"Lady Vain'in" pelastusveneessä.
En aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _Lady
Vain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseen
hylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoista
päivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe _Myrtle_ laivan isonveneen ja
seitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuin
vielä kamalampi _Medusan_ perikato. Matta minä voin kumminkin lisätä
_Lady Vainista_ julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan,
vieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä,
jotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin ei
ole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noista
neljästä.
Mutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaan
neljä; meitä oli kolme. Constans, "jonka kapteeni näki hyppäävän
pikkuveneeseen", (_Daily News_, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässyt
siihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle,
hän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkin
meressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emme
häntä sen koommin nähneet.
Sanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minun
on vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä ei
ollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppu
hengenpitimiksi -- niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niin
aavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneen
miehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleen
laita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan liene
kuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä -- joka
muuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen -- emme nähneet hitustakaan
heistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkui
pahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaa
kaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotka
siis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuosta
surkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja --
kuten minäkin -- ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukeva
mies, joka änkytti.
Me ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui,
liittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niin
tyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan on
mahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänen
muistissaan ei ole -- onnekseen -- tapahtumaa, johon hän voisi
niitä verrata. Ensimäisen päivän kuluttua me lausuimme vain harvan
sanan toisillemme. Me vain makasimme paikoillamme tirkistellen
taivaanrantaan, taikka huomioimme, päivä päivältä suurenevin ja
kuumeisemmiksi käyvin silmin toistemme kasvavaa kurjuutta ja
heikkoutta. Aurinko paahtoi säälimättömästi, vesi loppui neljäntenä
päivänä ja me mietimme jo kamaluuksia ja puhuimme niistä silmillämme,
mutta vasta kuudentena päivänä muistaakseni Helmar ääneen lausui sen
mikä oli meidän kaikkien mielessämme. Muistan, kuinka äänemme oli kuiva
ja paksu, jotta meidän oli kumartuminen toistemme puoleen puhuessamme.
Minä vastustin kaikin voimin sitä ja olisin mieluummin suostunut
veneen kaatamiseen ja sen ympärillä uiskentelevien haitten saaliiksi
joutumiseen, mutta kun Helmar sanoi, että jos hänen ehdotuksensa
hyväksyttäisiin, niin me kaikki saisimme juoduksemme, meni merimies
hänen puolelleen.
Minä en halunnut nostaa arpaa, ja yöllä kuiskutteli merimies
kuiskuttelemistaan Helmarin kanssa, ja minä istuin keulassa veitsi
kourassani -- vaikka tuskinpa luulen, että tällöin olisin kyennyt
sitä käyttämään. Ja aamulla minä suostuin Helmarin ehdotukseen, ja me
heitimme puolenpennin rahalla arpaa, kuka meistä olisi uhrattava.
Arpa laukesi merimieheen, mutta hän oli voimakkain meistä eikä
alistunut arvan määräämään kohtaloon, vaan kävi Helmarin kimppuun.
He iskivät yhteen seisaaltaan. Ryömin heidän luokseen aikoen auttaa
Helmaria tarttumalla merimiestä jalkoihin, mutta tämä horjahti veneen
heilahduksesta ja kumpikin kaatui veneen reunaa vasten syöksyen mereen.
He upposivat kuin kivet. Minä muistan nauraneeni ja ihmetelleeni, miksi
nauroin. Nauru tuntui minusta tulevan jostakin kaukaa.
En tiedä, kauanko makasin poikittain tuhdolla ajatellen, että
kunpa vain olisin kyllin voimakas, niin joisin merivettä pikemmin
kuollakseni. Ja siinä maatessani näin purjeen kohoavan taivaan rannalta
ja liikkuvan minuun päin. Olin jo niin tylsistynyt, että tämäkin näky
tuntui minusta vain tavalliselta kuvalta. Mieleni täytyi tällöin olla
harhateillä, mutta muistan kumminkin kaiken varsin selvästi. Muistan,
kuinka pääni keikkui aaltojen mukana ja kuinka purje nousi ja laski
taivaanrannan kera. Muistan myöskin, että luulin olevani kuollut ja
että ajattelin, kuinka omituista oli, että he saapuivat niin vähän
liian myöhään tavatakseen ruumiini.
Äärettömän kauan, siltä minusta tuntui, makasin tuhdolla katsellen
heiluvaa kuunaria -- sellainen oli tuo pieni alus. Päähäni ei
juolahtanutkaan koettaa herättää sen miehistön huomiota, enkä sitten
enää selvästi muistakaan mitään, ennen kuin havaitsin olevani pikku
kajutassa peräpuolella. Hämärästi muistelen, että minut nosti laivaan
mies, jolla oli suuri, pyöreä pisamainen ja punaisen tukan ympäröimä
naama. Mieleeni on myöskin painunut epäselvä mielikuva tummista
kasvoista, joista ihmeelliset silmät tirkistelivät minuun, mutta minä
luulin sitä painajaisuneksi, kunnes näin nuo kasvot uudelleen. Jotakin
kaadettiin suuhuni. Sen jälkeen en muista enää mitään.