Linnan edustalla.
(Desdemona, Emilia ja narri tulevat.)
DESDEMONA.
Tiedätkö, poikaseni, missä luutnantti Cassion on asunmaja.
NARRI.
Cassion asunko maja? En julkene sanoa.
DESDEMONA.
Miks'et?
NARRI.
Hän on soturi; jos sanoisin, missä soturin asun on maja, puhuisin pääni
poikki.
DESDEMONA.
Älä hulluttele. Missä asuu hän?
NARRI.
Jos sanoisin missä hän asuu, en tekisi asun mukaan.
DESDEMONA.
Voiko kukaan tuosta viisastua?
NARRI.
En tiedä, missä hän asuu; ja jos hänelle majan keksisinkin, ja
sanoisin: tässä on Cassion asun maja, tai: tuossa on Cassion asun maja,
niin saisin siitä asun omaan selkääni.
DESDEMONA.
Voitko kuulustella häntä ja ottaa oppia muiden neuvoista?
NARRI.
Kylläpä häntä tutkaisen koko maailmalta: kysyn niinkuin katkismuksessa:
"mikä se on? vastaus".
DESDEMONA.
Etsi häntä ja käske häntä tänne. Sano, että olen puolisoni häneen
suostuttanut, ja toivon, että kaikki käy hyvin.
NARRI.
No, se tehtävä ei käy ihmisymmärryksen yli, ja senvuoks; koetan sen
täyttää.
(Lähtee.)
DESDEMONA.
Emilia, mihin jäi se liina multa?
EMILIA.
En tiedä minä.
DESDEMONA.
Ennen kukkaroni
Kadottanut ma oisin täynnä kultaa.
Jos mauri ei niin jalo miesi oisi
Ja vapaa luulevaisten halpuudesta,
Vois tästä pahan aatoksen hän saada.
EMILIA.
Hän eikö ole luuleva?
DESDEMONA.
Ken? Hänkö?
Aurinko hänen kotimaassaan, luulen,
Ne huurut hänest' imi.
EMILIA.
Kah, tuoss' on hän!
DESDEMONA.
En häntä päästä ennen kuin hän Cassion
Takaisin kutsuu. --
(Othello tulee.)
Kuinka voit sa, armas?
OTHELLO.
Kyll', armas, hyvin. -- (Syrjään.) Raskas teeskennellä! --
Ja sinä, Desdemona?
DESDEMONA.
Hyvin, armas.
OTHELLO.
Kätesi! -- Kostea on kätes!
DESDEMONA.
Sit' ei
Viel' ikä kuivannut ja huolet.
OTHELLO.
Auliin
Ja riettaan mielen merkki! Kuuma, kuuma,
Ja kostea! Niin, tarpeen olis sille
Rukous, paasto, lihan kidutukset,
Himosta luopumus ja menot hurskaat;
Siin' asuu perkel' ihveinen ja nuori,
Jok' usein kapinoipi. Hyvä käsi,
Ja aulis käsi!
DESDEMONA.
Kyllä tosiaankin:
Se käsi pois mun sydämeni antoi.
OTHELLO.
Käs' aulis! Muinoin sydän käden antoi;
Nyt kilvessä on -- käsi eikä sydän.
DESDEMONA.
Tuot' en ma ymmärrä. -- Nyt lupauksees.
OTHELLO.
Mihinkä lupaukseen, kultaseni?
DESDEMONA.
Puheilles olen kutsuttanut Cassion.
OTHELLO.
Mua ilkeä ja häijy nuha vaivaa;
Tuo tänne nenäliinas.
DESDEMONA.
Tässä, armas.
OTHELLO.
Se, jonka annoin.
DESDEMONA.
Sit' ei myötän' ole.
OTHELLO.
Vai ei?
DESDEMONA.
Ei, kultani, ei tosiaankaan.
OTHELLO.
Sep' oli vahinko. Sen liinan antoi
Mun äidillen' egyptiläinen vaimo,
Lumooja, joka sydämetkin tutki.
Niin kauan kuin se säilyis, sanoi vaimo,
Suloa tois se äidille ja häneen
Isäni kiinnittäis. Mut jos se hukkuis
Tai pois hän antais sen, niin isä alkais
Hänt' inhota, ja uutta lemmen riistaa
Sen silmä tavoittais. Sen mulle antoi
Hän kuollessaan ja pyys, jos onni vaimon
Minulle sois, ett' antaisin sen hälle.
