Mäen rinteeseen, keskelle synkkää korpea oli Jylhämäen torppa
rakennettu; sen vasemmalle puolen pohjoiseen päin kohotti Jylhävuori
kanervaista harjaansa ja etelään päin oli avarat metsät, jotka
monijatkoisina ulottuivat niin etäälle, että katosivat taivaanrannalle
sinertävään raitaan. Torpan itäisellä puolella oli laakso, jossa siellä
täällä näkyi torppia ja välkkyvä metsälampi, joka kostutti ympärillään
olevia niittyjä ja peltoja. Lammen rannalla oli pari ruuhta puoleksi
maalle vedettynä laiturin viereen ja nuori kahdeksantoista-vuotias
tyttö seisoi laiturilla ja huuhtoeli jalkojansa. Hän oli ollut
katiskoita kokemassa eikä saanut soutamalla ruuhta hyvin rantaan. Hän
siis astui suorastaan veteen, ja veti niin ruuhensa maalle, mutta kun
ranta oli rutainen, tulivat hänen jalkansa ihan likaisiksi, vaan tyttö
oli ne nyt puhtaaksi huuhtonut. Hän otti laiturilta koppasen, jossa oli
kaloja ja tarkasteli niitä ikään kuin olisi koetellut tottunein silmin
niitten painoa arvata, sitten hän verkalleen lähti Jylhämäen torppaa
kohti kulkemaan. Samassa varis rääkkyi, kraa, kraa; tyttö katsoi
ympärilleen ja näki koko varisparven istuvan lähellä olevassa puussa.
"Hutsii, hutsii, vai siellä te rääkytte", huudahti tyttö, "kyllä minä
teitä opetan tulemasta tänne, te pahan-ennustajat, te ohransyöjät --
pois vain, täältä pois kaikki mustan-harmaat menkööt, ilolinnut, pienet
sirkut kaikki tänne tulkoot -- hutsii!" Tyttö lauskahutti iloisesti
käsiänsä yhteen, ja varisparvi lensi peljästyksissään puusta pois sekä
asettui kirkuen etäämmälle metsään. "Kas niin vain, täytyihän teidän
mennä, nyt minä vuorostani rääkyn:
"Minä olen metsän kukka
Nurmikolla täällä,
Olen lintu laulavainen
Vehreen oksan päällä.
Lapsuuteni kumppani hän
Lähti kaukomaille,
Lähti pois ja jätti minun
Ystävätä vaille.
Minun jos hän unhottaisi,
Ei hän mull' oo luotu,
Mutt' en toista kullaks ota
Vaikka oiskin suotu."
Nuori poika tuli metsästä päin polkua pitkin ja Martta sanoi: "Hyvää
päivää, Kustu! mitä Kontion töllistä kuuluu?"
"Päivää! Ei mitään erittäin, kävin maantietä korjaamassa. Saitko
paljokin kaloja katiskoista?"
"Ei näitä paljoa ole, ehkä leiviskän verta."
"Onko emäntä kotona?"
"Kyllä kai."
"Toin hänelle kirjeen, sain kartanosta sen, kun kävin kuulustamassa,
oliko Hämeen Sanomia tullut."
"Kirje! Onko se äidille, kah, onhan se! Mitä lieneekään?"
"Kas kun oikein kävit punaiseksi, luulit Severiltä sen olleen --"
"Orpanaltani? En ikään luullutkaan; vaikka saattaisihan se ollakkin --
ehkä hän jotakin tädin asioista kirjoittaa äidille."
"Niin, ja sinusta."
"Mitäs hän minusta? -- Kyllä kaupungissa tyttöjä on, ei siellä joudu
muistamaan kaikkia, joita täällä Jylhämäen rotkoissa kasvaa."
"Mutta sen minä tiedän, että jos minua vietäisiin asevollina vaikka
Lappeenrantaan asti, niin en minä Jylhämäen Marttaa unhottaisi."
"Hm, sepä on vahinko, sillä sinä olet hyvä poika, ja jota sinä muistat,
sen sopisi myöskin sinua ajatella, mutta minä en sinua muista paitsi
silloin, kuin sinun edessäni näen."
"Hyvästi Martta, vie tämä kirje äidillesi."
"Jumalan haltuun Kustu! Älä ole pahoillasi." Martta otti kirjeen ja
meni tupaan, mutta Kustu palasi jälleen Kontioon.
"Tuossahan meidän Marttakin jo tulee", sanoi Martan äiti, "saitko
paljonkin kaloja? Näytäppäs!"
"Tässä!" Martta kurkotti kirjettä äidillensä.
