Lopullisena käännekohtana virallisessa neuvostojen politiikassa
on vihdoin pidettävä Leninin puhetta "Neuvostovallan lähimmistä
tehtävistä" toimeenpanevassa keskuskomiteassa 29.IV.1918.
"Tässä vaikuttavassa puheessaan Lenin osoittaa, että sillä
tavalla kuin siihen saakka on toimittu, ei päästä eteenpäin,
vaan että talouselämän koko organisatsioni on saatettava
perinpohjin uudelle pohjalle ja koetettava rakentaa eräänlainen
kapitalistis-sosialistinen kompromissitalous" (Sombart). Hän lausuu
m.m., "että meidän työmme... on jäänyt kovasti jälkeen siitä, mitä
on tapahtunut kansan riistäessä entistä riistäjää, kapitalisteja ja
maanomistajia." Tämä merkitsee suoraan sanottuna: entinen talouselämä
oli hävitetty -- uusi on jäänyt rakentamatta.
Ja Leninkin tulee siihen tulokseen, että yksilöllinen käskyvalta
on palautettava ja kollegiaalinen järjestelmä säilytettävä vain
valvovana ja edustavana. Hän lausuu m.m.: "Toisesta kysymyksestä,
nim. yksityisten henkilöiden diktatorisesta vallasta on nykyhetken
erikoistehtävien kannalta lausuttava, että jokainen koneellinen
suurteollisuus -- s.o. juuri aineelliset tuotannonlähteet ja
sosialismin perustus -- vaatii ehdotonta ja ankarinta sen tahdon
yhtenäisyyttä, joka ohjaa satojen, tuhansien ja kymmenientuhansien
ihmisten yhteistä työtä. Niinhyvin teknillisesti kuin myöskin
taloudellisesti ja historiallisesti on tämä välttämättömyys ilmeinen,
ja sen ovat kaikki, jotka ovat sosialismia tutkineet, tunnustaneet
ensimmäiseksi ehdoksi. Mutta miten voidaan taata ankarin tahdon
yhtenäisyys? Alistamalla tuhansien tahto yhden tahdon alle. Tämä
alistus voi aatteellisen tiedon ja kurin vallitessa tuntua yhteiseen
työhön osallisista vain ikäänkuin orkesterinjohtajan lievältä
ohjaukselta. Se voi pukeutua diktatuurin ankaroihin muotoihin,
-- jos ei ole olemassa mitään aatteellista tietoa ja kuria.
Mutta tapahtukoon se kummalla tavalla hyvänsä, joka tapauksessa
on vastaansanomaton alistuminen ehdottoman välttämätön työn
menestymiselle, joka on järjestetty koneellisen suurteollisuuden
tapaan. -- -- -- Jota päättävämmin meidän nyt tulee puolustaa
armahtamattoman ankaraa mahtia, yksilön diktatuuria määrätyissä
työprosesseissa puhtaasti toimeenpanevissa laitoksissa ja määrätyissä
tilanteissa, sitä moninaisempia täytyy alhaalta päin suoritettavan
valvonnan muotojen ja keinojen olla, jotta karkotettaisiin
neuvostovallan väärentämisen mahdollisuuden varjokin, jotta
jumitettaisiin pois yhä uudestaan ja väsymättömästi virkavallan
rikkaruoho." Lenin toistaa toistamistaan tässä puheessa ehdottoman
alistumisen välttämättömyyttä.
Puheessa esitetyn ohjelman on Sombart pukenut seuraaviin kohtiin:
1. Työn tehon ja tuottavuuden kohottamiseksi eri liikkeissä katsotaan
välttämättömäksi:
a) korkeammat palkat liikkeen johtajille;
b) ankara kuri liikkeissä;
(ammattimiehiä saadaksemme "on meidän turvauduttava vanhaan
porvarilliseen keinoon ja myönnettävä sangen korkea maksu
porvarillisten ammattimiesten palveluksista")
c) Taylor-järjestelmän käytäntöönotto;
d) urakkapalkan käytäntöönotto;
e) palkkojen järjestely yleisten työntulosten mukaan tehtaissa tai
kuljetusvälineiden liiketulosten mukaan;
f) kilpailu yksityisten tuotanto- ja kulutuskommuunien välillä.
