Siihen loppuivat kaikki elon merkit lapsesta. Äiti kuunteli ja
tähysteli. Ei, ei kuulunut, ei näkynyt mitään.
Hän kirjoitteli ja kyseli. Ei! Kuollut tai elävänä haudattu.
Ane tuli heikkohermoiseksi ja äänettömäksi ja saattoi välistä
kärsimättömästi tiuskata Antonille siitä, että hänkin oli yhtä vaiti
juuri nyt, ei puhelemalla eikä muulla tavoin huvittanut hänen suruista
mieltänsä.
Ikään kuin Anton ei aina olisi ollut vaiti. Ikään kuin ei Ane itse
olisi aina puhunut ja huvittanut sekä itseään että Antonia. Mutta
tiuskumisesta Antonin kurkku kutistui tietysti vielä ahtaammaksi. Hän
ei olisi nyt mitenkään voinut saada yhtäkään sanaa kuuluviin suustansa
eikä nostetuksi silmiään ylös maasta, vaikka olisi uhattu surmata
hänet.
Monen vuoden kuluttua viimein eräs merimies kertoi puhelleensa Ola
Riben kanssa Lontoossa tanssisalissa. Mutta minkä näköinen hän oli ja
miten törkeästi hän jutteli, sitä merimies ei ruvennut kertomaan.
Mieli raskaana hoiperteli Ane Omeyerin luo. Milloin tuntui liian
vaikealta, täytyi hänen aina mennä sinne.
Ja Omeyer itki yhdessä Anen kanssa. Hän ei muuta voinut.
Mutta sitte pastori alkoi astuskella edes takaisin lattialla ja
vähitellen nähdä kaikkea toisessa valossa.
"Rohkeutta, Ane, rohkeutta! Jokin ääni minussa sanoo, että kaikki on
vielä kääntyvä hyväksi."
Ja Ane mennessään kotiin kuiskasi itsekseen:
"Onpa sentään hyvä, että on sellaisia ihmisiä maailmassa!"
Ken nyt näki lastenkodin Anen, olisi tuskin enää tuntenutkaan häntä. Ei
hänen ulko-olemuksensa ollut juuri suuresti muuttunut, mutta koko hänen
sisällinen ihmisensä, koko hänen mielensä.
Antonin luo oli kuoleman enkeli tullut, kuin hän vasta oli
viidenkymmenen ijässä. Mutta hän ei ylpeillyt Ribein ijän pituudella,
vaan läksi hiljaisesti kuolemaan niin, kuin oli hiljaisesti vaeltanut
elämässäkin ja arvostellut kaikkea suurenmoiseksi ihan viimeiseen
hengenvetoon asti.
Niin oli Ane jäänyt ihan yksin taloon. Puodin antoi hän pois vouralle.
Ja sitte, niin, sitte hän teki ripeän päätöksen, rupesi suurin määrin
tekemään, mitä jo ennen oli tehnyt hiljaisuudessa. Hän alkoi kokoamisen
sijaan kylvää, antaa, auttaa ja ilahuttaa toisia -- se tuli nyt hänen
työksensä, hänen elintehtäväksensä.
Omeyer oli enemmän kuin koskaan hänen oikea kätensä sekä päätöksiä
tehdessä että niitä toimeen pannessa.
"Nyt on Ane Ribe todella kääntynyt", sanoi hän vaimolleen. "Paras
todistus siitä on se, että hän on alkanut keventää kukkaroaan."
* * * * *
Oli kylmät tammikuun päivät heikkoine, vaan jäätävän kylmine
itätuulineen. Aurinko oli vähän aikaa ylhäällä, ja silloinkin sitä
peittivät keveät, pehmoiset pilvet kuin valkoharmaat lammaskatraat
taivaan lakeuksilla.
Himmeä talviaurinko levitti hopeavalkoista välkettä laineille, jotka
nousivat ja laskivat taivaan valkoharmaata laitaa vasten.
