Orestes. Pylades.
ORESTES.
Kuljemme kuolon tietä: sydämeni
jokaisell' askeleella hiljenee.
Apolloa kun anoin ottamahan
pois multa kostotarten hirmuseuran,
varmoin ja toivorikkain jumal-sanoin
lupaavan pelastusta näytti hän
templissä siskon, paljon lempimänsä,
mi Tauriin valtiatar on; nyt täyttyy
lupaus, katoo hätä kaikki, koska
elämä multa katoo. Kuink' on helppo
mun olla vailla päivän armautta,
mun jolta käsi jumalainen rinnan
kovasti kouristaa ja järjen huumaa!
Ja jos ei Atreun lapset taistelossa
saa surmaa voiton-seppelöimää, jos
kuin kanta-isäni, kuin taatto oma
kurjasti uhriteuraana ma kuolen:
niin olkoon! Paremp' alttarin tään eessä
kuin sukulaisten salamurhaan kuolla
sopessa syrjäisessä. Sallikaa
se aika mulle, Manalaiset, jotka
jo verta, askelistain tippuvaista
ja tieni tänne viittovaa, kuin koirat
irralle päässeet, näytte vainuavan!
Pian saavun luoksenne, nyt hetki suokaa;
ei valo päivän teitä nää, ei mua.
Vihanta, kaunis verho maan ei ole
kuolleiden kisakenttä. Teidät etsin
alhaalta: siellä sitoo kaikki yöhön
ikuiseen, valjuun sama sallimus.
Sua vain, oi Pylades, mun syyni sekä
kironi viatonta kumppania,
en liian varhain maahan tummaan tuonne
veis kerallain! Sun elos, kuolos yksin
on enää toivoni tai pelkoni.
PYLADES.
En vielä valmis ole niinkuin sinä
ma varjoin valtakuntaan astumaan.
Viel' aion, kautta teiden sokkeloisten,
jotk' yöhön mustaan vievän näyttävät,
elohon jälleen johtaa askeleemme.
En tuumi kuolemaa; ma kuuntelen,
jumalat eikö keinoja jo keksi
ja tietä meille pakoon iloiseen.
Peläten taikka pelkäämättä, kuolo
tulevi torjumaton. Papitar
jos vihkein leikkaamahan suortuvamme
jo käden nostaa, ainoo aatteheni
oleva on vain pelastuksemme.
Äl' epätoivoon antaudu! Näin vaaraa
vain kiirehdit. Apollo antoi sanan:
sisaren pyhäkössä sulle lohtu,
apu ja palaus on valmistettu.
Kaksmieliset ei jumal-lauseet ole
kuin luulee kurja epätoivossaan.
ORESTES.
Elämän synkän hunnun heitti jo
emoni ympärille pääni hennon.
Näin kasvoin; kuva olin taaton oman,
katseeni mykkä oli nuhde karsas
emolle ynnä hänen lempijälleen.
Ah, usein, kun Elektra, siskoni,
huoneessa himmeässä luona lieden
vait istui, hiivin pelokkaana hänen
syliinsä, katsoin suurin silmin, kuinka
hän itki katkerasti. Silloin kertoi
hän taatostamme korkeasta; kuinka
halasin häntä nähdä, olla luonaan!
Ma milloin toivoin Troijaan, milloin hänet
kotihin. Koitti päivä --
PYLADES.
Salli siitä
hetkestä Manan henkein öisin haastaa!
Mut meille muisto ajan kauniin suokoon
uralle urhon uutta voimaa. Monta
jumalat miestä hyvää käyttävät
maan laajan päällä palveluksellensa.
Sinusta aikovat he jotain; eivät
isäsi seuraksi sua antaneet,
kun vasten tahtoaan hän kuoloon kulki.
ORESTES.
Josp' oisin, liepeesensä tarttuen,
seurannut häntä!
PYLADES.
Mua muistivat
ne, jotka sinut säilyttivät. Minä
mit' oisin, ellet sinä eläisi!
Vain sinun tähtes, sinun kanssas elän,
elänyt olen saakka lapsuudesta.
ORESTES.
