"jaetuita talonpoikaismaita" 139,000,000 desj.
yksityisomist. olevaa maata 25,000,000 "
Yhteensä 164,000,000 desj.
Jos siis pidämme mielessä että 80 %:lla Venäjän kansasta oli
maata vain 164 milj. desjatinaa, kun sen sijaan suurtilalliset,
"aateli", jotka olivat kansasta vaihtuvan pieni prosentti, vielä
1905 omistivat 53 milj. desjatinaa ja vielä sen, että 154 milj.
desjatinaa valtion maata oli byrokraattisen valtion herrain, s.o.
aatelin määrättävissä, niin saamme todellisen kuvan kauheista
yhteiskunnallisista oloista. Tuotannollisesti olivat suurtilat
etevämpiä, kuin talonpoikaisviljelmät, mutta yhteiskunnallisesti
oli tämä järjestelmä onneton. Gawronsky mainitseekin, että
maatalousväestöstä oli 10 % täydelleen omistamatonta luokkaa (tämä
prosentti on kuitenkin pieni meidän oloihimme verrattuna) ja
60 % omisti sangen vähän maata. Nämä ryhmät olivat pahoitettuja
vuokraamaan maata. Jälellä olevasta 30 %:sta oli vain 10 % täysin
itsenäisiä hyvinvoipia talonpoikia, ja muut 20 % voivat vaivoin tulla
toimeen omasta maastansa ja vuokrasivat mielellään lisää. Gawronsky
antaa myöskin seuraavan hämmästyttävän bilanssin Venäjän talonpojan
elämästä: "Jos oletamme, että venäläinen talonpoika tarvitsee
inhimillisesti elääkseen kaiken kaikkiaan 424 kiloa viljaa (jolloin
kaikki tarpeet ovat tähän luetut), niin 10 %:lla ei ollut edes 300
kiloa, 80 %:lla oli 300 kiloa mutta ei 424 kiloa ja vain 10 %:lla oli
tuo vähin välttämätön määrä. Tämä merkitsi suuren kansan täydellistä
fyysillistä rappeutumista. Lasten kuolevaisuus saavutti maalla
kulttuurikansoilla kuulumattoman määrän 30-35 %. Ihmiset vanhenivat
nopeasti, kuolivat aikaisin ja kun heikontunut organismi ei voinut
taistella tauteja vastaan, raivosivat kylissä kaikenlaiset tarttuvat
taudit -- aasialainen rutto, koleera j.n.e."
Kun olot vielä vuosisadan vaihteessa olivat tällaiset, niin mitä
sitten aikaisemmin. Muodollisen vapautuksen ohella oli hiljaista
taloudellistakin talonpoikain vapautumista tapahtunut. Aateli oli
vuodesta 1815 lukien menettänyt maastansa 50 %. Mutta kun olot
kuitenkin jäivät noin surkealle kannalle, vaikutti tämä talonpoikain
itsenäistyminen vain jännitystä kehittävästi ja vallankumouksellista
mieltä herättävästi. Vallankumouspuuhia on Venäjällä ollutkin koko
viime vuosisadan. Aluksi ne olivat vain pienemmän älymystö joukon
yrityksiä, joihin kansanjoukot eivät tietoisesti ottaneet osaa.
Sellainen yritys oli dekabristien kuuluisa yritys. Vallankumous
ei saanut voimaa hajallaan asuvista talonpojista. Mutta toiseksi
muuttui asia, kun Venäjälle syntyi teollisuus ja vielä sellainen
teollisuus, kuin sinne syntyi. Venäläinen teollisuus ei kehittynyt
nim. elimellisesti pien- ja suurliikkeiden kilpailuksi, vaan se
synnytettiin puolittain valtion toimesta ja sen suurin avustuksin
sekä suoraa päätä jättiläismuodoissa. Venäjän teollisuus on
alusta pitäen ollut suurteollisuutta: koko suuren valtakunnan
aluetta hallitsevia syndikaatteja. Ja sitä on valtio elättänyt ja
paisuttanut tekohengityksellä, korkeilla suojelustulleilla. Gawronsky
kuvailee venäläistä teollisuutta näin: "Venäläinen teollisuus
otti jo ensimmäisillä askeleillaan -- -- -- suunnattomia voittoja
siten, että se käytti hyväkseen valtion apua, erikoisoikeuksien,
valtion avustusmaksujen ja valtion tilausten muodossa ja samalla
riisti työläisiään rajattomasti. Se suojasi itsensä kaikkea
ulkomaista kilpailua vastaan korkealla suojelustullien muurilla.
Sen ei tarvinnut sen vuoksi parantaa tuotantotapojaankaan. Kun
teollisuudella oli niin mahtava suosija, kuin venäläinen valtiomahti,
joka vainosi ja hävitti kaikkia työväenjärjestöjä järjestelmällisesti
ja vastusti niitä osittain aseellisellakin vallalla, niin voi
se luoda työväelle sellaiset elämänehdot, jollaisia ei ollut
tavattavissa minkään kulttuurikansan keskuudessa." Joskin Gawronsky
ehkä liioitteleekin, on kuvaus kuitenkin pääasiassa oikea. Mutta
samalla teollisuus myöskin takoi vallankumouksen edellytyksiin
viimeisen renkaan: joukkoliikkeisiin ja kuriin tottuneen
proletariaatin etujoukon sekä joukon, joka selvitti ja levitti
Venäjällä sosialidemokratian aatteita sekä järjesti varsinaisen
työväenliikkeen.
