Tuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen
alamaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä
konnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta
tosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa makasi
rautamarskin ikeen alla.
Mutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset
lisääntyivät yhtämittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat
näkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua
petäjän kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä
alistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten
vallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun johtavan
valtatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua. Varsinkin
oli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman paikkakunnan
talollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina rehentelemään.
Tuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa
tilaa valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltijalle, herra
Götrik Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän hyvänsuovaksi
kansanmieheksi. Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä
antanut turvakirjan, jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen
vallattomuudelta ja laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin
saanut katkerasti kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.
Kului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas
Heikinpojan povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta
päin kuulumaan outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet
marskin sortovaltaa vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin
lähetetyt huovit sekä marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen.
Heidän sanottiin lähteneen marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle
herttuan kehotuksesta ja heidän joukossaan kerrottiin olevan
Eerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan. Mikäli tuhatkielinen huhu
kiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli alkoivat syvät rivit
kaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa matalissa pirteissä
helähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja tahkottiin
teräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä. Elettiin
kuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren jäänlähdön
edellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat vapauden
toivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven pimeyttä
leimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.
Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Pohjois-Hämeen ja Savon
miehet noudattivat pohjalaisten esimerkkiä ja nuijiinsa tarttuen
lähtivät samoamaan etelää kohti. Kuin lumivyöry paisuivat heidän
joukkonsa matkalla, ja kaikkialla, missä he liikkuivat, punasivat
taivaanrantoja aatelisherrain, verovoutien ja knaappien palavat
kartanot.
"Muori näki oikein, vaikka onkin sokea", sanoi Tuomas Heikinpoika ja
otti seinältä alas karhukeihään ja vanhan metsästysjousensa.
Tällöin saapui taloon täyttä laukkaa ajaen herra Götrikin
sanansaattaja.
"Herra Götrik Fincke käskee kaikkien kunniallisten ja esivallalle
uskollisten talonpoikain olemaan aseineen ja eväineen valmiina
lähteäkseen yhdessä sotaväen kanssa kurittamaan jumalattomia
kapinannostajia", julisti sanansaattaja ja kiidätti eteenpäin.
"Valmis olen, mutta kenen kanssa ja ketä vastaan, se on toinen asia",
lausui Tuomas Heikinpoika ja ryhtyi keihästään terottamaan.
Kun saapui tieto, että nuijamiesten joukko oli saapunut Suursavon
kirkolle ja toinen Joroisiin, ei hän malttanut enää pysyä alallaan.
"Minä näin sinut viime yönä kädetönnä ja kasvoiltasi valkeana kuin
liina. Pysy sen vuoksi kotona ja anna muiden sotia", neuvoi äiti ja
hänen sokeat silmänsä vilkkuivat levottomasti.
"Haavani kirvelevät vielä!" vastasi Tuomas Heikinpoika, ripusti
eväskontin selkäänsä, heitti sen päälle jousensa ja lähti hiihtämään
Joroisiin päin.