Oli niin sanoen kuutamonkaltaista merellä ihan keskellä aamupäivää.
Lähempänä korkeata kukkulaa, jonne Ane Ribe joka päivä meni katselemaan
kotirannan avoimesta ikkunasta ulos aukealle merelle, lähempänä
loistavaa nientä oli hopeanvalkoinen väri ikään kuin tiheämpää.
Luodot ja saaret olivat umpipeitossa kylläisiä, valkoisia kalalokkeja,
ja hyökylaineilla oli valkoinen kuohukaulus joka saaren ylöspistävän
pään ympärillä.
Veneitä, jaaloja ja jahteja, jopa höyrylaivojakin oli siinä kosolta ja
kaikki ne olivat päältä ja sivuilta valkoharmaina sillin suomuksista.
Ja kalastajat kivillä hänen allansa vetivät nuottaa lähemmäksi, että
heidän veneissä olevat kumppaninsa saisivat suurilla kahden tynnörin
haaveilla ammentaa ylös hopealta välkkyviä kaloja. Kalastajatkin
välkkyivät perlemon kaltaisilta sadelakista aina saappaihin asti.
Yksin ajelematta jääneet kasvotkin olivat hieroutuneet täyteen hopeata.
Ainoastaan ihka uudet, keltaiset öljykangasvaatteet loistivat tuota
yleistä, yksitoikkoista hopeanharmaata pohjaa vasten kuin voikukat.
Kuusitoista vuotta oli siitä, kuin silli viime kerran kävi täällä päin!
Ja nyt olivat melkein kaikki tottuneet sillinpyytäjät menneet
pohjoisemmaksi, Kinnin tai Islannin seutuihin.
Vanhuksia ja lapsia vain oli tässä haaviamassa saalista meren
tyhjentymättömästä hopeakaivoksesta.
Varsinkin kotitarpeiksi. Paistetun kevätsillin hajua tuntui kaikkialla
ja avonaisista ovista kuului rätinää paistinpannuista.
Sitä paitsi oli pidettävä huolta pitkistä ajoista eteen päin, kaloja
oli sekä savustettava että suolattava. Viinimarjapensaiden keskellä
puutarhoissa ja missä vain muuten oli tilaa, riippui seipäissä äsken
puhdistettuja sillejä.
Olipa myöskin muistettava rahan saantia. Ranta-aittojen ovet, jotka
olivat olleet kiinni kuusitoista vuotta, avattiin nyt. Veneet
työnnettiin juhlallisesti vesille, täynnä tyhjiä tynnöriä ja suolaa.
Kalanpuhdistaja-naiset häärivät rannoilla, yllänsä vanhat
öljykangasvaatteet ja jalassa raskaat saappaat. Lisäksi liina suun
edessä ja veitsi kädessä. Ja kädet veristyivät ja tulivat
suomuksisiksi. Niitä eukot pyyhkivät vaatteihinsa, niin että koko
etupuoli loisti kauneimman kirjavana.
Se kaikki näkyi varsin selvään, kuin he astuivat sileätä aitan lattiaa
ovelle palavissaan ja hikisinä, varjostaen kädellään silmiänsä. Pää
pään vieressä näkyi siinä, heidän katsellessaan ulos, kuin hurraahuudot
kaikuivat aittarivien väliltä kalastajilta ja pikku ostelijoilta,
joiden toivo kasvoi joka kerran, kuin rahtilaiva tai suuria ostajia
tuova höyrylaiva saapui pitkään, kapeaan lahteen.
Tämä oli oikeata meri-elämää, tavallansa yhtä juhlallista ja omituista
kuin Venetsian kanavakaduilla.
Ihan kuin kuusitoista vuotta sitte! Ja miten sakealti silliä ja miten
suuria ja lihavia kaloja!
Hurraa! Ei tarvinnut muuta kuin alkaa, se oli kuin sytykkeen pistäminen
ruutiin. Hurraa-huutoja kaikui joka taholta, yksin väsyneimmät ja
nälkäisimmätkin huusivat, vaikka heidän voittonsa olikin vähäinen.