Jo aikaisemmin viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli Venäjällä
syntynyt vallankumouksellisia seuroja ja liittoja. Mutta niillä oli
usein puhtaasti terroristinen ja anarkistinen luonne ja taktiikka.
Vasta v. 1896 perustivat Plehanow ja Axelrod Minskissä
sosialidemokraattisen puolueen. Marxilaisuus levisi Venäjälle
nopeasti. Entinen vallankumouksellinen salaseura Narodnaja
Wolja järjestäytyi sen sijaan sosialivallankumoukselliseksi
puolueeksi. Aluksi oli jälkimmäinen taktiikassaan radikaalimpi.
Sosialidemokraatit hylkäsivät yksityiset terroriteot hyödyttöminä
ja ryhtyivät kasvattamaan "luokkavoimaa". Erikoisesti Lenin on
ollut mukana tätä taktiikan muutosta aikaansaamassa. Hänen vanhempi
veljensä Aleksanteri kuului vielä Narodnaja Woljaan ja oli m.m.
järjestämässä murhayritystä Aleksanteri III vastaan Newskin
Prospektilla 13.III.1887. Yritys paljastettiin ja m.m. Leninin
veli hirtettiin 20.IV.1887. Lenin (Vladimir Iljitsch Uljanoff,
kansakoulutarkastajan poika Simbirskistä, synt. 10.IV 1870) oli
vielä koulupoika kun tämä tapahtui. Hän opiskeli sittemmin Kasanin
yliopistossa, suoritti lainopillisen tutkinnon, tuli Pietariin,
missä alkoi järjestää ja agiteerata työläisjoukkoja, vangittiin ja
karkoitettiin Siperiaan. Vuosisadanvaihteessa pääsi hän ulkomaille,
johtaen täältä käsin sosialistista liikettä Venäjällä.
Mutta sosialidemokraattisessakin puolueessa syntyi pian
erimielisyyttä periaate- ja taktiikka-kysymyksissä. Syntyi
revisionismiin kallistuva siipi ja äärimmäisen jyrkkä siipi.
Jälkimmäisen johtajana oli juuri Lenin. Lontoon kongressissa v. 1903
pääsivät jälkimmäiset enemmistöön ja ovat siitä lähtien nimittäneet
itseänsä "enemmistöläisiksi", bolshevikeiksi. Toiset taas nimittivät
itseään "vähemmistöläisiksi", menshevikeiksi. Nämä nimitykset
eivät siis ole missään suoranaisessa yhteydessä ohjelman kanssa.
Bolshevikien ohjelma kehittyi ja kiteytyi sitten sellaiseksi, kuin
edellä on esitetty.
Jo 1905 vuoden vallankumouksessa esiintyivät bolshevikit. Leninkin
kiiruhti Venäjälle, vaikka ei uskaltanutkaan esiintyä julkisesti.
Trotski toimi tällöin Venäjällä, oli Pietarin ensimmäisen
työmiesneuvoston puheenjohtaja. Hän ei tällöin ollut vielä
virallisesti liittynyt bolshevikeihin. Pietarissa ja Moskovassa
yritettiin jo tällöin ottaa valta neuvostojen käsiin, mutta se
epäonnistui. Pietarin neuvosto vangittiin, m.m. Trotski joutui
Siperiaan. Lenin pakeni Suomeen. Myöskin Trotski oleskeli myöhemmin
Suomessa. Meikäläiset aktivistit auttoivat näitä vallankumouksellisia
myyräntyössänsä. Smirnoff kertoo, että Lenin Suomessa ollessaan
kirjoitti lentokirjasen vapaamielistä puoluetta, kadetteja vastaan
ja että tämän lentokirjasen kirjoittivat puhtaaksi Mechelinin
laillisessa senaatissa lainkuuliaiset konekirjoittajat. Vielä
kertoo hän, että Lenin opetteli nopeaan ruotsinkielen, saadakseen
valtiollisia tietoja Hbl:sta. Väittääpä hän, että Trotskikin sai
"lainata" pakoansa varten passin eräältä suomalaiselta aktivistilta.
Tuli sitten maailmansota. Nyt laskivat bolshevikit
maailmanvallankumouksen ajan tulleen. Alkupuoli sota-aikaa ei tosin
siihen viitannut. Kävi aivan päinvastoin, kuin mitä bolshevistisen
taktiikan kehittäjä Saksassa Anton Pannekook (Pannekoek, saksalaiset
kirjoittavat nähtävästi -kook, muualla: -koek) oli väittänyt; kun
hän väitellessään Kautskya vastaan "Leipziger Volkzeitung'issa"
1912 selitti, että proletariaatti ei sodan syttyessä ole peräytyvä
kansalliseen kiihkoon, vaan nouseva vallankumoukseen ja että
proletariaatille olisi helppoa, kerran valtaan tultuaan, luoda 48
tunnissa valmis koneisto julkisten asiain hoitoa ja johtoa varten.
Mutta jota kauemmin sota kesti ja jota pahempaan pulaan porvarilliset
yhteiskunnat ajautuivat, sitä selvemmältä alkoi bolshevikien mielestä
näyttää yleismaailmallisen vallankumouksen tulo.