"Hm. -- Onko tämä kala? Etkö kaloja saanutkaan?"
"Niin kaloja, onhan niitä leiviskän verta. Tässä ne ovat." Martta toi
nyt kopan äidillensä.
"Onpa sinulla koko joukko. Mene nyt Maalun kanssa niitä perkaamaan,
Miinalla on muuta työtä. Mikäpä sinunkin hajamieliseksi teki, en
sinussa sitä vikaa ennen ole havainnut."
"Ajattelin, että mitä tuossa kirjeessä lienee?"
"Jaa niin, kirje, lueppas se ensin, en minä näekkään hyvin, lasini ovat
tulleet kovin epäselviksi."
Maalu tuli peräkammarista, uteliaasti kysyen: "Mitähän siinä kirjeessä
on?" Kun sitä nyt oli kaikin puolin tarkastettu, repäsi Martta sen auki
ja luki:
Rakas sisareni!
Terveisiä paljon meiltä teille. Kaikin voimme hyvin ja toivomme
teille sitä samaa. Ja että minä nyt sinulle kirjoitan, vaikka
kiire on päällä, kun on se tyttöjen pestaus-aika, niin on se
siihen syynä, että Impelän röökinä kävi minun luonani ja pyysi
minua toimittamaan heille lapsenhoitajaa -- heillä tietysti ei
itsellään ole lapsia, mutta heillä on veljentyttö, ja he sanoivat,
että lapsenhoitajan tulisi olla hyvä ja virkku heräämään, eikä
sillä saa olla nyppyä eikä näppyä, ett'ei lapseen mitään tarttuisi.
Minä oitis muistin, että sinä olet aamuvirkku kuten minäkin ja
arvelin, että tyttäresi luultavasti tulee äitiinsä ja senhän
Severikin todisti. Severikin menee rengiksi Impelään, mutta Martta
tulisi olemaan kaupungissa talven, vaan kesällä maalla. Hänen,
näes, tulisi aina herrasväkeä seurata. Anna tytön tulla
palvelukseen, maailmalla sitä sentään oppii yhtä ja toista ja jos
hän Herrassa kiinni pysyy, niin ei hänen missään hätää ole. Pian
kyllä Miinakin naimiseen menee ja väki lisääntyy torpassa ja ken
tietää, onko sitten semmoista paikkaa tarjolla Martalle, kuin nyt.
Halusta tulisin joskus vielä kotipaikkoja katsomaan, mutta eipä
sitä liikaa rahoja koskaan ole, joita sopisi maantielle ajaa.
Lähettäkää vastaus niin pian kuin saatatte ja jääkää Jumalan
haltuun.
Kaisa Haalmanni.
"Kaisa Haalmanni! Kas niin, oikein siinä seisoo allepiirrettynä Kaisa
Haalmanni -- kyllä se kirje sisareltani on. Mutta Martta, mitäpä nyt
vastataan?"
"Paras että lähden, ei liiasta väestä tavaraa kartu."
"Älä, Martta kulta, meitä jätä!" huudahti Maalu.
"Kyllä aika sentään sinultakin kuluu, vaikka lähdenkin", vastasi
Martta, "työ ajanhupia antaa. Tule Maalu, mennään nyt kaloja
perkaamaan."
"Mennään vain; vielähän saamme yhdessä työtä tehdä." Maalu itkeä
nyyhkytti ja Marttakin pyyhkieli silmiään.
Tyttöjen lähdettyä tuli Miina sisälle ja äiti kertoi mitä täti oli
kirjoittanut. "Mitä Martta tuumasi?" kysyi Miina.
"Oli vain valmis menemään."
"No niin, Kontion Kallu tahtoo, että me ennen Köyriä menisimme
kuulutukseen ja sittehän Kallu tulee tänne; eihän Marttaa silloin enään
tarvita. Maalu kohta jo jaksaa tehdä mitä Marttakin."
"Mutta entä jos Martta vietäisiin Kontioon? -- Olen huomannut, että
vanhempi veli on Marttaan silmänsä iskenyt. Kustu on kelpo poika." --
"On niinkin, mutta Kustu sai rukkaset Martalta tänäpäivänä. Tapasin
äsken Kallun, joka kertoi, että Kustu itse oli puhunut hänelle asiasta
sekä sanonut: 'kyllä melkein tiesin näin käyvän, mutta koettaa täytyi
kuitenkin.' Ei Martta koskaan ole kahdella päällä siitä, mitä hänen
tehdä tulee."
"Tyttö raiska, menköön sitte sinne, jonne haluaa."
