hypähti Kissa Mirri vihaisena kuninkaan eteen.
-- Loruja, kivahti hän. -- Juttu on jo monen vuoden vanha. Sitä paitsi
oli makkara oikeastaan minun omaisuuttani. Varastin sen eräänä pimeänä
syysyönä myllärin eukolta. Merkillä ei ole siihen sen enempää oikeutta
kuin Repolaisellakaan.
Pantteri lausui: -- Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin valituksiin.
Tietäähän jokainen, että Kettu Repolainen on varas ja murhaaja.
Kuulkaapas, kuinka hävyttömästi hän eilen kohteli Jänis Vääräsäärtä,
tuota hyvänsävyistä miestä, joka ei virka pahaa sanaa kenellekään:
Repolainen tekeytyi hurskaaksi ja rupesi Jänikselle opettajaksi häntä
muka rukoilemaan neuvoakseen. Mutta miten ollakaan, juuri kun he
istuivat vieretysten uskontunnustusta lukien, iski Kettu, joka
tietenkään ei osannut pahaa luonnettaan hillitä, hampaansa Jäniksen
kurkkuun. Huonosti olisi nyt Vääräsäären käynyt, ellen minä olisi
sattunut kulkemaan siitä ohitse ja pelastanut poloista tuon tekopyhän
lurjuksen kynsistä. Tuossa hän nyt seisoo hurskas Vääräsääremme.
Katsokaa, kuinka runneltu hän on, täynnä haavoja ja mustelmia. Salliiko
hallitsijamme, sallivatko korkeasukuiset ylimykset moisen konnan
rankaisematta häväistä lakia ja oikeutta?
-- Soisinpa totta tosiaan, että tuo ilkiö jo kauan sitten olisi
henkensä heittänyt, huokasi Susi.
Mutta nyt puuttui puheeseen Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, joka
rohkeasti alkoi setäänsä puolustaa, lausuen:
-- Totta sanoo sananlasku, että vihamiehen suu on kitsas kiitokselle.
Jospa setäni vain olisi täällä, kyllä silloin saisit, Susi, kavalaa
parjaustasi katua. Oletko jo unhottanut, kuinka sinä ja Repolainen
kerran teitte ystävyydenliiton? Jos armollinen majesteetti suvaitsee,
niin kerron, miten Susi silloin ystäväänsä petkutti. Muutamana päivänä
lähtivät Repolainen ja Hukka äsken teurastettua sikaa eräältä
talonpojalta ryöstämään. Kettu hiipi suurella vaivalla sisään
ruoka-aitan ikkunasta ja heitti lihat Sudelle, joka odotti
ulkopuolella. Pahaksi onneksi sattuivat koirat olemaan lähettyvillä, ja
ne repivät Repolaista niin pahoin, että tämä töin tuskin pääsi pakoon.
Haavoittuneena hän riensi Hukkasen luo saaliin jaolle. Mutta ahnas Susi
oli syönyt koko sian suuhunsa luineen lihoineen Ketulle sorkkaakaan
jättämättä. Monta muuta tällaista juttua voisin vielä kertoa, mutta
riittäköön tämä. Mitä taas Vääräsäären asiaan tulee, niin se on pelkkää
panettelua. Sanokaa itse, hyvä herrasväki, miltä maailma näyttäisi,
ellei opettaja saisi oppilastaan hiukan kurittaa ja nuhdella. Ja mitä
tulisi nuorisostamme, ellei se saisi vähän kuriakin maistaa? Entäs
Merkki sitten, joka väittää menettäneensä lihamakkaransa. Enpä totta
maar kehtaisi hänen sijassaan koko makkarasta sanaakaan hiiskua. Kuka
voi moittia setääni siitä, että hän ottaa varkaalta hänen saaliinsa?
Jalosukuisen miehen tulee aina kohdella rosvoja ankarasti. Enpä
ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi hirttänyt tuon liehakoivan
konnan siihen paikkaan. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka.
Jokainen moittii vain setäni entisiä erehdyksiä, ei kukaan ajattele
hänen nykyistä hurskasta elämätään. Mutta olenpa varma siitä, että
siitä lähtien kun kuninkaanrauha julistettiin, Repolainen on elänyt
siivommin kuin kukaan muu. Hän on tykkänään muuttanut elämänsä. Hän syö
vain kerran päivässä, elelee kuin erakko, käyttää jouhipaitaa ja
kiduttaa itseään kaikin tavoin. Pitkään aikaan hän ei ole lihaa
maistanutkaan. Hän on jättänyt asuntonsa Veijanlinnan ja elelee nyt
yksin luostarikammion hiljaisuudessa. Jos suvaitsette mennä katsomaan,
voitte omin silmin nähdä, kuinka laihaksi ja kalpeaksi hän on käynyt
paastoamisesta ja lihankiduttamisesta. Toivoisinpa, että hän itse nyt
olisi saapuvilla ja saattaisi vihamiestensä väärät syytökset häpeään.
Tuskin oli Mäyrä Metsäsika lopettanut pitkän puheensa, kun hoviväki
suureksi kummakseen näki oudon näyn. Kuninkaan valtaistuinta läheni
Kukko Ortelainen koko suuren sukunsa saattamana. Saattojoukon keskellä
astui kaksi nuorta kukkoa haikeasti itkien. He kantoivat sysimustia
paareja, joilla lepäsi nuori kana verissään, pää ja kaula katkaistuna.