Ensiksi romahti Venäjä. Gawronsky selittää, että sodan ensi
vuosina tsarismin syvä vääryys ja ryöväriolemus keskittyi
polttopisteeseensä. Kehittymättömät jä huonosti varustetut
työläis- ja talonpoikaisjoukot ajettiin suurina laumoina saksalaisten
tekniikkaa vastaan, raskasta tykistöä ja myrkkykaasuja vastaan.
Ja rintaman takana vietti sotakeinottelu bakkanaalioitaan.
Virkamiesten lahjottavuus oli jo kauan ollut sananpartena, nyt
hävisi viimeinenkin hävyn tunne. Huonot kulkuneuvot ja huono
organisatsioni loi elintarvepulan. Rikkaita koski mobilisointi vain
paperilla. Viimeisen sysäyksen lienee kumoukselle antanut se seikka,
että byrokraattinen Venäjä kurotti kättänsä n.s. demokraattisen
Venäjän, s.o. kultasiteillä länsivaltoihin sidottujen teollisuuden
ja kaupan harjoittajain päiden yli Saksan byrokratialle, Oli
hankkeissa keisarillinen erikoisrauha. Muistetaanhan sitten vielä nuo
häpeälliset paljastukset hovista, Rasputinin jutut j.n.e.
Ja maaliskuussa 1917 kaikki romahti.
Nyt olisi ollut sitten aika demokraattisten voimien tarttua
peräsimeen.
Mutta ensinnäkin oli tilanne erinomaisen vaikea. Hajaannus ja
sekasorto oli jo kaikilla aloilla suuri. Maa, jonka vielä ennen sotaa
tarvitsi saada 60 % teollisuustavaroistaan ulkomailta, oli jokseenkin
eristettynä. Kulkuneuvot pilalla. Ja oltiin sidottuja länsivaltojen
sotaohjelmaan. Tämän lisäksi huomattiin pian, että todellista
demokraattista ainesta, kansanvallan aatteille kouliintunutta voimaa
oli kovin vähän. Talonpojat olivat kehittymättömiä ja suureksi osaksi
proletaarista ja anarkistista ainesta. Varsinaista keskiluokkaa ei
juuri ollenkaan löytynyt. Ei ollut pikkuteollisuutta, ei todellista
talonpoikaisluokkaa länsimaiseen malliin, ja virkamiehistö oli
mätää. Ja kävikin niin, että kun demokratian hallituselimet ja
johtomiehet oli asetettu paikoilleen, lähtivät kansanjoukot omille
teilleen. Gawronsky kuvaa väliaikaisen hallituksen asemaa samaksi,
kuin perämiehen sellaisen laivan ruotelissa, joka on rikotuin konein
joutunut myrskyyn.
Tätä hajaantumista, nurkkakuntaisuutta ja penseyttä edistämään
saapuivat vielä holshevikijohtajat ulkomailta. Huhtikuussa
sivuuttivat Lenin, Sinovjev, Radek y.m. Tukholman matkalla
Venäjälle. Fredrik Ström kertoo, että kun hän meni, matkustajain
levätessä Tukholmassa muutaman tunnin, Leninin luo, tapasi hän hänet
Pohjois-Europan karttaa tutkimassa. "Hän mittaili sormillaan matkaa
Pietariin ja sitten hän kääntyi minuun:
"-- Olemme 48 tunnissa Pietarissa. Matkustamme tänä iltana. Jokainen
tunti on kallis. Venäjän vallankumous alkaa nyt. Meidän täytyy tehdä
selväksi laskumme porvariston ja imperialistien kanssa, muuten on
vallankumous hukassa. Kuljemme nyt maailmanvallankumousta kohti."
Ja niin tuli Lenin Pietariin. Edellisestä tunnemme jo, että hänen
teoriaansa kuului suunnata kaikki hajoittavat ja hävittävät voimat
porvarillista hallitusta vastaan, jollaisena hän piti myöskin
Kerenskin hallitusta. Taistelun vaiheet ovat vielä kaikkien
muistissa. Ensimmäinen yritys temmata valta neuvostoille heinäkuussa
ei onnistunut. Mutta Kornilowin päinvastainen yritys joudutti
kehitystä. Ja marraskuussa kaappaus onnistui bolshevikeille.
Tarkastelemme nyt ensinnäkin heidän yli kaksi vuotta kestäneen
hallitusaikansa ulkonaista puolta: järjestysmuotoa ja taistelua sen
puolesta.
