Oli oikea tammikuun pakkanen ja sen vuoksi se honkavalkea, joka
räiskyi erään Olavinlinnan tornihuoneen avarassa uunissa, oli hyvin
tarpeen vaatima.
Tuossa pyöreässä kammiossa, jonka huolimattomasti kalkituissa
seinissä näkyi jälkiä yöllä syntyneestä kuurasta, ei ensi
silmäyksellä näkynyt yhtään ihmistä. Erään akkunakomeron suulla
näkyi kuitenkin suuret hirvennahkasaappaat, jotka silloin tällöin
liikahtivat ja syvempää komerosta kuului katkonaista mutinaa,
lauseita sellaisia kuin:
"Ei niitä rakkareita vielä näy... No, no, tulkaahan vain tänne, kyllä
minä käpälänne kuumennan... totisesti minä ne kuumennan, niin että
vasta osaatte pysyä kuninkaanne uskollisina alamaisina..."
Hetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä
ikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha
mies, jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea.
Käydessään ontui hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui
hervotonna sivulla. Hän oli linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja
nuo arvet samoin kuin käden ja jalan viat olivat hänellä muistoina
Lukkolinnan tappelusta Vironmaalla parikymmentä vuotta sitten.
"Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki
yhtä liikkumatonta", puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta
pesässä liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi
nelinkontin uuteen ikkunasyvennykseen.
Saatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja
tähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät
nyt täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa.
Lunta, lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli
paksuina kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat
metsät ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se
oli tehnyt hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen
voimat olivat uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat
muurit korkealle yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta
ja erämaisen yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin
apeaksi. Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi
taloja vähäisten raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata
vasten litistyneinä sekä kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet
luomaan mitään eloa tuohon lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista
kohoava savu näytti kuin jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla.
Hevosella ajajaa tai suksin liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla
ja yksinäinen viittatie, joka luotojen välitse luikertaen hävisi
etäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan lisäämään sitä painostavaa
orpouden tunnetta, jonka tämä näköala katsojassa herätti.
Herra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos
piilostaan. Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja
jonkun astuvan tornihuoneeseen.
"Sinäkö se olet, Simo?" huusi hän taakseen. "Kuuluuko sinne alhaalle
mitään uutta?"
Ympäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen
käskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka
Juusten, joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan
Käkisalmesta pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan,
Paavali Juustenin poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies
ja ryhdiltään sotilaallinen.
"Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!" korjasi herra Götrik
erehdyksensä.
"Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies", sanoi
puhuteltu ja kumarsi leikillisesti.
"Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi
nimeä Juustinen", huomautti herra Götrik kuivasti.
Hän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin
kanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä
johdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.
"Aivan samoin kuin teidän isoisänne nuoruudessaan oli nimeltään
Renkonen, kuten muistelen kuulleeni", vastasi Juusten.
"Niin kyllä, mutta nuo Renkoset olivat jo monessa polvessa olleet
omalla vaakunalla varustettuja aatelismiehiä. Kun isoisäni otti
äitinsä nimen, teki hän sen estääkseen vanhan Fincke-nimen
sammumasta, kuten meillä on tapa."
Tähän ei Juustenilla ollut mitään sanottavaa, sillä mielessään täytyi
hänen myöntää herra Götrikin olevan paljon vanhempaa aatelia. He
istuutuivat tulen ääreen sivuttain toisiinsa.
"Ja mitä minä teen sillä kourallisella miehiä, jonka sinä suvaitsit
tuoda muka avuksemme", alkoi Fincke hetken kuluttua marista. "Minä
saan edelleenkin pysyä koreasti linnan muurien sisällä, samalla kuin
ne hullaantuneet nuijapäät rosvoavat ja polttavat ympäri maakuntaa.
Eikö minun kirjeistäni muka käynyt tarpeeksi selville, että täällä on
tosi kysymyksessä?"
"Onhan lisäväkeä tulossa, ja sitä paitsi" -- Juusten empi hetkisen
ennenkuin jatkoi: "sitäpaitsi teitä tuskin uhannee niinkään suuri
vaara, sillä sanotaanhan teidän olevan hyvässä sovussa nuijapäiden
kanssa."