Ruumista seurasi kaksi pulskaa kukkoa kynttilät käsissä. He olivat
murhatun naisen veljet, Kukerikku ja Kikerikuu. Ääneen valittaen he
huusivat kostoa murhaajalle. Kukko Ortelainen astui kuninkaan
valtaistuimen eteen ja lausui värisevällä äänellä:
-- Oi, armollinen herra kuningas, armahda minua ja perhettäni. Katso
Repolaisen työtä. Tässä lepää armas Kuoppukenkäni, tytärraukkani,
kuoleman uneen vaipuneena. Keväällä, kun nurmet ja niityt vihannoivat,
riemuitsin minäkin onnellisen perheeni keskuudessa. Emäntäni, jonka
vertaista turhaan saa hakea, oli lahjoittanut minulle kymmenen reipasta
poikaa ja neljätoista kukoistavaa tytärtä. Tyytyväisinä elelimme
kaikessa rauhassa, ruokaa ja juomaa oli meillä yllin kyllin. Kartano,
jossa asuimme, oli rikkaan luostarin aluetta, pihaa suojasi korkea
muuri, ja kuusi suurta koiraa vartioitsi lasteni henkeä. Mutta
Repolainen kadehti onnellista elämäämme. Öisin hän hiiviskeli muurin
läheisyydessä ja väijyi portin pielessä. Kerran hän joutui koirien
kynsiin, ja nämäpä antoivat tuolle veijarille sellaisen löylytyksen,
että karvat pilvenä pölisivät. Hän pelastui kuitenkin sillä kertaa ja
jätti meidät hetkeksi rauhaan. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo saapui
luoksemme erakon puvussa ja ojensi minulle sinetillä suljetun kirjeen.
Minä tunsin heti armollisen kuninkaamme sinetin ja avasin kirjeen.
Siinä sanottiin, että kuningas oli julistanut rauhan kaikkien eläinten
kesken. Samalla Repolainen ilmoitti minulle ruvenneensa erakoksi. Hän
ei muka enää syönyt lihaa ja oli juhlallisesti luvannut heittää kaikki
entiset syntinsä. Minun ei siis tarvinnut häntä enää pelätä. Hän näytti
minulle munkinkaapunsa ja luostarin esimiehen antaman todistuksen.
Avasipa vielä vaatteensakin näyttääkseen jouhipaidan, johon hän oli
pukeutunut lihansa kuritukseksi. Sitten hän heitti jäähyväiset, hänen
piti muka kiirehtiä rukouksiaan lukemaan ja jumalanpalvelusta pitämään.
Ja heti minusta erottuaan hän alkoi hartaasti mutista rukousta. Minä
puolestani riensin heti kohta perheelleni iloista uutista ilmoittamaan.
Kaikki riemuitsivat, sillä nythän meille vasta huolettomat päivät
alkaisivat, kun Kettu Repolainen oli elämänsä parantanut ja munkiksi
ruvennut. Rohkeasti samoilimme nyt muurin ulkopuolellakin. Mutta voi
kovaa onnea! Kavala Kettu väijyi pensaikossa. Kun me nyt pahaa
aavistamatta iloisina multaa ruoputimme, syöksyi hän yhtäkkiä
kimppuumme, saavutti meidät portin luona ja surmasi pulskimman poikani.
Tämän jälkeen ei meillä enää ollut rauhallista hetkeä. Saatuaan verta
maistaa halusi tuo ilkiö yhä vain enemmän. Joka päivä hän ryösti jonkun
lapsistani. Viisi poikasta on enää jäljellä uhkeasta lapsiparvestani,
muut kaikki on tuo julmuri suuhunsa syönyt. Ja eilen -- oi, sydämeni on
särkyä sitä muistellessani -- hän surmasi suloisen tyttäreni, joka oli
ahkerin munija siskojensa joukossa. Koirat pelastivat hänen ruumiinsa.
Katsokaa, tässä hän nyt lepää.
Silloin kuningas lausui vihoissaan Mäyrälle: -- Katsopas, Mäyrä, näin
tuo erakkosi paastoo ja katuu syntejään. Mutta varokoon hän itseään,
kyllä hän vielä saa kaikki pahat tekonsa kalliisti maksaa. Älä sure,
Kukko Ortelainen, minä kostan tyttäresi surman. Mutta nyt hautaamme
hänet ensin kaikella kunnialla.
Kuninkaan käskystä haudattiin Kuoppukenkä sitten juhlallisesti. Kansa
veisasi juhlavirren: Domino placebo päästä päähän. Voisinhan mainita
kuka ruumissaarnankin piti, mutta jääköön se sikseen. Ruumis laskettiin
hautaan, ja haudalle pystytettiin sileäksi kiilloitettu kivi, johon oli
kaiverrettu seuraavat sanat:
"Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Ortelaisen tytär. Hän oli kaikkien
kanojen kruunu, muni ahkeraan ja kuopi maata etevästi. Repolainen,
kavala ilkiö, murhasi hänet."
Sitten kuningas kutsui kokoon hovin viisaimmat miehet neuvotellakseen
heidän kanssaan, miten tämä julkea rikos rangaistaisiin. Viimein
päätettiin lähettää sanansaattaja Ketun luo ilmoittaman, että hänen
henkensä uhalla oli saapuminen kuninkaan hoviin töistään vastaamaan.
Sanansaattajaksi valittiin yksimielisesti Karhu Mesikämmen. Kuningas
lausui hänelle:
-- Minä varoitan sinua, Karhu Mesikämmen, ole valpas ja vatuillasi,
sillä Repolainen on viekas ja kavala. Hän koettaa varmaan sinua
juonillaan lumota, liehakoitsee ja pettää sinut, jollet pidä silmiäsi
auki.
-- Olkaa huoleti, vastasi Karhu, -- koettakoonpa hän vain minulle
koukkujansa virittää, kyllä minä silloin hänet löylytän. Minua ei
niinkään helposti vedetä nenästä.