Pari kolme päivää Kristoferin tulon jälkeen Torvald sairastui, ja
hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Ja kun asia alkoi näyttää vakavalta
ja lisäksi sattui niin onnellisesti, että tohtori oli käynnillä
lähistössä, lähetettiin hänelle sana; ei auttanut kitsastella, kun
huoltajasta itsestään oli kysymys. Sillä tavoin tohtori joutui Aanaan
ja sai nähdä Kristoferin.
Se oli pikku tohtori Hjort, siunattu olkoon hänen muistonsa, tuima,
peloton ja tuittupäinen, aina piiska kainalossa, lämmin ihminen ja
kunnon mies. Hän avasi oven ilman muuta, niin kuin hänen tapansa oli,
näki Kristoferin ja meni suoraan hänen luokseen:
— No, ystäväiseni, miten on sinun laitasi?
— Ei se hän ole, kuului takaa — vaan mies tuolla vuoteessa.
— Eikö hän? Kyllä hän minusta on tarpeeksi huonon näköinen. No, mikä
sinun nimesi on, poikani?
Kristofer sai vaivoin suunsa auki.
— Kri-Kristofer, hän sanoi.
— Sinä olet talon poika, vai kuinka?
Torvaldin vaimo pudisti päätään.
— Ei, tohtori on erehtynyt, se on vain muudan, jonka olemme ottaneet
luoksemme —
Sairaan tutkiminen ei kestänyt kauan, tohtori teki muutaman kysymyksen
matalalla äänellä, sitten kuului yksi ainoa sana — keuhkotulehdus.
Kristofer avasi heti silmänsä, sana tuntui hänestä niin ankaralta, ei,
vaimo seisoi yhtä rauhallisena, yhtä välinpitämättömänä ja kylmänä.
— Hän ei ehkä kestä sitä?
Kristofer ei kuullut vastausta, häntä värisytti, ja kun hän jälleen
avasi silmänsä, oli tohtori hänen vuoteensa vieressä.
— Mikä sinussa sitten on vialla?
Vaimon ääni keskeytti:
— Oh, tohtorin ei pidä välittää hänestä —
Tohtori viittasi hänet luotaan.
— Miten kauan olet maannut, poikaseni?
Kristofer kostutti ensin huuliaan.
— Minä en va-varmaan enää muista sitä.
Vaimo kiirehti heti avuksi:
— Hän on maannut nyt kolme vuotta.
— Kolme vuotta, sanot sinä — onko joku lääkäri käynyt häntä katsomassa?
— En ole kuullut sellaisesta.
Tohtori veti peiton syrjään ja kumartui vuoteen yli, sitten hän äkkiä
suoristautui:
— Milloin poika viimeksi on pesty?
Vaimo loi katseensa lattiaan.
— Minä en osaa sanoa sitä, poika on vastikään tullut, me saimme hänet
tupaan muutamaa päivää aikaisemmin, ja sitten mieheni sairastui —
— Pese hänet heti, sanon minä ja sitten poika on heti paikalla
siirrettävä, onhan sinulla toinenkin huone, joka tapauksessa hänet
täytyy saada pois täältä. Ei, ole vain rauhassa, minä jään tänne siksi
aikaa ja pidän huolta siitä, että sinä teet niin kuin sanon —
Siitä tuli kelpo metakka, naapurivaimoille lähetettiin sana, he tulivat
tuoden vettä ja soikon, penkki siirrettiin viereiseen kamariin, ja kun
kaikki oli ohi, makasi Kristofer yksin erikoisessa huoneessa yllään
Torvaldin paita ja katseli ulos avoimesta ikkunasta ja imi keuhkoihinsa
raitista ilmaa.
— Etkö sinä pääse kävelemään, poikaseni?
Tohtori istui vuoteen reunalla katsoen Kristoferia silmiin ja
ihmetellen hänen syvää katsettaan.
— Minä olen loukannut selkäni.
— Mutta siitähän on nyt kolme vuotta, oletko sen jälkeen yrittänyt
kävellä?
— E-en, en ole.
Tohtori teki päällään merkin.
— Auttakaa minua kääntämään poika, varovasti, että saan hiukan katsella
häntä. Koskeeko tähän?
— Ei, ei siihen kyllä koskekaan.
— Pankaa hänet varovasti takaisin seljälleen — voitko liikuttaa
jalkojasi? Koeta nostaa polvia hiukan.