2. Jotta tuotanto ja kulutus saataisiin sopusointuun ja jako
voitaisiin toimittaa oikein, on järjestäytyminen kulutuskuntiin
välttämätön. Tämä on mahdollista vain kiinteässä yhteistyössä
porvarillisten osuuskuntien kanssa. Senvuoksi on neuvostovalta tehnyt
näiden kanssa sopimuksen, jossa on täytynyt syrjäyttää joukko
sosialistisia periaatteita. [Maist. Heikel on kirjeissään Suomen
Sosialidemokraatille kertonut, että tämä sopimus rikottiin
dekreetillä 20 p:ltä maaliskuuta 1519. (Kirjoituksessa oli
1918, mutta sen täytyy olla virhe.) "Tämän dekreetin mukaan
liitetään ko-operatiiviin (osuustoiminnalliseen järjestöön) koko
väestö sekä kaupungeissa että maaseudulla ja että kaikenlaiset
sisäänkirjoitusmaksut lakkautetaan. -- Täten siis ko-operatiivi
etupäässä väestön porvarillisten ryhmien yhtymästä on,
elettyään väliaikaisen puolueettomuusaikajaksonsa, muuttunut
neuvostojärjestelmäksi, joka kannattaa hallituksen tarkoitusperiä,
näkee vihollisia ja ystäviä siellä, missä hallitus niitä näkee, ja
tekee hallituksen kanssa jokapäiväistä uutta yhteiskuntaa luovaa
työtä."]
3. Kysymys siitä, missä määrin _yksityiselle pääomalle_ on annettava
sijaa kommunistisen tuotannon rinnalla, olisi otettava pohdittavaksi.
Mitä tuloksia on ollut tästä sosialistiskapitalistisesta
politiikasta ja porvarillisten asiantuntijain, ammattimiesten,
insinöörien, kenraalien y.m.s. ottamisesta suurilla palkoilla
neuvostovallan palvelukseen ja yksilöllisen diktatuurin, käskyvallan,
luovuttamisesta aktiivisen toiminnan aikana heille ja muille liikkeen
johtajille?
Tähän kysymykseen vastatessa pitäisi tarkoin tuntea olojen
viimeaikainen, etenkin juuri vuoden 1919 aikainen kehitys Venäjällä.
Tältä ajalta tuntuvat tiedot olevan vieläkin niukempia, kuin
kuvatuilta alkuajoilta.
Mitä ensinnäkin neuvostovallan _yhteiskunnalliseen kokoonpanoon_
tulee, on siinä kaikesta päättäen tapahtunut tämän politiikan
kautta suuri tosiasiallinen muutos, vaikkakin muodot ovat pysyneet
entisellään. Ensinnäkin neuvostovallan ruumiiseen on pesiytynyt
runsaasti "porvarillisia" soluja, joita on mahdoton sieltä pois
kaivaa. Niiden poiskaivamista estävät samat yhteiskunnalliset lait,
jotka niiden sinne istuttamisenkin pakoittivat. Bolshevikien
rakentaessa teoriansa yksinomaan taloudellisen kuvittelun
varaan, tulevat sosiologiset lait nyt ja rankaisevat tämän
yksipuolisuuden. Näistä sosiologisista laeista yksi toteutuu nyt
Venäjällä karkeimmissa muodoissaan. Tämän lain on _Robert Michels_
(hänen teoksensa ilmestyy piakkoin Kansallisen Edistyspuolueen
kirjasarjassa) nimittänyt "harvainvallan rautaiseksi laiksi". Ja sen
sisältö on lyhyimmittäin sanottuna: "välittömällä joukkotoiminnalla"
ei voida _luoda, rakentaa_ mitään yhteiskunnallista -- sillä voidaan
vain särkeä.