Aluksi näyttivät bolshevikit olevan epäselvällä kannalla perustavaan
kansalliskokoukseen nähden. Bucharin selittää, että tämä johtui
siitä, että ei ollut vielä aika oikein kypsä neuvostovallalle,
mutta ei suinkaan periaatteellisesta epäselvyydestä. Pian sitten
hajoittivatkin bolshevikit perustavan kokouksen, "lörpöttelyseuran",
niinkuin he parlamenttia yleensä nimittävät, ja julistivat
neuvostovallan. Tammikuussa 1918 antoi kolmas yleisvenälämen
neuvostojen kongressi "työtätekevien ja riistettyjen luokkien
oikeuksien julistuksen", jonka heinäkuussa 1918 pidetty viides
neuvostojen yleisvenäläinen kongressi liitti perustavana asiakirjana
säätämänsä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan
valtiosäännön alkuun. Tämä valtiosääntö kokonaisuudessaan otettuna
julistaa yksityisomistuksen poistetuksi ja säätää periaatteessa
tuotannon välineiden siirron "koko kansan" omaisuudeksi ja niiden
jakamisen "työtätekeväin" käytettäväksi sekä säätää neuvostovallan
rakenteen. Panemme tästä valtiosäännöstä ensinnäkin merkille, että
sen toisessa artiklassa lausutaan:
"Ensimmäiseksi iskuksi pankki- ja finanssipääomaa vastaan katsoo
neuvostokongressi lakia tsaarihallituksen ja porvariston ottamain
lainain annulloimisesta (pätemättömäksi julistamisesta), ja on
vakuutettu, että neuvostohallitus yhä edelleen jatkaa tätä tietä,
kunnes kansainvälinen työläisvallankumous on vienyt pääoman
lopulliseen voittamiseen." Huomautettakoon tässä jo, että tästä
huolimatta neuvostohallitus oli valmis maksamaan keisarilliselle
Saksalle vanhoja saatavia, tosin eri nimillä, ja että jos on totta,
mitä ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi
viime vuonna "Temps'issa" keskustelustaan Leninin kanssa, olisi
neuvostovalta nyttemmin valmis tunnustamaan ententenkin lainat,
jotka perustuslaissa ovat julistetut mitättömiksi. [Sen jälkeen, kun
ylläoleva kirjoitettiin, on neuvostohallitus ilmoittanut julkisesti,
että kysymys lainojen maksamisesta, ainakin osittain, ratkaistaan
rauhanneuvottelujen yhteydessä.] Jokaisessa maassa, missä kansa
herkästi seuraa hallituksensa toimia, olisi hallitus tällaisista
käänteistä kukistunut. Saamme tästä jo yhden langan käsiimme
arvioidaksemme neuvostohallituksen suhdetta kansaan.
Tämä valtiosääntö ottaa porvareilta pois kansalaisoikeudet.
Äänioikeus neuvostoihin oli ainoastaan "työtätekevillä joukoilla".
"Vallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt köyhälistö" on siis
teoreettisesti ottanut vallan käsiinsä. Kommunistinen aate lausutaan
valtiosäännön 5 artiklassa näin:
"Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan, tämän ylimenokauden
voimassaolevan valtiosäännön päätehtävänä on rakentaa kaupunki- ja
kyläproletariaatin sekä pikkutalonpoikain diktatuuri mahtavan
yleisvenäläisen neuvostotasavallan muodossa, täydellisesti musertamaan
porvariston, hävittämään ihmisiltä mahdollisuuden riistää toistansa
ja luomaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa ei ole
sijaa eri luokille eikä minkäänlaiselle valtiomahdille." Itse
neuvostovallan valtio-muodon rakennetta en ryhdy yksityiskohtaisesti
kuvailemaan. Koetan antaa siitä vain yleiskuvan.
Proletariaatti luovuttaa valtansa tämän valtiosäännön mukaan
yhä ylemmille ja ylemmille ja keskitetyimmille valtaelimille
kollektiivisuuden pohjalla. Siinä on yksi peruseroavaisuus
länsimaiseen parlamenttarismiin verrattuna. Sen sijaan, että
valitsijat yksilöllisillä äänillään valitsisivat parlamentin,
ylimmän vallan haltijan, valitsevat he paikallisjärjestöinä
edustajia aluejärjestöihin ja nämä aluejärjestöt valitsevat edustajia
koko maata käsittävään järjestöön, kongressiin, joka kokoontuu
vähintään kaksi kertaa vuodessa. Tämä tuhatpäinen kongressi on
neuvostotasavallan ylin vallan haltija. Se valitsee 200-jäsenisen
yleis-venäläisen toimeenpanevan keskuskomitean, joka on kongressien
väliajoilla korkein vallanpitäjä ja vastuunalainen kongressille.
Toimeenpaneva keskuskomitea asettaa kansan valtuutettujen
neuvoston ja kansankomissariaatteja eri hallinnon haaroja varten.
Huomautettakoon, että kaupungeille on myönnetty 5 kertaa suurempi
vaikutusvalta kuin maaseudulle, sillä yleiseen kongressiin lähettävät
kaupunkilaiset yhden edustajan jokaista 25,000 valitsijaa kohti,
mutta maaseutu yhden jokaista 125,000 valitsijaa kohti.
Paikallisten järjestöjen käsiin on keskitetty myöskin mahdollisimman
suuri itsehallinto- ja toimeenpanovalta. Kun länsimaissa
toimeenpanoelimet ovat kokonaan erillisiä valitsijain järjestöistä,
yleensä valitsijain välittömästä vallasta, on Neuvosto-Venäjällä
asia toisin. Näiden paikallisten järjestöjen rinnalla ovat kyllä
ylempien orgaanien komissaarit, mutta heille kuuluu, ainakin
teoreettisesti, vain yleisetujen valvominen. Niinpä esim. tehtaan
tuotannon järjestelystä, sen kansantalousteknillisestä puolesta
määrää komissaari. Mutta kaikki tehtaan ja työläisten suhdetta
koskevat asiat ovat yleisten lakien puitteissa työväen järjestön
määrättävissä. Se valvoo kaiken n.s. sosialipoliittisen puolen,
määrää -- ainakin toisten tietojen mukaan -- työläisten ottamisesta
ja erottamisesta j.n.e. Toisten tietojen mukaan ei tämä jälkimmäinen
seikka kuitenkaan ole selvä.
