Joka päivä tulee auringonlaskun jälkeen tavallisesti hiljainen hetki,
äänetön rauha ennen valon kuolemaa. Lampien ja järvien katse syventyy,
ne vangitsevat kaiken taivaan hehkun ja riemun ja lepäävät illassa
kirkkaina ja loistavina — sitten ne vaipuvat ajatuksiinsa, ylevässä ja
sulkeutuneessa rauhassa. Ympäristössä viettää tunturi hämäränhetkeä
sinertävien töyräiden, kanervikkojen ja rämeiden, harvan mäntymetsän
ja pienten, vaaleiden koivuviitojen keralla. Se nousee ja laskee
pitkin ääriviivoin, kohottaen joskus lakensa pilviä kohden ikään kuin
tahtoen katsella itseään. Varjot keräytyvät rinteelle, ne ryömivät
esiin lohkareitten ja jyrkänteiden alta ja yhtyvät äänettömästi ja
huomaamatta. Jokin erillinen puu saattaa sentään hiljaa humista — tuuli
on löytänyt sen matkallaan ja kulkee huolettomasti lehvien läpi — nyt
se havaitsee ympärillään vallitsevan hiljaisuuden, kultaisen laineen,
joka liukuu illan halki, ja herkeää äänettömästä leikistään. Se ikään
kuin erkanee itsestään, sen latva kuuntelee, se tajuaa äärettömyyden
ja pyrkii sitä kohden jokaista oksaansa kurottaen eikä ole enää muista
erillään. Mätäs nurmikolla, vesakko rotkossa, polku, joka hiipii
vuorenselänteen yli — kaikki, kaikki on yhtä sen kanssa, kaikki erkanee
itsestään ja tajuaa ikuisen alkuperänsä, syvän yhteenkuuluvaisuutensa.
Se seisoo ikään kuin pää paljastettuna, siunaavan hämärän langetessa.