Sillä hinta aleni niin arveluttavasti tästä kalarikkaudesta, että
jotkut venekunnat jo alkoivat tyytymättöminä katsella välkkyviä
kalakasojansa. Ainoastaan kruunu tynnöristä! Riittikö se edes
työpalkaksikaan tai muiksi menoiksi, vaikka kala olisi mennytkin heti
kaupaksi?
* * * * *
"Herra pastori!" huusi vouti Brun ikkunasta.
Pastori ja hänen rouvansa pysähtyivät ja vouti juoksi ulos kadulle.
"Tiedättekö, mitä Kaarlesta on tullut?... Nähkääs, hän voi vielä päästä
pitkällekin", kertoi hän loistavan iloisesti ja löi pastoria rintaan.
"Hän on lähettiläsvirastossa Lontoossa!" Ja vouti katsoi vuorotellen
pastoriin ja rouvaan. "Hän totisesti on onnen poika ja sellainen
tulevaisuus!... Niin, rouva Omeyer!" sanoi hän tarttuen hänen käteensä,
"te varmaankin otatte osaa poikanikin vaiheihin, sillä hän on pitänyt
niin paljon teistä. Se on varmaankin siitä asti, kuin te ja hänen
äitinsä olitte niin hyvät ystävät. Mutta minä en huoli pidättää teitä
kauemmin, te kai olette menossa kirkkoon."
Vouti paljain päin ja vilusta sinisenä peräytyi takaisin konttoriinsa.
Ja pastori jatkoi matkaansa kirkkoon.
Kaupunki oli kasvanut melkoisesti viime vuosien edullisesta
laivaliikkeestä. Oli ruvettu harjoittamaan tätä elinkeinoa kalastuksen
sijasta, joka nyt sitä paitsi tuli lisäksi.
Hopearahat välkkyivät käsissä samoin kuin sillin suomuksetkin, jotka
olivat tarttuneet sekä rahoihin että suurten ja pienten sormiin, mutta
ei vouti Brunin.
Hän oli hyvin tarkka siinä kohden eikä voinut sietää likaisia rahoja.
Sen tähden sai konttoristi ottaa vastaan ja antaa pois kaikki rahat,
kuin konttorissa liikkui, ja ne, jotka vouti tahtoi omaan taskuunsa,
piti konttoristin joka kerran puhdistaa vanhalla hammasharjalla
pesuvadissa. Ja sittekin vouti aina koski hopearahoihin ainoastaan
sormiensa nenillä; näytti ihan, kuin hän ei olisi tahtonut alentua
koskemaan pikku rahoihin. Soveltuipa hyvin, että hänen poikansa oli
valinnut valtiomiehen uran.
Kun kaupunki oli kasvanut melkoisesti, oli siinä nyt kaksi kirkkoa ja
kaksi pappia. Uudemmalla oli kuten tavallista suurempi vetovoima ja
"ehkäpä siinä oli myös tuoreempia ajatuksiakin tarjona", sanoi Omeyer
ihan vaatimattomasti ystävilleen.
Mutta taitamattomille, ylpeille arvostelijoille ja kypsymättömille
maailmanparantelijoille, jotka tahtoivat sysätä syrjään kaiken vanhan
ja kaikki vanhat, sanoi hän:
"Nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat täydentävät toinen toistansa.
Sekä nuoren intoa että vanhan hiljaisuutta tulee pitää kunniassa;
molemmat ovat ikänsä kaunistus, ja seurakunta, joka käyttää hyväkseen
molemmat, tuomitsematta ja jumaloimatta kumpaistakaan, ansaitsee
myöskin kaikkea kunnioitusta."
Oli sitä paitsi toinenkin syy, jonka tähden moni luopui vanhasta
kirkosta, mutta sitä ei tiennyt Omeyer: hän oli kerran viheltänyt
kirkossa.
