Hra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti
kiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen
syvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin
unessa.
Kun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että
ruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja
nähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan,
että leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen
hyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään
hänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen
ratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin
palattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen,
ettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka
harjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla
huomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut
talon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän
laiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.
Hra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella
kiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen
kustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen
omakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi,
nähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain
tavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin
sukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli
kuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan
taiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi
melkein kuulla sen karjuvan.
Kenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun
se siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi
Suomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan,
ja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja,
kunnes pullo oli tyhjä.
Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua
huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan,
osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.
Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja
nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia,
soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli
tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.
Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka
törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta
syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa
liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän
varovaisemmassa äänilajissa.
Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään
liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle
tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona
oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta
kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.
Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia
olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa
oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty
leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen
valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo
ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin
torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan
suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita
eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin
suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.
Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin
vetämään lippunsa alas.