Edustajien valtuudet kylä- ja kaupunkineuvostoissa kestävät kolme
kuukautta. Ylempiin neuvostoihin valittujen edustajien valtuudet
päättyvät tosiasiallisesti samalla kun näiden istunnotkin.
Toimeenpanevan keskuskomitean jäsenen valtuudet kestävät
luonnollisestikin puoli vuotta.
Valitsevalla järjestöllä on milloin hyvänsä oikeus kutsua edustajansa
pois neuvostosta tai muusta edustuksesta ja valita uusi.
Mitä voitaisiin sanoa teoreettisesti tällaisen valtiosäännön
luonteesta ja vaikutuksesta?
Se käsittelee kansaa järjestöinä. Sillä saattaa voimakkaiden
johtajain käsissä olla mahtava vaikutus. Sen avulla voidaan joukot
saada kulkemaan nuottien mukaan.
Sen sijaan näyttää tämä valtiosääntö teoreettisesti katsoen, mitä
tulee korkeimman vallan käyttöön, lainsäädäntöön y.m.s., erinomaisen
harvainvaltaiselta. Ensiksikin valitaan edustajat korkeampiin elimiin
välillisesti, jopa muutamiin kaksin-, kolminkerroin välillisesti.
Tämä johtaa siihen, että ne voidaan pitää "puhtaina", s.o. niihin
voidaan valita vain yhden puolueen edustajia, jos tämä puolue
pääsee vain väliasteissa enemmistöön. Ajatelkaamme, että meidän
kunnanvaltuustomme valitsisivat kokouksissaan eduskunnan. Jos
jollakulla puolueella olisi jokseenkin kaikissa kunnanvaltuustoissa
pieni enemmistö, voisi se panna eduskunnan kokoon puhtaasti omista
puoluelaisistaan. Jos vielä kunnanvaltuustojenkin vaali olisi
joidenkuiden epämääräisten paikallisten järjestöjen vallassa, niin
olisi sen puolueen, jolla on aineellista voimaa, verrattain helppo
saada enemmistö kunnanvaltuustoissa. Näin näyttää asia olleen
ainakin alkuaikoina Venäjän paikallisissa neuvostoissa. Mutta vielä
toinen tärkeä seikka. Jos meikäläinen edusmies toimii niin, että
hän menettää valitsijainsa luottamuksen, niin voivat valitsijat
ilmaista mielipiteensä yksinkertaisesti olemalla äänestämättä häntä
tulevissa vaaleissa. Mutta ajatelkaamme millaisia suunnattomia
ponnistuksia täytyisi valitsijain tehdä ja millainen koneisto olisi
pantava liikkeelle, jos Venäjän toimeenpanevasta keskuskomiteasta,
joka vastaa eduskuntaa, tahdottaisiin valtiosäännön oikeutta
käyttäen "kutsua takaisin" joku edustaja, tai estää hänen uudelleen
valitsemisensa. Tätä varten täytyisi saada enemmistö asian puolelle
tuhatpäisessä kongressissa, joka edustaa koko maata. Tämä taas
ei ole teoreettisesti varmaa muuten, kuin että alueneuvostoissa
saadaan enemmistö asian puolelle, ja tämä taas vaatii enemmistön
paikallisneuvostoissa. Saadakseen tahtonsa läpi, pitäisi edustajaan
tyytymättömäin saada syntymään liike koko maassa ja edustajia
valitessa olisi tämä seikka pidettävä ratkaisevana ja jätettävä muut
näkökohdat syrjään. Tuntuu siltä, kuin tämä kaikki olisi käytännössä
mahdotonta. Korkeimmat elimet ovat siis jokseenkin täydellisesti
turvatut valitsijain välittömältä vaikutukselta. Valitsijain yritys
saada mielipiteensä sähköaallot tuntumaan keskuskomiteaan saakka on
jokseenkin yhtä vaikeata kuin sähköttäminen täältä Marsiin
-- varsinkin kun vielä kokoontumis- ja sanavapaus on niin rajoitettu,
kuin se Venäjällä on ollut. Sen sijaan voidaan ylhäältä päin vaikuttaa
sangen helposti alaspäin, mieluisia edustajia valituttamalla j.n.e.
Tämä valtiosääntö johtaa siis vaikutukset ylhäältä alaspäin, mutta ei
juuri alhaalta ylöspäin. Se on diktatuurikoneisto. Kerran vallan
saavuttanutta ryhmää on sen puitteissa yleensä sangen vaikeata syöstä
vallasta. Ja vähemmistöjen vaikutuksen se tukahduttaa kokonaan. Sen
mukaan kuin näin teoreettisesti voi asiaa arvostella, pitäisi
yksihenkisillä listoilla valittu parlamentti olla paljon herkempi
valitsijain tulkki kuin tämä neuvostojärjestelmä. Sen sijaan lienee
neuvostojärjestelmän puitteissa mahdollinen tuntuva paikallisen
itsehallinnon vapaus ja teoreettisesti katsoen on myöskin kaikenlainen
toimeenpano- ja valvontaoikeus laajentanut valitsijain valtaa. Mutta
näillä aloilla ovat taasen käytännölliset seuraukset paikallisten
neuvostojen vallasta olleet niin onnettomat, että bolshevikijohtajat
ovat jo aikoja sitten aloittaneet taistelun sitä vastaan.
