Kristofer on sinä aikana kuljeksinut talossa ja toimitellut
kaikenlaisia töitä, auttanut noita kahta vanhusta niin hyvin kuin on
voinut, pilkkonut halot ulkona vajassa, ruokkinut hevosen ja lehmät,
käynyt aamuisin riihessä puimassa ja vienyt sitten jyvät myllyyn. Talo
ei ole aivan pieni, siellä on ollut yhtä ja toista tehtävää, työtä
on riittänyt hyvin vielä yhdelle miehelle. Toisinaan hän on myöskin
ollut mukana metsässä ja kokeillut hirrenajajana — sekin on käynyt
laatuun. Kristofer on selvästi huomannut, että vanhukset ovat olleet
tyytyväisiä, häntä on aina silloin tällöin kehaistukin:
— Oikein, Kristofer, on pomo sanonut — sinähän olet semmoinen mies,
ettei maan päällä parempaa!
— Ihan niin, on veli lisännyt — olin tyytyväinen, kun sinä lopetit
paimentamisen ja tulit sen sijaan Vatneen.
Mutta miten lujasti Kristofer onkin ahkeroinut ja miten hyvä hänen
onkin ollut Vatnessa aika on kulunut häneltä matelemalla, päivät ovat
olleet tuskallisen pitkiä, viikot toisinaan vallan loputtomia. Tunturi,
ajattelee hän aamusta iltaan, povessa herää ikään kuin jano, kirvelevä
kaipaus syvällä mielessä, hän antaa kirveen ja varstan vaipua maahan
ja muistelee kesää ja vaipuu ajatuksiinsa ja näkee tunturin edessään
kaikessa ihmeellisyydessään ja kuulee sen tuhatkielisen houkutuksen.
Kun he ensimmäisen kerran olivat kirkossa ja virsi pauhasi kupulaessa,
olisi Kristofer voinut itkeä ääneen. Hän istui katsoen kuoriin päin
vielä hiukan hämmentyneenä matkan vaikutelmista — sitten tulivat
sävelet ja ottivat häntä kädestä ja ikään kuin nostivat hänet
yläpuolelle väkijoukon, yläpuolelle kirkon ja laakson ja kaiken.
Helluntaikukkula oli yhtäkkiä hänen edessään, sellaisena kuin hän
oli nähnyt sen tuona aamuna — kuin aalloten valoa kohti koko maisema
keräytyneenä ympärilleen, aamurusko lepäsi liekkinä harjalla, pajut
nuokkuivat alhaalla varjossa, kaislat nukkuivat vedessä. Ja itse
hän vaelsi kukkulaa kohti, ylös valoa kohti, oli kuin hänellä olisi
ollut pyhä asia, kuin hän olisi ollut matkalla Jumalaa tapaamaan.
Sävelet herättivät sen hänessä eloon, sävelet loihtivat sen hänen
silmiensä eteen, oli kuin hän vieläkin olisi ollut poikanen ja maannut
vuoteessaan ja pudistellut kulkusta — muisto pulppusi lähteen tavoin
hänen mieleensä ja virtasi solisten sen läpi. Ruumis istui kyllä kirkon
penkillä, mieli vain oli kaukana tunturilla, kanervikon ja soiden
parissa, se muistutti häntä olemassaolostaan, se hengitti häntä kohti,
se nousi hänen unelmiinsa ja hänen ajatuksiinsa ja veti hänet mukaansa
vastustamattomalla voimalla.
Sävelet vaikenivat, yksi ja toinen ryki ja yski, Kristofer suoristi
hiukan selkäänsä ja näki kuorin sukeltavan esiin, oli kuin hän olisi
jollakin tavoin herännyt. Vierestä kuului samassa huokaus, pomon
olkapäät liikahtivat, ja hän risti hiljaa kätensä — oli kuin hänkin
olisi herännyt.
Lokakuussa he hakivat paimenrahat, niin kuin tapa oli. He kulkivat
jalan talosta taloon ja haalivat palkan vaivalloisesti kokoon, kruunun
joka eläimeltä. He viipyivät poissa monta päivää, he kiertelivät
polkuja ja ajoteitä, vaelsivat ylös sisämaahan ja alas merelle päin —
toisinaan he olivat ihan rannikolla, missä talot vapisivat tuulessa
valkeita suolatahroja ruuduissaan ja paksut olkilatomukset seiniensä
ulkopuolella. He kävivät Perin luona ja kävivät Paalin luona, he
kävivät vanhan Øigaren muorin luona — pomolla oli kaikki päässään, ja
hän muisti suorimman tien heidän luokseen, muisti, miten monta lammasta
heillä oli, ja saattoi mihinkään kirjaan ja paperiin katsomatta sanoa,
paljonko hänellä oli saamista. Ja jos joku pyysi lykkäystä, kun hänellä
ei juuri sillä hetkellä ollut rahoja käsillä — hyvä, hän vain nyökkäsi
ja painoi senkin mieleensä ja tuli uudestaan paluumatkalla ja muistutti
saatavastaan vielä kerran.