Juusten oli aikonut ensinnä vihjata, että Fincke oli suhteissa
herttuan kanssa, mutta toisen hetkellistä tuittupäisyyttä peläten
lievensi hän sanojaan. Lausutussa muodossaankin oli huomautus
kuitenkin omiaan kiukuttamaan Finckeä.
"Vai sovussa!" huusi hän. "No, entäpä sitten? Käykö heillä kateeksi,
että talonpojat eivät minua kiroile siinä määrin kuin monia muita?
Niin, niin, kyllä se on nähty, että pahimpia talonpoikain sortajia
ovat aina olleet ne, joiden isät tai isoisät ovat itse olleet
talonpoikia tai kauppasaksoja."
Näistä sanoista otti Juusten vuorostaan loukkaantuakseen ja
kostaakseen kysyi hän hetkisen kuluttua: "Tiedättekö, miksi marski
kuuluu viimeksi Viipurissa käydessään teitä nimittäneen?"
"No miksi muka?" ärähti Fincke ja heitti epäluuloisen syrjäsilmäyksen
Juusteniin.
"Tuuliviiriksi, joka raakkuu milloin Varsovasta, milloin Tukholmasta
puhaltavan tuulen mukaan."
Se oli viittaus Götrik Fincken epäiltyyn häilyväisyyteen kuningas
Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Asianomainen tuntuikin
älyävän sen kohta:
"Tuuliviiri, mitä!" huusi hän kasvoiltaan tulipunaisena ja
seisaalleen kavahtaen. "Marski ei ole ikinä sellaista lausunut, vaan
on se joko sinun omaasi tai viipurilaisten keksintöä. Kyllä, kyllä,
kyllä minä..."
Hän ei saanut sanoja suustaan, vaan änkyttäen kävellä liikkasi
seinästä toiseen ja huitoi oikealla kädellään. Vasen käsi
heilahteli hervotonna sivulla ja Juusten nauroi itsekseen, sillä
tällä hetkellä muistutti herra Götrik todellakin tuuliviiriä, joka
myrskyn pyörteessä reutoo sinne ja tänne. Hän ei ehtinyt saada
tavottelemaansa uhkausta sanoiksi, kun ovi työntyi naristen auki ja
kynnykselle ilmestyi Simo Olavinpoika.
"No?" kääntyi herra Götrik yhtäkkiä hänen puoleensa.
Joutuen hämilleen esimiehensä julmistuneesta ulkomuodosta ja tuosta
räjähtämällä lentäneestä sanasta vastasi alapäällikkö verkalleen:
"Siellä on eräs nuija-talonpoikain lähettiläs, joka kynsin hampain
tahtoo päästä teidän puheillenne. Sanoo itsellään olevan muka kirjeen
teille."
"No tuo tänne se mies kirjeineen, niin saamme nähdä, mitä ne
hunsvotit meistä tahtovat", tiuskasi kuohahteleva linnanpäällikkö.
Moniaan hetken mentyä narisi ovi uudelleen ja huoneeseen astui
Salajärven Tuomas Simo Olavinpojan saattamana.
"Mistä sinä tulet ja mitä sinulla on asiata?" kivahti herra Götrik
uhkaavan näköisenä.
Tuomas Heikinpoika otti lakin päästään ja vastasi rauhallisesti:
"Minä tulen suoraa Joroisista. Siellä on paljon yhteisen kansan
miehiä koolla ja he lähettävät teille tämän kirjeen."
"Kyllä minä tiedän ne teidän koollaolonne!" ärähti herra Götrik ja
tempasi vihaisesti kirjeen Tuomas Heikinpojan kädestä.
Hän alkoi lukea sitä puoliääneen mumisten. Mitä etemmäksi hän ehti,
sitä uhkaavamman ilmeen saivat hänen kasvonsa. Pari kertaa poikasi
hän ontuvata jalkaansa lattiaan, samalla kuin rampaantunut käsi
nytkähteli, pyrkien väkisinkin tekemään torjuvia ja vihastuneita
eleitä.
