Vaan nuo hartaudet ovat vain kuorena sille, joka on piiloutunut
itse sydämmeksi. Aikaa voittaen tuo kuori muuttuu läpikuultavaksi
ja silloin ei tarvitse enää kuin vain pieni viittaus ja sydän on
vieraankin käsiteltävänä. Silloin on leipäihminen poistunut ja sijalle
on siirtynyt jotain vienoa ja syvällistä, useimmiten surunvoittoista,
mutta myöskin välistä iloista ja jyhkeääkin, joita ei luulisi noin
kömpelön kuoren alla löytyvän. Se saa heidät itsensäkin unhoittamaan
hetkiseksi sen, missä he milloinkin elävät; se näyttää kuin loitsivan
heillekin uuden maailman, jossa tuntuu niin hyvin viihtyvän —
rikkomatta edes paastosääntöjä.
Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka
kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo
heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain
johtimena.
Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan
osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan.
Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämmessä pulpahtelee ja ajatukset
ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin
seisahtamaan kuullessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää.
Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki,
ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä
korjaustöitä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle
joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena
käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla,
pienoisen, tuikkavan lampun valossa "laulaa" — kuten he runojen
lukemistakin sanovat — Kantelettaren rimoja.
Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee
poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen
lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perho pöydän
läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne
eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet
kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä
ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä
rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen ja
sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän
itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.
Tuollaisia hetkiä oli monta, sitä viehättävämpiä heistä, kuta enemmän
perehtyivät Kantelettareesen talon poikien sitä ääneensä lukemalla.
Heistä ei tuntunut vanhalle useammatkin kerrat kuullessaan samoja
runoja.
Mutta ukko ei aina malttanut kuunnella äänettömänä, vaan tokasi
tuontuostaki keveästi väliin: "Tuossa on samaa, kuin meilläkin
lauletaan..." Ja sitte hän saneli muististaan säkeitä, mielestään
luetun kohdan sisältöisiä.
Vaan kun kysyt häneltä, eikö hän nyt yhdellä tiellä laulaisi
enemmänkin, niin näyttää hän hyvin epäröivältä, aivan kuin ei tietäisi,
mitä vastata. Mutta hänen miniänsä, kuultuaan kysymyksen, ehättää ukkoa
auttamaan ja selittämään syyn hänen puolestaan:
"Ei kuikka ku'itta juokse
Eikä viinatta vihellä", sanoo hän nauraen.
— Niin, niin! Ei se oikein näin ihmisten keskuudessa käy ilman. Vaan
kun olisi pari ryyppyä, niin sitte sitä kuin muistaisikin paremmin,
selittää nyt ukkokin jo kaikessa avomielisyydessään ja naurussasuin.
Pianhan tuosta puutteesta pääsee — ainahan sitä sen verran saa — ja
niin saatuaan nuo pari ryyppyä, sanookin hän: "Nyt me laulamme."
Ja sitte hän alkaa.
Hän laulaa Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta; kuinka siinä
Jougamoinen joutuu häviölle ja Wäinämöinen laulaa hänet
"Suin lumehe, päin vidihe.
Kobrinimnahe kovalle,
Kynsin kylmähe kivehe,
Hambahin vesihagohon."
Ja kuinka sitte Jougamoinen rukoilee armoa ja tarjoaa Wäinämöiselle
lahjoja, vaan
"Eib on kelboa köyhän skenkit,
Eikä mitkään skelmisskenkit"
Wäinämöiselle.
Viimein lupaa hän parhaan lahjan, sisarensa, ja silloin vasta pyörsi
Väinämöinen pyhät sanansa ja päästi Jougamoisen alennustilastaan.