Jo ennen, ennenkuin valtiosääntö heinäkuussa 1918 hyväksyttiin, oli
käyty ankaraa taistelua neuvostojen vallasta.
Erityisen komitean johtomies _Peters_ (tätä henkilöä kai
tarkoitettiin nimityksellä "mustamaalari", joka kierteli
meikäläisessäkin lehdistössä) on esittänyt tämän taistelun vaiheita
norjalaiselle sosialistille _Michael Puntervoldille_ seuraavaan
tapaan: (Sanomalehtiselostus Puntervoldin kirjasta "Leninin maassa".
Itse teosta en ole onnistunut saamaan käsiini.) "Ensimäinen näytös
vallankumouksen läheisin aika -- oli taistelua rosvolaumoja vastaan.
Rappiolle joutuneet sotilaat olivat muodostaneet järjestettyjä
rosvolaumoja, jotka käyttivät anarkistien taistelutapoja. Moskovassa
olivat 'anarkistit', kuten he nimittivätkin itseään, oivaltaneet
saavuttaa jonkunlaisen kansanomaisuuden siten, että he jakoivat osan
rosvoamastaan omaisuudesta köyhille. Sittemmin kuitenkin miehitettiin
rosvolauman pääkortteri kokonaan ja pakotettiin heidät tykkitulella
antautumaan. 500 vangitusta ammuttiin kuitenkin ainoastaan 2. Me
haluamme nimittäin", selitti Peters, "poliittisista syistä osottaa
mahdollisimman suurta lempeyttä, koska vangitut olivat toimineet
anarkismin poliittisen lipun varjossa".
Punainen terrori on kuitenkin ensi sijassa suunnattu
vastavallankumouksellisia kohtaan -- ja näille ei suinkaan ole
osoitettu liiallista lempeyttä. Peters nimittää tätä taistelua
"toiseksi näytökseksi" ja Puntervold kuvailee hänen lausuntoaan
seuraavasti:
"Vastavallankumouksellinen liike bolshevikeja vastaan alkoi saada
yhä kireämpiä muotoja, ja pian keksittiinkin kokonainen järjestö,
jonka johtajana oli sosialivallankumouksellinen Sawinkow... Kaikki
bolshevisminvastaiset puolueet, menshevikejä lukuun ottamatta,
olivat tässä vastakumoushankkeessa mukana. Liikkeen sieluina olivat
kyllä oikeistososialivallankumoukselliset. Joukko neuvoston omia
virkamiehiä, jotka olivat sekaantuneet kapinahankkeisiin, olivat
ensimmäiset ammutut. Sitten keksittiin vastakumouksellinen hallitus
Kasanissa, jonka piti ottaa valta käsiinsä bolshevikien kukistuttua.
Me vangitsimme 100 tsaarivallan aikuista upseeria Moskovassa ja 80
Kasanissa, näistä ammuttiin 50-60...
"Kolmas näytös vallankumouksen kehityksessä alkoi, kun vihollisen
vastakumouksellisten joukot alkoivat liikehtiä eri rintamilla.
Porvarit alkoivat tällöin tulla rohkeammiksi. Meidän täytyi nyt tehdä
voimakaita vastavetoja. Kasanissa harjotettiin runsaasti terroria ja
nyt joudumme joukkoterrorin aikaan. Pääkomitea ei vastaakaan näistä
teoista. Joukkoteloituksia toimittivat kansanjoukot itse, Leniniä ja
Uritskia vastaan tehtyjen murhayritysten jälkeen. Joukkojen katkeruus
oli niin painostava, että Pietarin neuvoston täytyi antaa joukoille
myöten. Kahtena yönä ammuttiin Pietarin vankiloissa 500 vangittua
vastavallankumouksellista. Me annoimme Moskovasta määräyksen lopettaa
joukkoteloitukset sekä Pietarissa että ympäristöllä."
Mutta myöskin itse neuvosto-orgaanien piirissä kävi taistelu
ylivallasta _bolshevikien ja sosialivaliankumouksellisten_
kesken. Heinäkuun alussa pidetyssä neuvostokongressissa olivat
sosialivallankumoukselliset enemmistönä. Ja Paquet kertoo, että
tiedettiin heidän valmistelevan vaikeuksia bolshevikeille. He
tahtoivat rikkoa hinnalla millä hyvänsä Brest-Litowskin rauhan.
_Maria Spiridonowa_ viittaili tuossa kongressissa puheessaan
"ihmeeseen", joka on tapahtuva. Ja samoina hetkinä tapahtuikin
Saksan lähettilään Mirbachin murha. Kaksi erityisen komitean
sosialivallankumouksellista jäsentä tunkeutui väärällä passilla
huoneeseen ja ampui hänet. Tällöin oli tilanne bolshevikeille hyvin
kriitillinen. Kaikkinainen hajaannus jatkui yhä. Mitään erikoisen
innostunutta bolshevikien kannatusta ei ollut. Sekasorto ja alituiset
kapinat ympäri maata olivat pahimmillaan. _Kossowsky_ luettelee 16
mielenosoituskokousta, lakkoa ja avointa kapinaa eri puolilta maata
kevään ja kesän kuluessa 1918.