He kantoivat rahoja repussa — kun ihmiset suurelta osalta maksoivat
pikkurahassa, kävi se päivä päivältä raskaammaksi, kuparia ja hopeaa
oli kasoittain pohjalla, ja se kilisi ja kalisi joka askelella.
Niin he kulkivat hikoillen auringonpaisteessa ja katsoivat päivää,
joka loisti heidän ympärillään, ja kantoivat reppua vuorotellen ja
ponnistelivat kumpikin aikansa. Ja välillä he hiukan lepäsivät,
pudottivat repun tienoheen, niin että rahat jysähtivät, ja asettuivat
itse nurmikolle viereen. Syksy oli sinä vuonna hyvin kaunis, meri oli
räiskyvän sininen, ilma kirkas ja lempeä ja hiljainen, peruna oli juuri
nostettu, ylt'ympäri tuoksui tuoreelta mullalta. Ylempänä kohosi metsä
kultaiselta alustalta, ja pilvet vaelsivat sen yllä niin kuin valkoiset
purjeet.
Kun he eräänä tuollaisena päivänä taas kulkea laahustivat, virkahti
pomo yhtäkkiä:
— Tänään on tunturilla kaunista, poika!
Kristofer havahtui.
— Minäkin ajattelin juuri tunturia.
— Orrebronin ylänne, Kristofer, ja Kjetevatnet ja Mydanin linna,
antaisin vaikka mitä saadakseni tänään olla siellä ylhäällä.
Ääni värisi liikutuksesta.
— Mikään ei ole niin kuin tunturi, poika, kun kerran olet oppinut sen
tuntemaan, et pääse siitä enää irti. Sinä et voi elää muualla, et voi
kestää toisissa paikoissa, et voi olla ilman sitä. Kun tulet niin
vanhaksi kuin minä — — minä ikävöin, ikävöin, ikävöin, Kristofer, niin
että olen toisin ajoin ihan sairas enkä voi edes niellä ruokaani.
Pomo kallistui sivulle päin ja kohotti peukalolla hihnaa säästääkseen
hiukan olkapäätänsä.
— Mammona ja mammonan orja, sanoi hän hiljaa.
Äkkiä hän pysähtyi keskelle tietä.
— Minä olisin tyytyväinen, minä kantaisin mieluummin täysikasvuista
pässiä tunturilla kuin tätä taakkaa, jota nyt kannan!
He palasivat Simonpäiväksi, veli tuli tapansa mukaan ja hääri
sukkasillaan heidän ympärillään ja koetti auttaa heitä. Kasvot olivat
kovin pienet, kovin kuihtuneet, ruho kovin laiha ja kuiva ja hento,
hyvät silmät katsoivat heihin huolestuneina, ikään kuin kysyen:
Jäätte kai te nyt kotiin joksikin aikaa?
Niin, Kristofer oli jälleen Vatnessa, niin hän taas liikkui vanhusten
parissa ja ruokki hevosen ja lehmät ja pilkkoi halkoja vajassa ja
auttoi piikaa lypsyssä ja muussa sellaisessa. Ja sitten hän istui
naskali ja pikilanka kourassaan ja opetteli korjaamaan kenkiä —
sitäkin täytyi paimenen osata, sekin taito oli tarpeen tunturilla —
istui yksinään pienessä kamarissa ja pisteli sormiinsa ja katseli
ulos mäelle, missä kaksi saarnivanhusta seisoi huokaillen ja kevättä
ikävöiden. Ja sisällä tuvassa istuivat pomo ja veli ja sytyttivät tulen
uuniin ja huokailivat hekin, niin, sisällä tuvassa istuivat molemmat
vanhukset ja kohtasivat väliin toistensa katseen ja lukivat toistensa
kaipauksen ja olivat kuin kaksi saarnivanhusta hekin. Ja talvi tuli,
loputon talvi pitkine iltoineen ja äänettömine pimeineen, se ikään kuin
syöksyi ulos taivaasta ja täytti avaruuden maailman ääriin asti ja
sammutti valon ikuisiksi ajoiksi.
Silloin Kristoferin sydän vavahteli, silloin hänet valtasi levottomuus,
kaipaus, joka painoi mielen polvilleen, se kivisti, se kalvoi hänen
povessaan — silloin hän tiesi, että tunturi kutsui, että hänen laitansa
oli niin kuin pomonkin, ettei hän enää koskaan pääsisi siitä irti.