Armasta aikaa ällös muistuta,
kun talossasi sain ma turvan vapaan,
ja isäs jalo, viisas, rakkaudella
vilustunutta nuorta vesaa hoiti;
kun sinä, aina kirkas kasvin-veli,
laill' liedon kirjosiipi-perhon, joka
kukkaista tummaa kiertää, ympärilläin
jok' aamu iloin uusin ilvehdit
ja soitit sieluhuni riemus oman,
ma että murheen unhoitin ja kanssas
kisailin nopsat nuoruuspäivät.
PYLADES.
Alkoi
eloni kera kiintymyksen sinuun.
ORESTES.
Jos sanot: murhe alkoi, totta haastat.
Se tuska kohtaloni on, ma että
saastaisen pakolaisen lailla kannan
salaista povessani huolta, surmaa;
jos paikkahan ma terveimpäänkin tulen,
pian siellä kasvot kukkivaiset näyttää
vitkaisen kuolon valjun ilmeen.
PYLADES.
Lähin
olisin kuolemaan siis minä silloin,
jos henkäykses myrkyttäisi. Enkö
iloinen aina ole, uljas yhä?
Ja ilo ynnä rakkaus siivet ovat
tekoihin suuriin.
ORESTES.
Niin, ma muistan ajan,
kun teot suuret suihki silmissämme!
Yhdessä usein koska kautta vuorten
ja laaksoin riistaa ajettiin, ja toivo
meill' oli miekoin, nuijin hirviötä
tai ryövärejä ajaa, kantataaton
kaltaisna kouralta ja ryntähiltä;
ja sitten illoin, meren äärell' aavan
nojaten toisiimme kuu istuttiin,
ja aallot jalkoihimme asti läikkyi,
maailma eessämme niin laaja lepäs:
kai silloin usein käsi kalpaa etsi,
työt tulevaiset tunkivat kuin tähdet
yön taivahalle lukemattomat.
PYLADES.
Rajaton toimi on, min täyttää tahtoo
inehmon sielu. Tahtoo joka teon
niin suureks heti kuin sen kasvattaa
suu runoniekan, vyörytellen vuodet
polvesta polveen, maasta maahan sitä.
Kauniilta kaikuu taattojemme työ,
kun nuorukainen varjoss' illan tyynen
sen ahmii kera harpun äänen heljän.
Mit' itse teemme, on kuin heille oli
vain vaivaa turhaa, pikku-palasia!
Jälestä juoksemme näin haihtuvaisen,
välitä emme tiestä, jota käymme,
näe emme kanta-isäin askeleita,
elonsa maisen jälkiäkään tuskin.
Ajamme aina heidän varjoansa,
mi jumalaisna etäisyydessä
kuin kultapilvi vuorten huiput kruunaa.
En pidä siitä, joka tuumii, kuinka
kentiesi kerran hänet kansa nostaa.
Mut, nuorukainen, jumaloita kiitä,
niin varhain että tekivät niin paljon
sun kauttas he.
ORESTES.
On hetki kiittää heitä,
työn iloisen jos ihmiselle suovat,
hän että turman omistaan pois kääntää,
valtansa varmentaa, sen rajat siirtää,
vihollisensa sortaa, pakoon ajaa.
Elämän ensi, viime riemu hälle
on suotu. Teurastajaks säätty minä,
murhaajaks oman kalliin äidin olen,
työn katalan nyt katalasti kostain
mun viittauksellaan he tuhoo. Usko:
on kiron alla Tantaloksen talo,
ja minä, heimon viimeinen, en kuole
syytönnä, kunnialla.
PYLADES.
Isäin töitä
pojalle jumalat ei kosta. Ottaa
jokainen, hyvä taikka paha, palkan
teostaan omasta vain myötä tuonne.
Suvussa siirtyy siunaus vanhempain,
ei kiro.
ORESTES.
Siunaus meit' ei tänne tuone.
PYTLADES.
Vaan varmaan tahto valtain korkeain.
ORESTES.
Hukumme siis nyt heidän tahdostansa.
PYLADES.