Tohtori löysi korren ja kutitti hänen jalkapohjiaan.
— Hyvä, Kristofer, erinomaista, sanon minä! Ja nyt kerron minä sinulle
erään asian — sinun pitää alkaa nousta pystyyn ja opetella jälleen
kävelemään!
Kristofer ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti tohtoriin.
— Sairaus on ohi, ymmärrätkö, seljässä on kyllä vamma, mutta se ei
suuria merkitse. Sinä olisit voinut nousta jo aikoja sitten, sinussa ei
enää ole mitään vikaa, sinä olet vain maannut, kun olet luullut olevasi
kipeä.
Kristofer pysyi edelleen vaiti, mutta hänen silmänsä olivat kostuneet.
— Sinä et tietenkään osaa heti, sinä olet menettänyt tottumuksen ja
sinä olet menettänyt voimat, mutta ne palaavat, ole varma siitä.
Nyt sinun pitää päästä joka päivä ulos juomaan aurinkoa ja raitista
ilmaa, kun vain on sopiva sää. Sinä voit ryömiä vähän tai seisoa aidan
varassa, sitten saat nähdä, miten pian se sujuu!
Tohtori oli ulkona käytävässä.
— Kuka on vastuussa siitä, että näin on voinut käydä?
Vaimo astui askeleen taaksepäin.
— Herran nimessä, en minä, poika tuli, kuten sanottu, meille muutama
päivä sitten, minussa ei tosiaankaan ole syytä!
— Kiitä luojaasi ja Jumalaasi, ellet ole —
Tohtori keskeytti äkkiä ja katsoi tiukasti vaimoon.
— Olkoon nyt vastuussa kuka hyvänsä — tästä lähtien tulet sinä joka
tapauksessa olemaan. Muista, poika on avuton ja tarvitsee kaikkea
mahdollista hoitoa. Sinun miehesi, joka makaa tuolla sisällä, no niin,
sinä ymmärrät kyllä, minä en uskalla luvata mitään hänen suhteensa.
Mutta poika voi parantua, pojasta voit saada iloa. Olet ehkä itsekin
kerran ollut äiti! Hyvä, katso hänen silmiään, katso, miten syvät
ja lempeät ne ovat, ne eivät ole lapsensilmät, niissä on aikuisen
surumielinen katse. Kuka on syypää siihen, että nuo silmät ovat tulleet
sellaisiksi?
Tohtorin ääni kävi ankaraksi:
— Keitä täällä on köyhäinhoitokunnassa? Pian, sinä tiedät kai heidän
nimensä ja voit sanoa minulle, missä he asuvat?
Tohtori sai pyytämänsä tiedot ja kirjoitti ne muistikirjaansa.
— Hyvästi, sanoi hän ojentaen kätensä — minä pistäydyn pian katsomassa.
Sinä iltana vallitsi kylässä suuri hämmennys. Eräät rattaat ajoivat
ylt'ympäri ja pysähtyivät köyhäinhoitokunnan jäsenten ovien eteen,
pieni ponteva mies työnsi jalkapeitteen syrjään, hyppäsi maahan piiska
kainalossa ja astui muitta mutkitta sisään. Joka-ainoan luona hän kävi,
ja vihdoin nimismiehenkin luona —
Mitä hän puhui eri taloissa — se on nyt samantekevää. Mutta seurauksena
oli monta punaista ja synkkää naamaa, ja sitä oli kestänyt pitkän
aikaa. Tuo piiskaa kantava pikkumies ei juuri antanut armoa eikä
myöskään punninnut sanojaan, hän puhui niin, että se muistettiin, eikä
välittänyt, jos kirvelikin.
Mutta pienessä kamarissa Aanassa makasi sinä päivänä pieni ihminen
nyyhkyttäen ja vavisten suuren liikutuksen vallassa, entisyys
vuoti vuotamistaan verta hänen mielessään ja tulevaisuus katsoi
siihen hymyillen. Ilo ja katkeruus taistelivat hänen sisimmässään,
elämänkaipaus värisi hänessä eikä voinut, ei voinut rauhoittua. Hänet
oli herätetty jonkinlaisesta horroksesta, nyt hän katsoi ikkunasta
ulos, lehvien yli kauas sineen ja tähyili ympärilleen todellisuuteen ja
tiedusteli omaa elämäänsä.