Iphigeneia.
IPHIGENEIA.
Varjoihin tämän pyhän, vanhan puiston,
tään lehdon latvain alle hiljaisien
kuin pyhäkköhön jumalattaren
ma astun vielä tuntein säikkyväisin,
en ensikertalaista tutumpana;
jää täällä oudoks aina sieluni.
Niin monet vuodet kätkenyt on täällä
mua tahto ylhä, jolle altistun,
mut vieras oon kuin tänne tullessani.
Erottaa meri, ah, mun armahista,
ja rannalla ma päivät pitkät seison
hakien hengelläni maata Hellaan;
mun huokauksiini vain aalto vastaa
ja kuohut mulle kumeasti soivat.
Voi häntä, joka ypö yksin elää
etäällä vanhemmistaan, siskoistansa!
Lähimmän hältä onnen kaiho kalvaa.
Häneltä aatos aina taapäin karkaa
pihoille taaton, missä ensi kerran
hänelle aamu aukas taivaan, missä
kauniisti leikki kasvinkumppanit,
suloisin sitein liittyi sisko siskoon.
Jumalten kanssa kiistä en; mut naisen
on elon-arpa valitettava.
Mies sodan herra on ja kodin, maalla
myös vierahalla voi hän toimeen tulla,
hänt' taisto hurmaa, häntä voitto kruunaa,
on kunniakas hälle kuolema.
Kuink' ahdas onkaan naisen onni! Miestä
totella tuimaa velvoitus ja lohtu
jo on; mut kuinka kurja, koska hänet
etäälle ajaa karsas kohtalo!
Niin täällä Thoas, jalo mies, mua kiintää,
pyhin ja vakain orjankahlehin.
Oi, kuinka julkean ma, jumalatar,
mykällä palvella sua kapinalla,
sua, auttajaani! Vapahasti tulis
eloni sulle omistettu olla.
Myös olen aina turvannut ja turvaan
sinuhun nytkin, Artemis, sa, joka
kätesi vienon, pyhän annoit apuun
kuninkaan kuulun hylkytyttärelle.
Niin, tytär Zeun, jos mies tuo korkea,
min tuta annoit tytär-uhrin tuskaa,
jos hän, jos jumalainen Agamemnon,
ken alttarilles antoi kalleimpansa,
on Troijan raunioilta armostasi
palannut mainittuna maahan isäin,
jos vaimonsa Elektran, ja Oresteen,
nuo armaat aarteet, hälle säilytit:
minutkin vie jo viimein heimolleni.
Mua auta, auttajani kuolemasta,
elosta täällä, jok' on toinen kuolo!