Hra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen
valtioneuvoksen
Oli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut
surureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.
Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin
on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella.
Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan,
lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään
poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.
Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että
vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt
koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan
yhteiskunnassa.
Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto,
semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat
he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä
kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin
aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja
saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi,
toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen
tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen
omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo
kauan sitten pennilleen suorittaneensa.
Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin
hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa.
Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla
vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista
hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari
kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää
vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet
valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.
-- Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. -- Suutaritkin kuolevat pois...
Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin
surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa
velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi
kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:
"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle
_A.B. Kenoselta_".
Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana,
"lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi
heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan
ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.
Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään
ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille
juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin
tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa
mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät
sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi
tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi
viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä
tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen
tästä viimeisestä palveluksesta.
Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä
Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto,
yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.
Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen
valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka
oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla
näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin
hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet
samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo
molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään
joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa,
tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.
Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen
nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää
ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi
tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan
suutarin perässä.
Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti
ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen
saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli
m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan
arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.
Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja
jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari
ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan.
Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä
ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena
miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen
muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän
lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti
häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten
töllisteltäväksi.
Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen
kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että
hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa
eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei
enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä,
jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli
luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului
veturin vihellys -- epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi,
ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra
Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.
Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton
loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä
siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja
liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.
-- Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen
nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. -- Nythän tämä kelpaa todellisen
valtioneuvoksenkin haudalle.
Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen
valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita
seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden
kanssa.
-- Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele
suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. -- Se olisi ollut
epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä
olisivat joutuneet kokonaan varjoon.
Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua,
hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä,
tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli
hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt
hänet yksin.
-- Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. -- Kuka sinun käski pitää
semmoista kiirettä.
Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan,
alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja
vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka
ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut
sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen
tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan.
Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana
olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen
valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi
valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.
Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita
lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen
esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana
astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin
tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa
sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä
hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen
tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana.
Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät
vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat
hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.
Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin
lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä
niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan
lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän
vaikutuksen.
Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen
patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra
Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven
aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä
kootuilla varoilla.