Kevät tuli tuoden suojasään ja tuulen, purot kyntivät aurojen tavoin
maata, pikkupojat laskivat mahlaa koivuista — kaikki maan nesteet
liikkuivat suurella kiireellä. Kissat puhkesivat raitoihin, voikukat
loistivat maassa, saarnivanhukset seisoivat talon edessä paisuvin
silmuin valmiina särkemään kuoret ja päästämään ruskeat lehtikimput
esiin. Kaikkialla katkottiin siteitä, maa oikoi jäseniään unen
jälkeen, ikään kuin väänsi talven yltään ja lepäsi nyt valppaana ja
reippaana ja nuorena. Elämä alkoi jälleen elää, luomakunta hengitti
voimansa tunnossa, varsia ja korsia kohosi aurinkoa kohti, ihmiset ja
muurahaiset juoksentelivat sinne tänne, ja niillä oli jos jonkinlaista
kiirettä. Nuo kaksi vanhustakin, jotka istuivat tuvassa, tunsivat
kevään itsessään ja tajusivat sen kuohun ja toivon.
— Jos voisin lentää, sanoi pomo eräänä aamuna, hän seisoi pihalla ja
katsoi pääskysiä — nousisin heti maasta, Kristofer, ja rientäisin saman
tien tunturille!
Heidän takaansa kuului hiljainen huokaus, veli oli tullut ovelle ja
seisoi siinä tapansa mukaan sukkasillaan ja katsoi hänkin säätä.
— Sinä lähdet siis tänäkin vuonna?
Vielä kerran kuului hiljainen huokaus:
— Minä en voi muuta, minä en voi, poika!
Eräänä päivänä koputettiin iloisesti ovelle — Jon ja Tarje tulivat
reppu seljässä, kasvot ruskeina ja sauva kädessä, kiitoksia viimeisestä
ja tervetuloa! Heidän silmänsä nauroivat ja loistivat, he astuskelivat
vastapohjatuissa saappaissaan kirkkain, laulavin korkoraudoin eivätkä
voineet istua riemulta, eivät syödä jännitykseltä. Huomenna oli
keräyspäivä, huomenna ne tulivat lampaineen, sitten vilisi eläimiä
kaikkialla — he hyppivät ja loikkivat ja keinuivat jaloillaan, hei,
Kristofer, miten hauskaa sitten olisi!
Hevosmiehet tulivat tunnilleen, Aasuld ja Tore, samat kuin viimeksikin
— ja samana päivänä he lähtivät nousemaan laakson halki, pitkä jono
ihmisiä ja eläimiä, jotka tungeksivat pelkästä innosta ja hoputtivat
toisiaan eteenpäin. Hevoset, lampaat ja lehmätkin — kaikki ne tiesivät,
mistä oli kysymys, muistelivat edellistä kesää ja muistivat tunturin
ja olivat kuin kärsimättömiä lapsia eivätkä mielestään päässeet
kyllin nopeasti eteenpäin. Paimenien täytyi pidättää niitä, vuonat
eivät voineet seurata mukana — niin kävi kulku ylös Ruglandiin, mistä
varsinainen karjatie alkoi.
Neljä, viisi päivää myöhemmin he näkivät Mydanin ylänteen taivasta
vasten, harjalla ohut lumijuova. Sivulla vähän matkan päässä kohosi
Rokken tunturista niin kuin suunnaton heinähaasia, sen takana oli
Blommelin kukkula tiheää vesakkoa kasvavine rinteineen, harjalla oli
valkoinen kivilohkare — valtava lammas, joka makasi siellä ja vartioi
ja oli katsonut heidän jälkeensä, kun he lähtivät, ja se tuijotti heitä
kohden nyt, kun he tulivat.
Ihaha, hevoset hirnuivat, ylänne levisi peninkulmaisena, ruoho nousi
vihreänä lumeen asti — paimenelämä alkoi jälleen.