Hra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan
lukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä "Ihmissielun
alakuloisista soinnuista", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta
ja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja
kuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli
kuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä
paljoakaan ymmärtänyt.
Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen,
kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja
hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta
vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.
Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin
reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän
kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä
naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat
kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin
tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat
epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen
salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin
tervetulluttakin käännettä.
Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me
olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me
menemme... voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka
poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:
-- _Joo!_
Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi
hetkiseksi auki.
Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin
jälleen aineeseensa:
-- Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain.
Elämä on kuin unelma...
-- Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs
murahdus.
Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta
tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.
Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas
lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:
-- Kaikki on harhaa, harhanäkyä... ihminen elää harhanäyissä. Ihminen
on unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo...
-- _Taas tuli vale!_
Hra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se
senkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen
hämmingin, josta kuului huutoja: "Ulos!" "Alas!" "Ajakaa se pellolle!"
"Hiljaa!"
-- Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana
ja hermostuneempana. -- Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei
hyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.
-- Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin
hra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta
ylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi,
mitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi
ja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman
tärähtelevällä äänellä puhua:
-- Hyvät ihmiset ja kansalaiset... aatteen voima... minä en ole mikään
puhuja enkä muu semmoinen Siissero... eikä ole tullut kouluja käytyä,
minkä vähän alkuopetusta kansakoulussa... ja yksityisiä opintoja...
on ulkomaillakin oltu... ollaan liikemiehiä... kansallismielisyys on
ojennusnuorana... ja perustuslaillisuuden aate... elikkä kilpi... minä
olen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta...
taikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa... vaikka se
on, etten sanoisi huono liikepaikka... mutta kun on mies pöydän ääressä
ja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka
Eläintarhassa...
Yleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:
-- Hyvä!
Hra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan
hyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:
-- Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma... ei se
mikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe... kyllä siinä
ei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun
ei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta... mutta kun hän sanoi,
että ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä
puhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja
sanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei
me olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan
aikaihmisille sellaista... minullakin on jo viisi lasta, taikka
oikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon... niin kyllä sitä
silloin alkaa tietää, mistä niitä tulee...
-- Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.
Mutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:
-- Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo... onko tämä nyt
järki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon
halkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä
poltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo... vai näytänkö minä
jossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo
enkä harhanäky, vaan Kenonen... ei olla mitään miljuneereja vielä,
mutta rahaakin on ja...
Hra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen
vielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat
hänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän
menestyskohtaan ja huusi:
-- Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon
kansalaisuusaatteelle!
-- Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui
alas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla
silminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.
Kun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa
esitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö
suuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.
Hra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan,
hymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva
Kenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana
niin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli
lähtenyt käymään Tikkurilassa.
Kalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin
piesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli
päivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan
kuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin,
koska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä
luolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko
tässä tiedossa perää.
Nyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen
pöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko
talossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen
tuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi
epäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä,
nousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.
Poikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta
tai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra
Kenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten
painettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa
edessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.
-- Häh? kysyi hra Kenonen.
Pojat vaikenivat.
-- Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi
epäluuloisesti:
-- Onko täällä tekeillä joku salaliitto?
Silloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja
ilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen
loi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa
sen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa
rehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että
hänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa
ainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset
periaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.
Tätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat
jonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa,
millaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi
hiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata
juttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti
ja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä
selkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.
Sitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja
ettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää
kertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.
Koska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista
kotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan
puolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella,
muisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista
soinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen
ja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin
olla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis
keskusteluihin.
Hra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti
vielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi
odottelemaan unen tuloa.
Oli hiljainen kuutamoyö.
Kuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus
äänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja
hiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen.
Häntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva
Kenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten
koetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä
esitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti
nolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä
yksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista
alatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin
voimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento
tissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen
vuoteensa viereen.
-- Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen
itseään. -- Minun hermoni ovat epäkunnossa...
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva
paperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla
tavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun
kalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.
Hra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän
syöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas
ja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian
nopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse
Kallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä
tirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.
Seuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta
kukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta
mahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven
raosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan
löytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat
kertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan.
Hra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu
paljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi
spiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa
ja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat
kirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia,
jonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat
täten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin
kysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.
Täpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut
kiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin
kuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin
kattolampussa olleesta paperikukasta.