Venäjällä on syntynytkin jo uusi luokkajako. On olemassa kolme
luokkaa: 1) kaikkia yhteiskunnallisia oikeuksia vailla oleva
"porvaristo", joka on sorrettu luokka, jolla on ollut vain
työvelvollisuus, mutta ei mitään oikeuksia sen vuoksi, että
se ei tee työtä (!), 2) yhteiskunnallisia oikeuksia nauttiva
työväki ja talonpojat sekä 3) virkavaltainen johtajaluokka, jolla
on diktaattorin käskijävaltuudet. Tätä luokkajakoa ylläpitää
ja kehittää taloudellinenkin elämä: sangen suuresti eriävät
palkkaluokat, jotka synnyttävät ja kehittävät taloudellista
eroavaisuutta. Uuden virkavallan syntyminen tunnustetaan viime vuonna
uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassakin. Siinä sanotaan nim.:
"Laajojen kerrosten sivistyksen puute, välttämättömän hallinnollisen
tottumuksen puute, mikä ilmeni joukkojen vastuunalaisille paikoille
valitsemissa toimihenkilöissä, välttämättömyys kiirehtiä sekä
nykyisinä kovina aikoina kiinnittää palvelukseen vanhan suunnan
spesialisteja sekä vielä korkealle kehittyneen työläisluokan
pakollinen käyttö sotateollisuudessa, kaikki tämä johti byrokratian
osittaiseen uudistumiseen neuvostojärjestelmässä." Ohjelmassa
mainitaan muutamia keinoja tätä virkavaltaa vastaan taisteltaessa,
mutta ne ovat vanhoja, kauan sitten epäkäytännöllisiksi ja
tehottomiksi havaittuja keinoja.
Erään sanomalehtitiedon mukaan piti Lenin lausuneen viimeisessä 1919
vuoden lopulla pidetyssä neuvostojen kongressissa: "Me emme voi
luoda hallintokoneistoa ilman vanhojen asiantuntijain apua. Kaikilla
aloilla m.m. sotilaallisella, ei vanhoja erikoistuntijoita saada
mistään muualta kuin kapitalistisesta yhteiskunnasta. Kun otamme
huomioon, että näistä henkilöistä 9/10 on vanhain porvarillisten
katsantokantain läpitunkemia, en ihmettele sitä, että johtopaikoissa
ja keskusasemissa on entisiä tilanomistajia. Mutta tätä ei voida
nykyään auttaa."
_Taloudellisen elämän_ väittävät bolshevikit aikaisemmin mainitussa
juhlajulkaisussaan viime aikoina kohonneen. Mutta tiedot ovat
niin ihmeteltävän niukkoja, että niihin ei voida paljoa perustaa.
Mainittakoon kuitenkin se ainoa tosiasiallinen tieto, joka voi jotain
sanoa. Pietarin yhdistyneet automobiilitehtaat ovat julaisseet
katsauksen tehtaiden tuottavaisuuteen tammikuusta toukokuuhun 1919.
Jos otetaan tuotantoyksiköksi yhden automobiilin valmistus, niin
esittävät tehtaat seuraavan tuotantotaulukon:
Tuotanto Suhde- Tuotanto yks. Tuotanto-
yks. luvut kohti työpäiviä suhdeluvut
Tammik. 99 100 83.0 0.012
Helmik. 179 180.8 45.5 0.022
Maalisk. 260 262.6 28.5 0.036
Huhtik. 285 287.8 24.5 0,041
Toukok. 301 305.0 21.5 0.046
Liitettäköön näihin tietoihin muutamia englantilaisen "Economistin"
tietoja.
Lokak. 4 päivän "Economistissa" on kirjoitus, jossa tahdotaan
osoittaa, että tuotanto on tosiaan Neuvosto-Venäjällä viime
aikoina eräillä aloilla elpynyt. Niinpä 24 kansallistutetun
paperitehtaan tuotanto laski ensin 65 %. Mutta kappalepalkka
Pietarin tehtaissa on saanut tuotannon nousemaan 22 %. Samoin johtui
kappalepalkasta 50 %:n nousu päätä kohti lasketussa tuotannossa Tulan
sotatarvetehtaassa. Moskovan puolittain yhteiskunnallistetuissa
Prokhorowin tekstilitehtaissa johti palkkiojärjestelmä 76 %
kasvaneeseen tuotantoon. Toisiakin samanlaisia esimerkkejä esitetään
kirjoituksessa. Loppuarvostelu kuitenkin on: "Neuvostolehtien
selostukset kuitenkin osoittavat, että yleistä teollisuuden nousua ei
ole tapahtunut."
Prof. Isajeff edellämainitussa kirjoituksessaan, joka oli juuri
vastausta äsken selostettuun kirjotukseen, huomauttaa, että
yhteiskunnallistutettu teollisuus tuotti 1919 vuoden ensi puoliskolla
5 miljardia ruplaa vajausta, s.o. 44.5 % (budjetti 11 miljardia). Ja
rautatiet tuottivat tappiota 4 miljardia 5 miljardin budjetista.
