Iphigeneia.
IPHIGENEIA.
Jos jumalaiset
miettivät lapselle maan
paljon pulmia ynnä
aikovat hälle
riemusta tuskaan
ja tuskasta riemuun
syvästi-järkyttävän ylimenon:
he kasvattavat
liki kaupunkia
tai kaukorannalla
ystävän vakaan,
että hetkinä hädän
hällä myös apu oisi.
Jumalat Pyladesta siunatkaa,
ja kaikkea, mit' aikoneekin milloin!
Sodassa on hän käsivarsi miehen
ja neuvostossa vanhan kirkas silmä.
Näät hänen sielunsa on tyyni; säilyy
ainainen pyhä rauhan aarre siinä,
ja ajelehtivalle tarjoaa
sen syvyyksistä lohdun hän ja neuvon.
Erotti veljestä hän mun; näät tuohon
ma yhä tuijotin, enk' onneheni
omaani voinut uskoa, en häntä
sylistäin päästänyt, en tuntenut
myös liki liikkuvaisen vaaran uhkaa.
Tuumaansa täyttääkseen nyt rantaan meren
he käyvät, missä laiva miehinensä,
salattu lahteen, merkkiä vain vartoo.
Antoivat suuhun sanan viisaan mulle
ja opettivat, kuinka kuninkaalle
ma vastaan, kun hän viestin laittaa, vaatii
mun jouduttamaan uhria. Ah! huomaan,
mun täytyy johdettavaks alistua
kuin lapsen. Tottunut en liene vilppiin,
en viekkaudella mitään saamaan. Voi!
voi valhetta! Ei vapauta se rintaa
kuin sana totuudessa lausuttu;
ei lohduta se, tuskan tuottaa sille,
ken salaa takoo sen, ja taapäin kimpoo
kuin nuoli, kääntämättä jumal-käden,
ja viuhahtaen ampujaansa iskee.
Murhetta murhe ajaa rinnassani.
Kentiesi tempaa julma kostotar
taas veljen maalla vihkimättömällä
tään rannan? Kenties heidät keksitähän?
Minusta tuntuu, aseellisten kuulen
jo astuntaa! -- Kas, nopein askelin
kuninkahalta viesti saapuu. Lyö
mun sydämeni, sielu sekoo multa,
kun kasvot miehen nään, jot' täytyy minun
nyt sanoin valheellisin kohdata.