Sen olen tehnyt; sitä vartioi
Kuin silmäterääs; katsos, jos sen hukkaat
Tai annat pois, niin syntyy turma moinen,
Ett'ei sen vertaa.
DESDEMONA.
Onko mahdollista?
OTHELLO.
On varmaan; sen kudonnassa tenho.
Sibylla, jok' ol' eläissänsä nähnyt
Kakssataa aurinkoisen kiertoa,
Pyhissä haltioissahan sen neuloi.
Sen silkin pyhät madot kutoneet on;
Sen paine mumian nestett' on, mi taidoll'
On immen-sydämistä valmistettu.
DESDEMONA.
Tottako?
OTHELLO.
Totta; varo sitä tarkoin.
DESDEMONA.
Voi, ett'en olis koskaan sitä nähnyt!
OTHELLO.
Haa! Kuinka niin?
DESDEMONA.
Miks on niin hyökkäävä ja kiivas haastis?
OTHELLO.
Hukassa? Poissako? Miss' on se? Sano.
DESDEMONA.
Jumala varjelkoon mua!
OTHELLO.
Sanotko?
DESDEMONA.
Hukassa ei; mut entä jos niin olis?
OTHELLO.
Haa! Kuin?
DESDEMONA.
Ma sanon: hukass' ei se ole.
OTHELLO.
Tuo tänne, että näen sen.
DESDEMONA.
Sen tehdä voisin, vaan sit' en nyt tahdo.
Tuo juont' on, jolla päästä minust' aiot;
Ma pyydän, ota Cassio armoon jälleen.
OTHELLO.
Tuo tänne liina; pahaa aavistan ma.
DESDEMONA.
Kas niin!
Kunnollisempaa miest' et mistään löydä.
OTHELLO.
Tuo liina!
DESDEMONA.
Puhutaan nyt Cassiosta.
OTHELLO.
Tuo liina!
DESDEMONA.
Miehestä, jok' ystävyytees
On kaiken onnens' aina perustanut
Ja kanssas kaikki vaarat kärsinyt.
OTHELLO.
Tuo liina!
DESDEMONA.
Kuules, nyt sä vääräss' olet.
OTHELLO.
Pois!
(Lähtee.)
EMILIA.
Eikö tuo mies ole luulevainen?
DESDEMONA.
Tuot' en ma koskaan ennen ole nähnyt.
On varmaan tuossa liinass' ilmitaika;
Mua onnetonta, kun sen kadotin!
EMILIA.
Ei miehest' ota selvää vuoteen, kahteen.
He vatsoj' ovat kaikki, me vaan ruoka.
Meit' ahmivat he, ja kun kyllän saavat,
Niin maalle meidät oksentavat he. --
Kah, Cassio ja mieheni!
(Jago ja Cassio tulevat.)
JAGO.
Se keino
On ainoa; se hänen tehdä täytyy.
Kah, ihan parhaiks! Kiusatkaa nyt häntä.
DESDEMONA.
No, Cassio hyvä, mitä uutta teillä?
CASSIO.
Tuo vanha pyyntö. Anon, rouva, ett'
Tehokkaast' avustanne taas saan elon
Ja jäsenyyden hänen suosiossaan,
Jot' aina sydämeni pohjukasta
Ma kunnioitan. Älkää viivytelkö.
Jos vikani niin kuolettavan suur'
Ett' entiset ei työt, ei nyky-tuskat,
Ei vastaisuuden hyvät aikomukset
Voi mulle hänen ystävyyttään voitta,
Niin olis jo se tieto lohdutusta.
Hyvillän' olen silloin väkisinkin,
Ja toisell' urall' onnen armoleipää
Käyn etsimään.
DESDEMONA.
Oi, kelpo, kelpo Cassio,
Mun puoltoni ei soinnu nyt; mun miehen'
Ei ole mieheni; ma hänt' en tuntis,
Jos niin ois muoto muuttunut kuin mieli.
Niin totta auttakoot mua pyhät kaikki,
Kuin minä teitä kaikin voimin puolsin,
Vapaista puheistani joutuin pilkaks
Othellon kiukulle. Mut malttukaa;
Min voin, sen teen, teen enemmän, kuin, sallis
Mun oma etuni; siis tyytykäätte.
CASSIO.
Vihoissaan onko hän?
DESDEMONA.
Täält' äsken läksi
Ja todellakin ihmeen raivokkaana.
JAGO.
