Korpea ja jylhyyttä, kuolon kalpeaa ja kylmää, yksinäistä ja hiljaista,
salaperäisen äänetöntä ja oudostuttavaa. Ei edes karhun vihellystä, ei
teeren kukerrusta kuulu, ei näy vesakosta hypähtävää jänistä, ei tapaa
luikkivaa kettuakaan, halki korven luikertelevalla talvitiellä. Onko
metsän otuksillekin tämä korpi liian kolkko, vai säälivätkö tallata
maan talvista, puhdasta vaippaa? Vai pehmyt lumiko pakottaa kaikki
pysymään asemillaan, hiljaan?
Hämärässä, puoli pimeässä kaikki häämöittää kuin harson takaa
epäselvillä ääriviivoilla.
Mutta tuossa hämärässä kaikki on niin sopusointuisaa, pehmoista ja
sulavaa. Kokonaiskuva on surunvoittoinen ja silmälle viehkeä.
Siinä ei ole mitään, joka erityisemmin vetäisi huomiota, kaikki on
suhteellista. Ei ole räikeitä valopaikkoja, ei liiallisien mustia
varjojakaan; etualalla ei ole liiaksi toimintaa, tausta ei ole
näkyäkseen liian heikko. Kaikki on kuin yhdellä ja samalla siveltimen
vedolla tehtyä.
Se on syrjäisen salon oloa ja elosta syystalvella.
* * * * *
Aurinko pysyy piilossa, taivas harmaana ja aina väliin sataa tuhuuttaa
lunta, milloin sankemmasti, milloin heikommasti, milloin suuria milloin
pieniä lumihiuteita. Väliin tuuli sitä keveänä tuhkana tuhuuttaa jos
johonkin lokeroon, täyttää sillä vesakot, tiheät ja matalat näreiköt,
jotka se paataa, väliin milt'ei läpipääsemättömiksi. Autiot paikat se
pitää vähässä lumessa, vaan kierittelee sitä sen sijaan lakeuksien
reunuksille.
Tyynenä aikana lumi sataa ja paatuu puiden hapsottaville oksille,
hautaa pienet vesat allensa ja painaa kookkaammat kumarruksiin,
taivuttaa ne koko pituudeltaan. Terhakkana on seisovinaan näreen alku,
vaan kasautunut lumitullo latvassa on sitäkin taivuttanut, vaikka
vähemmän.
Mutta satavuotiset hongat kohottavat majesteetillisesti latvojansa
kuvaten suuruutta ja ylevyyttä, joka ei vähällä masennu, ei ennen kuin
hirmu-myrsky kiskoo sen juurineen ja murjoo kumoon. Vaan sittekin ne
vielä kertovat maassa maatessaan vuosikymmeniä, että heitä ruhjoessa ja
murjoessa on täytynyt olla ylenluonnolliset voimat liikkeellä.
Noissa hongissa se syntyy tuo humiseva sävel, jonka kuulee ylhäällä,
pään päällä, astuskellessa syvässä metsässä. Niiden latvat ovat kuin
viritetyt soittimet, joista lähtee sävel milloin vain tuulen henki
on kulkusalla. Ei väsy sitä kuulemaan, eikä puhkea intohimoisiin
tunteisiin sitä kuunnellessa. Siihen se on liiaksi luonnollista, tuo
sävel.
Vaan se ei silti ole yksitoikkoista; sillä siinä on iloisuutta ja
kaihoa. Väliin se on raskasta, painavaa ja huokaavaa, väliin keveätä ja
kimakkaa, väliin se taas viheltäen kiihtyy hirmu-huudoksi.
Tukkana ja turkkina, suojana ja sauvana ne ovat nuo suuret hongat
turvatilleen, jonka verhoavat ja suojelevat hätään heittämättä
purevimmankaan viimaan puhaltaessa. Niiden suojassa etsii metsän
otuskin elatuksensa ja niiden juurilla ja keskustassa tuntee se
olevansa parhaiten turvassa.
Ne luovat puolihämärän varjon juurilleen ja kesäisin katselevat
kuvaansa metsälammen pinnassa. Ne suojaavat lemmityn lampensa, ettei
rauhaton tuuli sen tyyntä pintaa samenna, ja sen rannalle eksähtäneellä
on siten mitä viehkein näky.
Niittä ei salo tuntuisi salolta, ei korpi korrelta, eikä mieleen
kaivaituisi mitään jylhää, salaperäistä ja surunvoittoista.
* * * * *
Synkästä kuusikosta tai hongikosta alkaa metsä harveta ja mataloittua,
ja niin huomaa joutuvansa uuteen ympäristöön. Siellä täällä on vain
enään jokunen vaivaispetäjä, mataloita näreen rähjiä ja viimein ei
niitäkään. Lakeus on edessä — väliin kilometrejä laaja. Se on lumen
peitossa, vaan sen alta pistäiksee kasvihapsia ikäänkuin erehdyksen
välttämiseksi, osoitukseksi, mikä lumen alla on piilossa. Tasanko
nyt on niin puhdas, niin viattoman puhdas pinnaltaan, vaan jos
jalalla astut sille, ja jos on ollut leuto syksy, niin hurahtaa jalka
pohjaamatta ja jalan jättämä sija täyttyy ruskealla, mutaisella
vedellä, joka tahraa laajalti kuoreen syntyneen aukon ympäristönkin,
leveten ja imeytyen pehmeään, löysään lumeen, jotta herää mielessä
inhoa ja sääliä. Mutta samalla tuo pulpahdus suon povesta, synnyttää
oudon turvattomuuden tunteen sekä uteliaisuutta arvailemaan suon syvän
sylin salaisuuksia. Vaan kukapa on tutkinut sen syvyyden, kuka laskenut
sen silmäkkeiden paljouden ja kuka selittänyt sen syntyjä syviä.
