Tuomas Heikinpojan pirtissä Juvan Salajärvellä oli perhe juuri
asettunut puhdetöihin lieden ympärille. Isännän äiti, vanha upposokea
muori, laski värttinän helmaansa ja heristi korviaan.
"Mistähän kuuluneekaan tuo jousenjänteiden helinä ja rautapaitojen
räminä?" virkkoi hän levotonna.
"Mitähän se nyt taas on kuulevinaan?" hymähti joku joukosta.
"Ilman vain höpisee", lausui emäntä.
"Eipä tiedä, on se ennenkin kuullut semmoista, joka on pitänyt
paikkansa", sanoi isäntä vakavasti.
"Ja koko pohjoinen taivaanranta punottaa", jatkoi muori omissa
ajatuksissaan.
Kukaan ei puhunut mitään ja kaikkien mielialaan hiipi kaamea tunne.
Juuri tällöin kuului reen ratinaa pihalta ja kohta sen jälkeen
astui pirttiin kolme miestä. Jokaisen valtasi epämieluisa tunne,
sillä tulijat kantoivat huovin pukua raskaine kannussaappaineen ja
nahkaköltereineen.
Tervehdyksen sijasta lausui yksi tulijoista röyhkeästi:
"Olutta pöytään vieraille!"
Tuomas Heikinpojan katse synkkeni, sillä hän tunsi puhujan oman
pitäjän mieheksi. Se oli yhtä väärentämätön talonpoika kuin
hänkin, mutta oli mennyt herrain puolelle ja ruvennut knaapiksi.
Kannukset saatuaan oli se alkanut käyttäytyä yhtä ylimielisesti ja
väkivaltaisesti kuin muutkin sotilaat.
"Ei meillä ole tapa kutsumattomille vieraille olutta tarjota!"
vastasi Tuomas Heikinpoika lujasti.
"Sitten me otamme itse ja juomme tervetuliaismaljamme", sanoivat
huovit ja lähenivät kellarinluukkua, nostaakseen permannon alta
jouluoluet esiin.
Tuomas Heikinpoika nousi seisomaan ja kohotti kirveensä, jolla hän
juuri oli veistänyt viikatevartta.
"Koettakaapas ottaa väkisin!" huusi hän. "Minulla on turvakirja
teidän koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin
autuuteni kautta vannon, että saatte maistaa kirveenterästä."
Huovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän
vastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas
Heikinpoika ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se
päättyi huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi,
sai muutamia verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi
kantoivat huovit kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät
hoilaten matkaansa.
Haavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja
tuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä,
katkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:
"Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä."
"Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!" murahti Tuomas
Heikinpoika uhkaavasti.