Suunnattomia ryöstöjä tehtiin elokuussa Moskovassa ainakin
5 kpl. Työttömyysavustuskassa, 400,000 ruplaa, ryöstettiin
15. elokuuta Moskovan vilkasliikkeisimmällä paikalla. Osuuskuntien
keskuskassasta ryöstettiin 5 milj. ruplaa. Kurskin aseman kassa,
1 1/2 milj. ruplaa, ryöstettiin kadulla, kun sitä kuljetettiin
pääkassaan. Itse sotakomissariaatista ryöstettiin yöllä 19. elok.
vasten kassa. Vasemmistososialivallankumouksellisten puoluekassa
niinikään (Paquet). Gawronsky luettelee suuren joukon kavalluksia
ja väärennyksiä, jotka hän on poiminut Neuvosto-Venäjän
lehdistöstä, lopuksi tapahtui komissari Uritskin murha Pietarissa
ja murhayritys Leniniä vastaan Moskovassa. Yleensä nämä murhat ja
muut tihuteot pantiin "vastavallankumouksellisten" ja eritoten
sosialivallankumouksellisten tilille. Mitenkä yksityisten tapausten
laita lieneekin -- se ainakin on varmaa, että bolshevikien
vastustajat aikoivat "sisäisellä" rintamalla toimien tehdä heidän
hallituksensa mahdottomaksi. Tuolloin Mirbachin murhan jälkeen piti
sosialivallankumouksellisten nähtävästi alkaa päärynnäkkö. Mutta
bolshevikit taistelivat, kuten Paquet sanoo, niinkuin jalopeurat.
Häikäilemättä he asestivat korkeimmilla paikoilla olevien talojen
katot ja ullakot Moskovassa, vangitsivat sosialivallankumouksellisten
johtajat, hajoittivat puolueen ja kukistivat aseelliset kapinaan
nousseet joukot. Kaikkialla rekisteröitiin upseerit ja 15,000 à
20,000 epäiltyä upseeria suljettiin keskitysleireihin (Paquet).
Vallankumoustribunalit ja erikoiskomiteat tekivät työtä, tuomitsivat
ja teloittivat vastavallankumouksellisia keinottelijoita ja
saboteeraavia. Ei ole tiedossa kuinka paljon tämä sisäinen
"rauhoitus" on maksanut ihmishenkiä. Edellä mainitsin jo Petersin
Puntervoldille ilmoittamia numeroita.
Jatkan tässä Punterwoldin kuvausta:
"Kysyin Petersiltä, onko tsaari ammuttu. -- On. Se tapahtui
sotakomitean määräyksestä, koska hänen poistamistaan pidettiin
välttämättömänä vallankumouksen jatkuvalle menestykselle.
(Sotakomiteaan kuului 30 miestä, mukana Lenin, Trotski, Peters y.m.)
Useimmat tsaariperheen jäsenistä, joukossa myöskin perintöruhtinas,
ja useimmat tsaarin ministereistä ovat ammutut." [Tästä on myöhemmin
ollut sanomalehdissä eriäviä tietoja.]
Kaikkiaan arveli Peters noin 6000 vastakumouksellista teloitetun.
Hän oli saanut ilmoitukset 26 piiristä ja oli näissä teloitettujen
lukumäärä 4300. 10 piiristä tiedot puuttuvat, mutta arveli hän
kaikkiaan murhatun, kuten sanottu, 6000 henkeä. Peters arveli, että
näistä noin 60 prosenttia on pahantekijöitä. Loput olivat poliittisia
rikollisia.
Saadakseni joitakin tietoja muiltakin kuin komitean jäseniltä,
kertoo Puntervold, etsin käsiini menshevikien johtajan _Martowin_.
Tämä selitti, että ainakin 10,000-15,000 teloitusta oli jo siihen
mennessä toimitettu. "Kaikkiaan on ollut yli 500 teloituskomiteaa,
eikä niistä yksikään ole ollut työttömänä." -- Pietarissa
yksinään on ainakin 1,500 vastakumouksellista ammuttu. Petarin
kumouksellisten komitea on itse tunnustanut, että sen toimesta
yksistään elokuussa 1918 (joukkoteloituksen aikana) teloitettiin
yli 800 ihmistä. Lisäksi on huomattava, että sotakomitean toimesta
myöskin jatkuvasti toimeenpantiin teloituksia. -- Heinäkuussa 1918
surmattiin Jaroslavissa kaupungin valloituksen jälkeen niinikään yli
800 henkilöä. Pensan kuvemementissa tapahtuneen talonpoikaiskapinan
kukistamisen jälkeen teloitettiin noin 600 vastakumouksellista.
Tammikuun loppuun mennessä 1919 toimi siis 500 paikalliskomiteaa ja
36 piirikomiteaa, jotka jokainen toimeenpanivat teloituksia. Näin
Puntervold.
Prof. _Goode_ ilmoittaa epämääräisesti vallankumoustribunalien
tuominneen kuolemaan n. 3000. Erikoisten komiteain toimeenpanemista
teloituksista hän ei puhu mitään.
Luku 6000 näkyy esiintyvän usein ulkomaalaisissa tiedonannoissa.
Kun sosialivallankumoukselliset kärsivät tappion tällä "sisäisellä
rintamalla", siirtyivät he kuuluisan johtajansa _Sawinkowin_ johdolla
tsekkoslovakien rintaman taa ja alkoivat järjestää Siperian oloja.