Lopuksi on syytä kiinnittää huomiota Neuvostovallan 1919 vuoden ensi
puoliskon raha-sääntöön (tulo- ja menoarvioon), josta on verrattain
tarkka selostus "Economistin" viime elokuun 23 päivän numerossa.
Rahasäännön tulot tekevät yhteensä 20 miljardia ruplaa ja menot 50
miljardia ruplaa, joten vajaus on 30 miljardia ruplaa. Tuloista
ovat huomattavimmat välilliset verot (!) 2.5 miljardia ja muuan
hämärä summa "valtion omaisuudesta ja pääomasta" lähes 18 miljardia.
Menoista ovat tärkeimpiä sotamenot 12 miljardia ja elin-tarvemenot 8
miljardia.
Että tuotannon yleistulos ei sittenkään, muutamilla aloilla
mahdollisesti tapahtuneista parannuksista huolimatta, taida olla
läheskään tyydyttävä, osoittaa sekin, että järjestetään työarmeijaa,
s.o. pannaan toimeen sotilaallinen komento työssä. Tämänkin
voimakeinon onnistumista täytyy epäillä. Aluksi pantiin voimaan
8 tunnin työpäivä, josta kaksi tuntia piti käyttää opiskeluun.
Kesäkuussa 1919 pidennettiin varsinainen työaika 8 tuntiin. 48
tunnin ja 66 tunnin työviikko on toimeenpantu teollisuudessa ja
maataloudessa. Onpa myöskin näkynyt tietoja siitä, että yritettäisiin
saada käytäntöön 12-tuntista työpäivää ainakin toisilla työaloilla.
Näiden tietojen todenperäisyys ei ole kuitenkaan taattu. Sen sijaan
selostettiin "Economistissa" 13/XII 1919 yhteiskunnallistuttamista
ja neuvostojärjestelmää, talouselämän alalla vieroksuvia bolshevikien
lausuntoja, joissa suoraan esitettiin yksilöllisessä johdossa
olevan tuotannon etevämmyyttä.
On yksi valtava talouden ala, josta varmasti voimme sanoa, että
kommunismi ei ole sillä ottanut ollenkaan menestyäkseen. Ja se on
maatalous.
Kuten muistamme oli bolshevikien ohjelma alkuaan maatalouteenkin
nähden kommunistinen. s.o. heidän mielestään oli, ei ainoastaan
yksilöllinen _omistus_, vaan myöskin yksilöllinen _viljelys_ hävitettävä
ja luotava suurviljelyksiä n.s: viljelyskommuunien, jonkunlaisten
viljelysosuuskuntien muodossa. Mutta venäläisen talonpojan kannatus
ei ollut tällaisella ohjelmalla voitettavissa. Sen vuoksi bolshevikit
omaksuivat sosialivallankumouksellisten ohjelman maan ottamisesta
valtion huostaan ja sen jakamisesta talonpojille viljelysoikeudella.
Lenin on itse eräässä esitelmässään selittänyt:
"Me bolshevikit olimme maan sosialisoimislakia vastaan, mutta me
kirjoitimme sen alle kuitenkin, koska me emme tahtoneet asettua
vastustamaan talonpoikaisväestön enemmistön tahtoa. Enemmistön tahto
on meille aina velvoittava, ja tämän tahdon vastustaminen olisi --
vallankumouksen pettämistä. Me emme tahtoneet tarjota talonpojille
sille vierasta ajatusta maan tasaisen jaon merkityksettömyydestä.