Vihoissaan hänkö? Tykin olen nähnyt
Hält' ilmaan sotajoukot lietsovan,
Ja, niinkuin perkel', oman veljen hältä
Käsistä riistävän; -- hän vihoissaanko?
Jotakin tärkeää siis! Etsin häntä;
Kun suuttuu hän, on leikki kaukana.
DESDEMONA.
Ma pyydän, tee se. --
(Jago lähtee.)
Valtatoimi varmaan
Venetiast' ilmoitus, tai salahanke,
Kyprossa ilmi saatu -- kirkkaan järjen
On hältä hämmentännä. Miehet usein
Vihaansa halpaan esineesen purkaa,
Kun syy on suuremmissa. Niin on aina;
Jos särkee sormeas, niin terveissäkin
On ruumiin jäsenissä tuskan tunne.
Ei, jumalia ei ne miehet ole;
Heilt' emme aina sulhon hempeyttä
Saa vaatia. Emilia, mua moiti;
Soturi olen huono: tunnossani
Valitin hänen kylmyyttään: nyt huomaan,
Ett' olen todistajan lahjonut ma
Ja väärin häntä syytän.
EMILIA.
Suokoon taivas
Todeksi sen, ett' on se valtatointa
Eik' oikkaa vaan ja epäluulon puuskaa,
Mi koskis teitä.
DESDEMONA.
Voi mua! Milloin siihen syytä annoin?
EMILIA.
Ei luulevainen henki siitä huoli;
Hän syyst' ei ole luuleva; hän luulee
Vaan senvuoks, että luulee. Se on peto,
Jok' itsestänsä sikiää ja syntyy.
DESDEMONA.
Pedosta tuost' Othelloa varjele,
Hyväinen taivas!
EMILIA.
Amen!
DESDEMONA.
Etsin häntä.
Tääll' olkaa, Cassio; hyvillään jos on hän,
Esitän hälle anomuksenne
Ja äärimmilleen sitä ajaa koitan.
CASSIO.
Nöyrästi kiitän, armollinen rouva!
(Desdemona ja Emilia lähtevät.)
(Bianca tulee.)
BIANCA.
No, Cassio, terve!
CASSIO.
Mitä täällä teet?
Kuin voit sä, ihanaiseni Bianca?
Juur' aioin luokses tulla, armas kulta.
BIANCA.
Ja minä sinun. Mitä! Viikon poissa?
Se seitsemän on päivää sekä yötä.
Kakstoista tiimaa neljätoista kertaa!
Ja kellon aikaa neljätoista kertaa
On hitaamp' armaan poissaolon aika!
Väsyttävätä laskua!
CASSIO.
Oi, anteeks!
Mua painaneet on mietteet lyijynraskaat.
Kun joutoaikaa saan, tuon pitkän laskun
Ma suoritan. Tuost' ota mulle malli,
(Antaa hänelle Desdemonan nenäliinan.)
Bianca hyvä.
BIANCA.
Mistä tämä, Cassio?
Kai joku uuden ystävyyden lahja!
Nyt tiettyyn poissaoloon syynkin tiedän.
Vai niin? No, hyvä, hyvä!
CASSIO.
Vaiti, vaimo!
Nuo hiiden epäilykses heitä hornaan,
Jost' ovat tulleetkin. Nyt luulet mua,
Ett' immelt' olen tämän lahjaks saanut.
Ei, Bianca, usko mua.
BIANCA.
Kelt' on se sitten?
CASSIO.
En tiedä, en; sen huoneestani löysin.
Mua miellyttää se, mukailluks sen tahdon,
Ennenkuin pois se -- ehkä pian -- viedään.
Tee se, ja jätä minut yksin nyt.
BIANCA.
Kuin? Yksin? Miksi niin?
CASSIO.
Ma kenraalia varron, enkä luulis
Sit' arvokkaaksi enkä suotavaksi,
Jos naisen kanssa hän mun näkis.
BIANCA.
Miks ei?
CASSIO.
Ei siksi, ett'en lempis sua.
BIANCA.
Vaan siksi, ett'et lemmi mua.
Ma pyydän: saata mua hiukan matkaa;
Ja sano, käytkö luonan' iltasella.
CASSIO.
Vaan hiukan matkaa saatan sua saattaa;
Mun täytyy odottaa. Mut kohta saat mun.
BIANCA.
No, hyvä; kaikissapa niissä ollaan!
(Lähtevät.)