Hän oli eräänä sunnuntaina joulun pyhinä ihan väsyksissä astunut
saarnastuolista alas sakastiin. Iloissaan, että oli päässyt
rasittavimmasta osasta päivän työtä, pisti hän kätensä kauhtanan alle
housuntaskuihin, astuskeli edes takaisin ja vihelteli kuin visertelevä
kiitollinen lintu. Ajatukset eksyivät juoksemaan omia teitänsä ja
yht'äkkiä alkoi helistä vihellyksen seasta erään preciosa-laulun sävel
tuollaisena ylioppilasajan muistona.
Mutta sakastin ovi oli raollaan ja sen toisella puolen hörkistyi moni
korva ja ehti kuulla yllin kyllä ennen, kuin urkujen vieno alkusoitto
muuttui kohisevaksi virreksi.
Mustanaan valui nyt ihmisvirta Omeyerin kirkon ohitse. Kaikki näyttivät
olevat menossa uuteen.
Omeyer nyökkäsi tuon tuostakin, milloin kellokin mutta he kaikki arasti
välttivät hänen katsettaan. Jotkut salaa katsoivat rouva Omeyeriin,
mutta hän silloin aina katsoi toisaalle.
Kirkon ovella sanoi Omeyer vähän väkinäisesti:
"Etkö sinä, Tiina, mene uuteen kirkkoon?"
"E-en", vastasi hän hitaasti, oikeastaan vain sen tähden, ett'ei
loukkaisi kunnon vanhusta.
Omeyer huomasi sen ja sanoi rohkasevasti:
"Mene sinä vain, vaimoseni. Vähä uutta ja tuoretta tekee ehkä
sinullekin hyvää, kun et vuosikausiin ole kuullutkaan ketään muuta, et
kirkossa etkä kotona. Mene sinä vain!"
"No ehkä..." vastasi rouva vitkastellen.
"Hyvästi sitte, ystäväni!"
"Niin, ehkä minun pitää mennä sinne muiden tähden, että saavat nähdä,
että sinä et ole kateellinen", sanoi rouva ihan hiljaa.
"Ei", vastusti Omeyer, napsauttaen sormiaan oikein kaikuvasti, "ei
muiden, vaan itsesi tähden, Tiina. Mene sinä vain!"
"Kas miten tyytymätön vanha pastori on!" sanoivat muutamat ohi menijät
keskenään ja nauraa hihittivät nenäliinaansa tai käsiinsä.
"Eipä totisesti olisi ihmekään, jos hän pahastuisi", puhelivat
keskenään pari vanhaa mummoa niiattuaan ensin pastorille kirkon ovella,
niin kovaa kuitenkin, että pastori sen kuuli.
Ovella hän katsahti taaksensa ja näki paraiksi, mitenkä Tiina juuri
kääntyi nurkasta toiselle kadulle.
Tuntui ihan siltä, kuin aurinko olisi mennyt piiloon pilven taa, tuntui
niin ihmeen tyhjältä Tiinan mentyä astua nyt yksin läpi kirkon. Yksin
sakastissakin, jonne Tiina ei kuitenkaan koskaan astunut jalkaansa,
sielläkin tunsi pastori, että vaimonsa oli poissa, hän, joka aina oli
seurannut häntä sekä raskaina että iloisina päivinä.
Niin, vielä sittenkin, kuin hän jo oli kirkossa tavallisessa työssänsä,
teki kaipaus hänet omituisen surumieliseksi ja se kaikui hänen
saarnastaankin.
Vallitsi omituinen rauha ja omituinen turvallisuus puolihämärässä,
kunnioitusta herättäväin, siniharmaiden kivipylvästen välillä ja
korkean kuoriholvin alla.
Tuolla istui kaksi yksinäistä naista hämärässä ihan urkulehterin alla,
ja he käyttivät nenäliinojaan uutterammin kuin kukaan muu.