Ajattelimme, että on parempi jos työtätekevät talonpojat saavat
omassa nahassaan tuntea, että tasainen jako on hulluutta." Lenin on
sitä mieltä, että kun viljelyskommuuneja perustetaan ympäri maata
ja talonpojat huomaavat niiden edut, niin alkavat he kannattaa
varsinaista kommunistista ohjelmaa ja kehitys kommunistiseen
maatalouteen käy nopeasti. Ja neuvostovalta koettaakin kaikin
keinoin jouduttaa tätä kehitystä. Sen maatalouspolitiikan
pääpiirteet ilmaisee ohje, jota noudatetaan maata viljeltäväksi
luovutettaessa. Maata luovutetaan ensi sijassa viljelysyhteisöille,
kuten 1) maatalouskommuuneille, 2) maatalouskollektiiveille, 3)
kyläyhteiskunnille ja vasta viimesijassa yksityisille perheille
ja henkilöille. Erimielisyyttä on ollut olemassa, kumpiako
valtion tulisi enemmän suosia: viljelyskommuuneja vaiko suuria
kollektiivisia, valtion taloudellisen keskushallinnon johdolla
toimivia "leipä-tehtaita". Toistaiseksi lienee kumpaisiakin
koetettu synnyttää. Jälkimmäisiä on pyritty järjestämään pääasiassa
neuvostovallan domeeneille, joita ilmoitetaan olevan 1 1/2 miljoonaa
hehtaaria. [Jos on, niinkuin näyttää, että neuvostovallan hallussa
on enään vain 1 1/2 milj. ha niistä 154 milj. ha:sta, jotka
olivat tsaarillisen valtion hallussa Europan Venäjällä, Puolaa
lukuunottamatta, ja jos vielä otetaan huomioon, että myöskin
aatelistilat (53 milj. ha.) ovat enimmäkseen joutuneet talonpoikain
käsiin, niin voidaan käsittää millainen mullistus maaoloissa on
tapahtunut. Vallankumous on jakanut Venäjän talonpojille maata n.
200 milj. ha. Tämä mullistus ei ole kuvatuissa oloissa ja lyhyenä
aikana voinut käydä millään tavalla suunnitelmallisesti -- sen
tajuaa jokainen, joka hiukankin tuntee maaolojen järjestelyssä
tarpeellista työtä. Tuskinpa Neuvosto-Venäjän voimilla olisi
esim. ennätetty näistä maista mitata edes murto-osaa. Joten
prof. Gooden puheen siitä, että "jakaminen ei ole tapahtunut
summamutikassa, vaan sellaisella ehta bolshevistisella tarkkuudella
ja järjestelmällisyydellä, mikä on välttämätöntä niin suunnatonta
suunnitelmaa toteutettaessa", täytyy olla pötyä.]
Mutta ainakin kommuuneja on syntynyt kovin vähän. Bolshevikien omien
tietojen mukaan oli Venäjällä maatalouskommuuneja 1918 heinäk. 1
päivänä 242, syyskuun 1 p:nä 52.3, lokak. 15 p:nä 700, marrask.
1 p:nä 912, joulukuun 1 p:nä 1,384. Voimme huoletta sanoa, että
näistäkin monet ovat vain paperilla, sillä numerot perustunevat
perustamisilmoituksiin ja maa-anomuksiin. Maan luovuttaminen
"kommuunille" ei vielä merkitse sitä, että sille syntyy elinvoimainen
maatalous. Ja mitä merkitsee sitten muutama tuhat kommuunia kymmenien
miljoonien talonpoikaisviljelmien rinnalla? Kommunismi on silloin
vielä kaukana.
Tämä tosiasia on täytynyt ottaa huomioon uudessa maaliskuussa 1919
hyväksytyssä kommunistipuolueen ohjelmassakin. Siinä lausutaan
nimenomaan: "Siihen katsoen, että talonpoikainen pienviljelys tulee
vielä kauan säilymään, pyrkii Venäjän kommunistinen puolue useilla
toimenpiteillä kohottamaan maatalouden tuottavaisuutta." Ja sen jälkeen
luetellaan joukko meilläkin varsin tuttuja ja "porvarillisia"
toimenpiteitä (parempi siemen, apulannat, eläinjalostus, ammattitiedot,
agronominen opastus, sopiva luotto, koetoiminta j.n.e.)
Mutta jos kerran Venäjällä tulee säilymään 40-50 miljoonaa itsenäistä
talonpoikaa, niin mikään mahti maailmassa ei voi sijoittaa heidän
talouttansa kommunistiseen talouteen. He tulevat aina myymään
tuotteensa, sikäli kuin sitä myytäväksi on, yksityistaloudellisten
lakien mukaan enimmän maksavalle. Mitkään kommunistiset säännöstelyt
eivät tehoa. Ne pitävät yllä vain yhteiskuntaa jäytävän alituisen
sotatilan. Tämä on nyt jo ehditty huomata.
Seuraavat neuvostovallan virallisesta tilastosta poimitut numerot
kuvaavat sitä tilaa, mihin talonpoika joutui kommunismia yritettäessä
teollisuudessa (Hirschberg).