Jylhämäen torpassa tehtiin nyt ahkerasti työtä koko syksy; pienet
olivat tilukset, mutta työntekijöitä oli myöskin sen mukaan.
Naapuritorpasta, Kontiosta, tuli kuitenkin miesväkeä apuun silloin,
kuin niitä tarvittiin ja Jylhämäen tyttäret menivät taas vuorostaan
Kontioon. Näin oli aina tapahtunut siitä asti, kuin Jylhämäen isäntä
kuoli ja nyt varsinkin, sitte kuin naapurien ystävyys oli muuttunut
hellemmäksi, kun Kontion Kallu oli kihlannut Jylhämäen Miinan. Pian
syksy meni Martankin mielestä, melkeinpä liiankin nopeasti. Jokaista
uutta työtä tehdessä hän aina ajatteli: 'viimeisen kerran tätä nyt
kodissani teen', ja sitten työ kävi hänelle niin rakkaaksi, että olisi
toivonut sen kauemminkin kestävän -- raskaalta ei se ensinkään
tuntunut. Koti, oma koti! -- Onnellinen se, joka sen lämpimässä
suojassa olla saa! Martta sen kyllä tunsi, ja halasi kuitenkin sieltä
pois maailmaa koettelemaan.
Viimeinen syystyö oli nyt tehty, pellavat olivat lihdattuna ja Martta
pani saunan lämpenemään. Tomuisen työn perästä sauna on kuin rasva
narisevan oven saranoissa. Sitten Martta kantoi Maalun kanssa vettä
lammesta. Tyttö itkeä nyyhkytti, sanoen: "Viimeisen kerran sinun
kanssasi vettä kannan, voi voi! Kovin tulee ikävä, en saata katsella,
kun huomenna lähdet, metsään minä menen siksi aikaa."
"Älä ole ikävissäsi, jahka rikastun, tulen oikein kaupungin vuurmanilla
tänne teitä katsomaan, ja tuon sitte sinulle kauniin huivin."
"Niin kai, koska sinä sitte rikkaaksi pääset?"
"No kun olen saanut palkastani säästöä."
Ajatellessaan sitä koreata huivia, jonka Martta lupasi vuosien perästä
hänelle tuoda, kävi Maalu tyytyväisemmäksi ja muitten muassa hän oikein
iloiten illalla nautti saunan suloista lämpöä, ja lämmintä sitä kyllä
riitti, kun Martta viimeisen kerran kodissa kylpöi; niin, silloinhan
varsinkin täytyi olla löylyä, niin että vettä viskattaissa kivet
kiukaassa paukkuivat.
"Vihdo nyt, vihdo", sanoi Maalu, itku kurkussa, "et suinkaan
kaupungissa tämmöistä löylyä saa." Ja siinä sitten vihdottiin ja
hikoiltiin.
Seuraavana päivänä Miina lähti Marttaa saattamaan. Ruistynnyri ja pari
teurastettua lammasta pantiin mukaan kaupunkiin myytäväksi eikä kuorman
lisäksi ollutkaan sitte muuta, kuin pieni arkkunen, jossa Martan
vähäiset vaatevarat säilyivät sekä eväskoppanen, mutta kuitenkin tytöt
joka mäessä kävelivät, säästääksensä Kailua, joka näkyi olevan hyvissä
voimissa.
Eräässä mäessä ajoi kaksi nuorta miestä tyttöjen ohitse; toinen heistä
hyvin tyhmän näköisenä huusi: "Katsokaas ämmiä, kun ajavat kirjavalla
härällä."
"Ohoh noin heikkosilmäisiä poikia", vastasi Martta. "Ei ole tytöt ämmiä
eikä hevoset härkiä."
"Kas vain, ei Kailu perässään hullumpia tyttöjä vetelekkään", miehet
sanoivat, "ehkä kun rupeaisimme kauppaa tekemään."
Miina oli ääneti, mutta Martta vastasi: "Emme ole hevoshuijareita,
emmekä rupea hevoskauppoihin."
"He ei, mutta naimiskauppaan."
Tytöt eivät olleet kuulevinaan koko puhetta ja toinen miehistä rupesi
laulaa hyräilemään:
"Istuta kultani akkunas alle se kasvava tikkenperi.
Näitten poikain taskussa naksaa Saksan silinteri."
Näin laulaessaan ennättivät he jo mäen päälle. Nyt läimähyttivät he
hevostansa sekä lähtivät ajamaan, jättäen tytöt ja Kailun rauhassa
jatkamaan hiljaista kulkuansa.