Tällöin (tai oikeastaan jo kevättalvella 1918) alkoi Trotski luoda
vakinaista puna-armeijaa. Myöhemmällä kesällä Paquet ilmoittaa
sen lukumäärän 400,000:ksi mieheksi. Kun tuli tieto Bulgarian
romahduksesta ja vallankumouksesta Itävalta-Unkarissa, osoitti
Lenin toimeenpanevalle keskuskomitealle kirjelmän, jossa hän vaati
puna-armeijan mieslukua lisättäväksi 3 miljoonaan, jotta se voisi
Keski-Europan työläisten kanssa taistella ententen inperialisteja
vastaan. Näihin aikoihin suunniteltiin, Paquet:n kertoman mukaan,
Berliniä jo Europan neuvostovallan pääkaupungiksi. Trotski puuhasikin
armeijansa kanssa väsymättä. Paquet kertoo, että hän hävisi joskus
kuukausmääriksi päivän politiikasta, niin että syntyi juttuja hänen
vangitsemisestaan. Hän matkusteli junassansa, agiteerasi, järjesti,
moitti ja tuomitsi. Opettelipa lentämäänkin. Ja jo viime vuoden
alussa lienee puna-armeijan miesluku ollut miljoonan vaiheilla (m.m.
Nörregaard'in mukaan), pikemmin yli kuin alle. Ja kuri ja järjestys
oli luotu. Bolshevikit olivat voittaneet toistaiseksi pulakautensa.
Neuvostovallan vuosipäivänä marraskuussa 1918 lausui Lenin Paquet'n
mukaan: "Meillä on nyt kova aallonkäynti. Olemme kenties huomenna
aallon harjalla ja ylihuomenna aallon laaksossa; mutta me emme huku
nyt enään."
Mutta varmaa on, että tuskinpa bolshevikit olisivat selviytyneet
ilman saksalaisten myötävaikutusta. Ainoastaan se seikka, että
he jaksoivat säilyttää välinsä Saksan kanssa rikkoutumattomina,
pelasti heidät. Jos sosialivallankumouksellisten olisi onnistunut
rikkoa Brestin rauha, niinkuin he yrittivät, niin kehitys olisi
saanut -- jollei juuri kokonaan toista suuntaa, niin ainakin
toisen muodon. Myöhempää taistelua Koltshakia, Denikiniä ja
Judenitshia vastaan auttoi kaksi seikkaa: sisärintama ja näiden
kenraalien taantumuksellisuus. Sosialivallankumoukselliset olivat
esim. Siperiassa järjestäneet verrattain hyvän kansanvaltaisen
järjestyksen. Mutta Koltshak kaappasi vallan, muodosti
sotilasdiktatuurin -- ja kaikki meni lopulta viimeiseen sekamelskaan.
Useiden silminnäkijäin kuvaukset ovat viime aikoina olleet
yhtäpitäviä siinä, että Neuvosto-Venäjällä nyt vallitsee verrattain
hyvä ulkonainen järjestys ja että se sotilaallisesti on verrattain
vahva.
Mutta tämä kaikki on saavutettu siten, että on suuressa määrin
poikettu pois alkuperäisen bolshevistisen ohjelman puitteista. Niinpä
ensiksikin: puna-armeija on aivan toista kuin "asestettu kansa".
Se ei ole mikään proletaarimiliisi, vaan vakinainen sotajoukko.
Sen johdossa ovat, niinkuin tiedot ovat tienneet kertoa, monet
tsaarinaikaiset upseerit.
Kuvaava on Viron sosialidemokraattien johtajan K. Astin lausunto,
jonka hän antoi Viron ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelujen aikana.
Hän kirjoitti m.m.: "Vanhat kenraalit, entisen sotakamarillan
edustajat, jotka alussa suhtautuivat bolshevikeihin suurella
pidättyväisyydeilä, ovat nyttemmin omaksuneet kokonaan uuden
katsantokannan. Hyvillä mielin he astuvat nyt bolshevikien sotaväkeen
saaden siellä heti merkityksellisiä toimia. Ja koskapa he ovat suuria
mestareita kasarmimaisen sotilashengen synnyttämisessä, vahvistavat
he liittymisellään moninkertaisesti Neuvosto-Venäjän sotilaallista
voimaa ja syventävät sitä juopaa, minkä neuvostomilitarismi jo
ennestään on luonut sotilas- ja sivilisäädyn välille." Äskettäinhän
on kerrottu, että m.m. joukkojensa säälimättömästä tuhoamisesta
kuulu kenraali Brusilow olisi puna-armeijan ylimpiä päälliköitä --
ellei suorastaan ylin. Ellen väärin muista, piti hänen toiselta
puolen olla niiden kenraalien joukossa, joiden ampumisesta
aikaisemmin kierteli sanomalehdissä yksityiskohtainen kuvaus. Kumpiko
tieto on totta tai onko kumpikaan?
Teollisuustuotanto ja sen tuotteiden jako on se ala, jolla
bolshevikit ovat johdonmukaisimmin koettaneet toteuttaa ohjelmaansa.
Millä menestyksellä? Että teollisuustuotanto ja tavarain jakelu on
huonolla tolalla, sitä ei ole epäilemistä. Mutta missä määrin se on
järjestelmän syy, sitä on vaikea tosiasioihin perustuen: ratkaista.
Esitettäköön tässä muutamia tietoja asiain tilasta.
Ensinnäkin bolshevikien oman tilaston mukaan tuotanto 1918 muodostui
seuraavaksi (Hischberg, Bolschewismus s. 77.):