Ne olivat pastorin rouva ja Ane Ribe, jotka olivat osuneet vastakkain
kadun nurkassa. Ane aikoi Omeyeriä kuulemaan, häntä, ei ketään muuta,
vaikka olisi tullut kymmenen uutta pappia. Ja hän katsoi niin
kauhistuneesti pastorin rouvaan, että tämä heti paikalla kääntyi, hän
kun tosiaan olikin aikonut mennä toiseen kirkkoon ainoastaan muiden
tähden ja omasta puolestaan tunsi vetoa Omeyerin kirkkoon enemmän, kuin
kukaan edes aavistikaan.
Mutta pikku kierros oli ehkä tehnyt hänet paljon virkeämmäksi ja
hartaammaksi kuulijaksi kuin ennen, vai lieneekö sen vaikuttanut paljon
kokeneen äidin ja lesken läheisyys. Se vain on varma, että kuin Ane
itki, itki hänkin.
Ja sitte alkoivat urut soida.
Kukapa ei ole tuntenut, että urut samoin kuin Davidin psalmit voivat
tuoda ilmi ihmissydämmen kaikki värähdykset? Välistä se on sydämmeen
sattuva herätyshuuto ikään kuin nouseva raju-ilma, kuohuva meri ja
jyrisevä ukkonen, jonka pauhu panee sielun ikkunat tärisemään ja
herättää omantunnon syvimmästä unesta.
Välistä se taas on vieno, lempeä ääni, joka antaa rauhaa ja toivoa
levottomimmallekin sydämmelle.
Eivät urkujen sävelet olleet koskaan vaikuttaneet niin rauhoittavasti
kuin nyt, ajatteli pastorin rouva. Ne ihan kuin kantoivat sekä hänet
että hänen vieressään istuvan lesken aina alttarin luo, jossa
Kristuksen kuva, iso ja valkoinen, ojensi käsiään heille.
"Sanokaa terveisiä pastorille ja kertokaa, että minusta tuntuu ihan
kuin enkelin siivet olisivat levitettyinä päälleni, niin rauhallinen ja
turvallinen olen minä nyt", sanoi Ane jäähyväsiksi.
Heti, kuin pastori päätti loppurukouksen, astui rouva hänen jäljestään
sakastiin.
"Sinäkö täällä!"
Rouva ei vastannut, vaan kiersi pehmoiset käsivartensa pastorille
kaulaan, muistamatta pitää lukua papin kauhtanasta, kauluksesta tai
lukkarista.
"Minä olen niin iloissani, että käännyin takaisin", sanoi hän, "sillä
eipä kuitenkaan ole ketään muuta sellaista kuin sinä."
"_Sinulle_, niin sinulle, pitää sinun lisätä", vastasi Omeyer iloissaan
ja hämillään ja katsoi lukkariin.
"Ei suinkaan, on ainakin yksi toinenkin, ja hän käski minua kiittämään
sinua, että olet auttanut hänet enkelin siipien turviin."
"Jumala se on auttanut, enkä minä, Tiina, en minä. Pitäähän minun
kerrankin oppia tulemaan nöyräksi."
Ja Omeyer ajatteli taas kuten niin usein ennenkin, kuinka vähän hyvää
ensimmäisinä pappisvuosina saatu imartelu ja kiitos olivat tehneet
hänelle ja miten vähän ne olivat herättäneet hänessä kiitollisuutta
siitä, että hän sai vaikuttaa murheellisten ihmisten jaloa
lohduttamistointa.
"Mutta vähän kehoitusta tarvitsee pappikin virassaan, voidakseen jatkaa
ja olla menettämättä kaikkea itseluottamusta", sanoi hän, katsoen
lukkariin, joka seisoi kädet ristissä ja ainoastaan nyykäytti päätään
hyväksyvästi.
Ja kiitollisuus, että tyhjänlaisessa kirkossa edes yksi olento oli
saarnasta kiitollinen, levisi lämpöisenä virtana pastorin olemukseen ja
sai hänen silmänsä loistamaan ja suunsa hymyilemään, vaikka hän moneen
kertaan sivelikin partaansa, hymyä salatakseen.