Tee, mitä sulle käskevät, ja varro!
Apollon luokse sisaren jos saatat
Delphoissa kaksin asumaan, ja kansa
ylistää heitä jalo-aattehinen,
niin työstäs sulle pari korkea
suo palkan, Manalaisten vainon alta
sun varmaan päästäen. Ei tulla ykskään
heist' enää tohdi tähän lehtoon pyhään.
ORESTES.
Niin ainakin ma tyynen surman saan.
PYLADES.
Ma aivan toisin tuumin. Taidoll' olen
tuleviin liittänyt jo tapahtuneet
ja seikat kaikki hiljaa selvitellyt.
Neuvossa jumalten kenties jo kauan
työ suuri kypsyy. Kaipaa Artemis
rannalta täältä raakalaisten ynnä
veristen ihmis-uhrein pois. Me työhön
olemme jaloon määrätyt, se meidän
on tehtävä, ja oudon onnen pakko
jo meidät johti tälle portille.
ORESTES.
Jumalten neuvot ynnä toivees omat
sa punot yhteen viisahasti.
PYLADES.
Mitä
on ihmisviisaus, se ellei heidän
ylhäistä tahtoansa tarkkaan kuule?
Jumala kutsuu tekoon suureen miehen
jalon ja paljon rikkoneen, ja täyttää
suo hänen, mik' on mahdotonta meistä.
Hän voittaa, syynsä korvaa jumalille
ja maailmalle, joka häntä kiittää.
ORESTES.
Jos elämään ja toimeen luotu lienen,
jumala otsaltani raskahalta
huimauksen poistakoon, mi liukkaalla
polulla, kastamalla äidin hurmeen,
mua kuoloon ajaa; laupiaana lähteen
tuon kuivatkoon, mi äidin haavoista
mua vastaan virtaa, saastuttaa mun iki!
PYLADES.
Sa hiljaa varro! Turmaas enennät,
viet raivotarten viran. Tyynnä pysy,
suo minun miettiä! Jos tarvis toimeen
lopulta yhteiset on voimat, silloin
sun huudan, mietityllä miehuudella
molemmat työn sen täytämme.
ORESTES.
Ma kuulen
Odysseun haastavan.
PYLADES.
Äl' ivaa! Kukin
valitkoon sankarinsa, tietä jonka
Olympohon hän työssä seuraa. Salli
mun tunnustaa: ei viekkaus, ei viisaus
minusta näytä miestä häpäisevän,
mi töihin suuriin vihkii itsensä.
ORESTES.
Ma kiitän miestä suoraa, urhoollista.
PYLADES.
Siks neuvoa en sulta kysynytkään.
Otettu ensi askel on. Jo paljon
sain vartioilta tähän saakka ilmi.
Ma tiedän, outo, jumalainen vaimo
lakia veristä tääll' estää tuota;
hän jumalille tarjoo mielen puhtaan,
rukouksen vain ja uhrisauhun. Paljon
hänt' ylistetään, suenneeksi luullaan
suvusta amazonein, paenneeksi
jotakin suurta turmaa.
ORESTES.
Menneen hänen
valoisan valtansa jo voima näyttää,
kun lähestyy mies syyllinen, min päätä
yön laajan lailla kirous peittää, vainoo.
Nyt turmaksemme tavan vanhan irti
siteistään päästää himo hurskas hurmeen.
Kuninkaan hurja mieli meidät tuhoo;
jos suuttuu hän, ei meitä nainen auta!
PYLADES.
Hyväpä meille, ett' on nainen hän!
Mies parhain tottuu julmuuteen, ja siitä,
mit' ensin inhosi hän, itsellensä
lain vihdoin laatii, muuttuu kovaksi
ja tuskin tunnettavaks enää. Nainen
samana aina pysyy kuin hän on.
Hyvässä varmemmin kuin pahassa
voit häneen luottaa. -- Vait! Hän saapuu. Jätä
nyt yksin meidät! Tohdi hälle heti
en nimiämme virkkaa, empimättä
en vaiheitamme uskoa. Sa menet,
sun tapaan ennen kuin hän kanssas puhuu.