Sen yli kulkee muutamalla kohtaa tie, joka on paikoin ruskeaa
jäätikköä ja toisin paikoin vesinen ja sohjunen. Tie kohoaa suolta
korpeen, kiertelee pahoja tiheiköitä ja joutuu väliin metsäisille,
korkeanpuoleisille harjanteille; milloin pitemmältä, milloin lyhemmaiti
kulkee niitä pitkin ja laskeutuu viistosti rinnettä myöten alas. Jatkuu
taas jylhässä hongikossa, joutuu suon ranteelle ja siitä yli, ja,
vaihdellen vuoroin vesakossa, vuoroin kookkaammassa metsässä, alkaa se
kohottaida asutulle salovaaralle. Aukinaisesta aidan veräjästä vie se
huuhdalle, lipuu sitä pitkin ja johtuu talon pihalle.
Siinä on tuparakennus; uusi, vasta rakennettu tupa vanhassa ihan
kiinni. Vanhassa on pienet, lasiruutuiset ikkunat, joista useammat
ovat rikki ja joihin on sijalle pantu päreitä ja joissakuissa on
vaatetullokin. Uudessa on kookkaammat ikkunat, suuremmat lasit ja
vaaleiksi maalatut vuorilaudat. Uudessa kohoaa harmahtava, eheä,
kivinen savupiippu katolle, vaan vanhassa on se mustunut ja hajallinen.
Toisin paikoin lumesta vapaa liistekatto sujuu loivanpuoleisesti
pitkiin räystäisiin ja katon harjaliitoksen kohdalla on puolipyöreä,
paksu ja koverrettu hirsi, jonka päät luisuina ulottuvat itse kattoa
ulommaksi. Vanha rakennus on korkeampi kuin uusi ja vanhan tuvan
porstua on uuden kanssa yhteinen.
Melkein tuvan salvamessa on navettarakennus tanhuineen ja sen päädystä
vievät leveät ajoportaat rakennuksen ylisille.
Pihan toiselle sivustalla, ihan tuparakennuksen vastassa on talli,
jonka yliselle pääsee myöskin ajoportaita; tallin lähellä on pienoinen,
hirsistä salvostettu vedenlämmityskota ja sen kohdalla, vähän matkaa,
on huone eli aitta. Loitompana pellolla on vanhanläntä riihi ja siitä
syrjässä pieni, ränsistynyt sauna.
Tuvan salvamen juurella haukkua rikottelee pystykorvainen, lyhyt ja
teräväkuonoinen, pienenläntä ja terhakka, talon musta Vahti, ja tuvan
ikkunoissa on uteliaita kasvoja tulijaa tarkastamassa.
Siihen on kuin hiivittäynyt salaa ja tietämättä ja tuntuu siinä
seistessä ja silmäillessä vähä oudolta ja omituiselta. Mutta siinä
kuitenkin heti tuoksahtaa vastaan rauhoittavaa ja samalla puoleensa
vetävää, joka ei voi saattaa hämille.
Ja niin antaa katseensa lipua vapaasti ja vangitsematta, antaa sen
kierrellä ja kaarrella, pysähtyä ja painua ja taas lähteä liikkeelle.
Siihen näkyy paljon ja laajalta; siinä on siksi aukeata ja vaara on
korkeanlainen. Katse kavahtaa esteettä puiden latvoille ja hyppelehtiä
toiselta toiselle, kunnes kaikki sulautuu sinertävään kaukaisuuteen.
Siellä, se viivähtää, siellä kun on puhdasta ja pehmoista, kirkasta
ja köykäistä ja siellä tuntuu niin sulavasti sivelevän silmää. Siellä
näyttää liittoa ja sovintoa tekemässä ikuisiksi onniksi, nöyrtynyt maa,
ja armosylinsä avannut taivas, joka kietoelee ja käärielee armaansa
omaan, sinertävään untuvavaippaansa.
Toisaalla on jo tuossa kolmen tai neljän kilometrin pituisen
korpikannaksen takana Kokkarikylän taloinen, laaja vaara ja melkein sen
kohdalla, taustana, Toivajärven jyhkeät, metsäiset vaarat kohottavat
puittensa latvoja. Näyttää kuin ne tahtoisivat salata, piilottaa jotain
taakseen, vaan itsensä ovat pelkäämättä paljastaneet katsojan silmissä
koettaen hekin kertoa jotain Korpiselän salaisesta luonnosta.
Mutta tuolle muutamalle suunnalle ei silmä pääse, katseen täytyy
pysähtyä aitauksen takaiseen viitakkoon. Samoin myös koko sillä
kulmalla vaaraa. Jos missä onkin vaara puuton, niin kohoaa se aina
sinnepäin ja sen äärimäisen rajaviivan takaa ei näy kuin harmahtava
taivas.
Ja niin on taas katse kotiutunut; iskee lähimpään ympäristöön ja tapaa
riihen, sen ohi jatkuvan tien, joka näyttää aukinaisesta veräjästä
sukeltautuvan viitakkoon, löytää saunapahan ja kaikki muutkin...
vieläpä kasvotkin tuvan ikkunassa.