"Niin, niin; niin, niin! Jumalalle olkoon kiitos kaikesta!"
Hän astuskeli sakastipöydän ympäri, kosketellen silmälasiensa koteloa,
virsikirjaa, saarnavihkoa, lakritsirasiaa, hajupulloa ja nenäliinaa,
kunnes Tiina viimein auttoi häntä saamaan ne kaikki kokoon.
Kuin he pääsivät kotiin, oli siellä kirje rouvalle.
"Lontoosta!" huusi pastori tuodessaan sitä työhuoneestaan. "Lontoosta!"
Hän oli jo saanut kauhtanan pois yltänsä, mutta papinkaulus oli vielä
jäänyt kaulaan, kuin hän riensi huoneiden läpi huutamaan Tiinaa.
Viimein hän löytyi ja hänen maltiton miehensä pakotti hänet heti
istumaan tuolille ja avaamaan kirjeen, jonka pastorikin sitte yht'aikaa
luki hänen olkansa päällitse.
"Keitä se on?"
Tiina katsoi allekirjoitusta.
"Kaarle Brunilta."
"Keltä?"
"Voudin Kaarlelta!"
* * * * *
Lontoosta toisena joulupäivänä 188-.
Hyvä rouva Omeyer!
Kuin nyt lähetän teille kirjeen Lontoosta, pitäisi minun kai ensin
kertoa, miten minä olen joutunut tänne; mutta isä kaiketi on siitä jo
teille puhunut.
Sitte pitää minun vähä kertoa tästä maailmankaupungista, vaikka siitä
tällä kertaa ei tulekaan paljoa puhutuksi, ja syyn kyllä kohta
käsitätte.
Lontoon omituisuutena on suuruus, pauhina ja äärettömyys.
Neapolilla ja Genualla on pomeranssi- ja öljypuistonsa, Roomalla
raunionsa ja muut muistonsa, Venetsialla uivat palatsinsa, Parisilla
bulevardinsa, Moskovalla säkenöivät kirkonkattonsa, Amsterdamilla
kellosoittonsa ja viehättävät kanavansa. Mutta purjehtikaa ylös
Thems-jokea Lontoosen ja nouskaa johonkin Sant Paulin saliin ja
katsokaa ulos, niin heti jää mieleenne haihtumattomaksi havainnoksi
matkojen ja työn äärettömyys.
Ja minä olen jo huomannut, että suuruus ja pauhina saavat ikävöimään
vastakohtia: keveyttä ja hiljaisuutta.
Mutta on Lontoossakin hiljaiset, pyhät paikkansa.
Tahdotteko seurata minua nyt yhteen niistä? Ei Westminster-Abbeyhin
eikä Livingstonen haudalle, vaan kaikkein yksinkertaisimpaan paikkaan,
meidän pieneen norjalaiseen merimieskirkkoomme. Minulla on omat syyni
valita juuri se.
Siellä oli eilen joulujuhla. Äsken saapuneena tänne olin minä pastorin
vieraana koko päivän. Ja kaikki, mitä näin ja kuulin, herätti minussa
samaa kiitollista hyväksi tulemisen halua kuin lapsellisimmassa,
taitamattomimmassakin merimiehessä.
Monesti olen tuntenut, että joulu on rakkauden juhla, mutta en koskaan
niin kuin eilen.
Ajatelkaahan: tulla vierasten, välinpitämättömäin ihmisten hälinästä
pieneen norjalaiseen kirkkoon, joka on koristettuna joulujuhlaksi niin
kuin siellä kotonakin ja täynnä iloisia lapsia, sillä merimiehet ovat
lapsia kaikki tyyni.
Ajatelkaahan: veisata täällä kaukana kodista vanhoja jouluvirsiä, jotka
herättävät eloon lapsuuden valoisimmat muistot.