"Hoh-hoh! kylläpäs tämä on kuulumatonta hävyttömyyttä!" korotti hän
loppuun päästyään äänensä. "Ovatko ne viimeisenkin järkivähänsä
menettäneet, hävystä puhumattakaan? Tulla minulta, kuninkaan
uskotulta mieheltä, vaatimaan selkoa, mille puolelle minä muka haluan
kuulua! Kyllä, kyllä, kyllä..."
Saadakseen linnanpäällikön suopeammaksi asialleen piti Tuomas
Heikinpoika viisaana työntää väliin, ennenkuin herra Götrik sai sanan
päästä kiinni:
"Tuota, meidän tarkotuksemme oli pyytää teitä päälliköksemme, vaikka
se asia taisi jäädä pois siitä kirjasta."
Herra Götrik tyrehtyi nyt aivan äänettömäksi ja hänen vasen
kätensäkin lakkasi nytkimästä.
"Vai päälliköksi teille rakkareille!" karjasi hän saatuaan
puhekykynsä takaisin. "Kyllä minä teidät päälliköitsen!" ja hän
paiskasi kirjeen Tuomas Heikinpojan silmille.
"Minkälaisen vastauksen minä sitten saan viedä takaisin?" kysyi
Tuomas Heikinpoika, joka ei ollut tasapainoaan kadottanut.
"Vie se lurjus alas ja lyötä häneltä kädet poikki", huusi herra
Götrik alapäällikölleen, "ja lähetä niine hyvineen sinne, mistä hän
on tullutkin. Siitä saavat lukea vastauksen kirjeeseensä."
Tuomas Heikinpoika kalpeni ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta
Simo Olavinpoika oli tarttunut hänen kaulukseensa ja kiskoi hänet
ulos ahtaaseen porraskäytävään, missä hänen kykenemättä kääntymään ja
vastarintaa tekemään täytyi tahdottomasti seurata raastajaansa pitkin
kiertoportaita alas linnantupaan, jossa kostonhimoiset huovit ottivat
hänet vastaan vahingoniloisella pilkkanaurulla.
Herra Götrik käveli vielä hyvän aikaa edestakaisin tornihuoneessa,
huudahteli katkonaisin lausein ja huitoi tervettä kättään. Juusten
ei uskaltanut puhua mitään, mutta itsekseen hymyili hän ivallisesti,
sillä herra Götrikin vihastumisen tiesi hän pohjaltaan johtuneen
tuosta tuuliviirijutusta. Puuskutettuaan itsensä uuvuksiin
istahti viimemainittu jälleen tulen ääreen, panematta toveriinsa
mitään huomiota. Siinä tyyntyi hän vähitellen kokonaan. Samalla
palautui hänen tavallinen hyväntahtoisuutensa ja nyt rupesi
hänestä menettelynsä kirjeentuojaa kohtaan näyttämään kokonaan
malttamattomalta. Ja samalla epäviisaalta, sillä tuollainen tekohan
oli omiaan vain ärsyttämään kapinallisia talonpoikia.
"Mikä hupsu minä, vanha mies, olenkaan!" mutisi hän itsekseen. "Jos
koskaan, niin olen minä ainakin nyt käyttäytynyt kuin tuuliviiri."
Hän nousi kiiruusti ja lähti huoneesta. Tultuaan alas lumiselle
linnanpihalle, kohtasi hän Simo Olavinpojan, joka parin sotilaan kera
tuli portilta.
"Minä peruutan käskyni, ette kai sitä vielä ole toimeenpanneet?"
sanoi hän.
"Kyllä, juuri laskimme talonpojan portin ulkopuolelle. Mutta jos
teillä on hänelle vielä jotakin sanomista, niin miehet palauttavat
hänen kyllä pian."
Samassa huomasi herra Götrik lumella kaksi rinnakkaista veriviirua,
jotka linnantuvasta kulkivat portille.
"No saittepas nyt, senkin hurtat, kerrankin mielityötä, koska siihen
oli sellainen kiiru!" sanoi hän äreästi ja palasi synkkänä sisälle.