Ja sitte kuulla rakkauden evankeliumia kotimaan kielellä! Eikä
ainoastaan kuulla sitä, vaan myöskin kokea rakkautta, saada
ystävällistä kättelyä ja hymyilyä ja lahjoja ihan kuin kotona joulun
aattona.
Ihmisrakkaus harvoin pyrkii korkealle. Se tavallisimmin pysyy alhaalla
ja kalpeana ja heikkona, kuin talvinen aurinko; mutta jos se
hetkisenkään näyttäytyy, voipi se loitsia esiin ruusuja yksin lumen
altakin.
Jos se pilkistää sisään oven raosta tai pienestä ikkunan reiästä niin
heti se maalaa kullan ja purpuran värisen paratiisin sekä köyhän miehen
paljaalle seinälle että merimiehen mustaan komeroon.
Ei yksikään säde lähde turhaan auringosta, samoin ei myöskään rakkauden
auringosta.
Miksikä kirjoitan tätä tänään? Miksi en ole vaiti? Ja minkä tähden
kirjoitan juuri teille?
Sen tähden, että eilen näin yhden tällaisista rakkauden voitoista,
pienistä äkillisistä auringon välähdyksistä synkimpään pimeyteen, niin
liikuttavan tapauksen, että minun täytyi kääntyä pois pyyhkimään
kyyneliäni.
Joulukuusi oli sytytettynä, teetä ja muuta hyvää jo nautittu. Puheita
oli pidetty ja virsiä veisattu. Joululahjojen jakeleminen alkoi,
merimiehet saivat pehmeitä virkattuja ja neulottuja vaatekappaleita:
lakkeja, mekkoja, sukkia ja kaulaliinoja, ynnä niiden muassa kotona
olevain vaimojen, äitien ja tyttärien rukoukset merimiesten puolesta.
Siinä sanalla sanoen aurinko taisteli myrskyn kanssa näistä meren
kiertolaisista, rakkauden aurinko, lähetellen säteitänsä ja lämmittäen,
missä myrsky oli raivonnut ja pauhannut.
Niiden joukossa, jotka tunkeutuivat esiin numerolippuineen, oli myöskin
eräs merimies, kolmenkymmenen ikäinen, muoto tavallistakin kovempi ja
hurjempi. Hän oli purjehdellut vieraissa laivoissa viisitoista vuotta
pitkillä matkoilla ja joka kerran maalle päästyään elänyt oikein
hurjasti.
Nyt oli hän juuri saapunut Singaporen matkalta ja paraiksi ehtinyt
laivasta maalle. Hänellä oli taskussaan 50 punnan eli 1,250 markan
nostolippu, mutta kun oli juhlapäivä, ei hän saanut penniäkään.
Astuessaan kirkon ohitse kuuli hän joulujuhlan ja arveli, että
saattoihan hän paremman puutteessa poiketa sinne.
Hän oli niin kovettunut ja paatunut, että ei tavallinen ystävyys,
ravinto eikä Jumalan sana olisi tehnyt häneen mitään syvempää
vaikutusta; vaikka kukapa tietää, kuinka paljo hänen kovuudestaan jo
oli sulanut.
Mutta saatuaan numerollansa kauniin, virkatun mekon, sanoi hän raa'asti
ja välinpitämättömästi toisille merimiehille:
"Olisi tämä ollut hyvä kolme päivää sitte kanavan tuulissa, mutta nyt
tästä ei juuri paljoakaan saa panttilainakonttorista."
Mekkoon oli kuitenkin kirje kiinnitettynä ja lukuhuoneen pöydällä
vetelehtien ja jalkojaan riiputtaen avasi hän sen ja luki.
Minä en ollut huomannut häntä ennen, kuin hurja huudahdus veti sinne
päin sekä minun että kaikkein muidenkin huomion. Silloin hän nojasi
kuin sairas seinää vasten ja voihki kauan tuskissaan. Viimein hän sanoi
toivottomimman itsesyytöksen äänellä: "Äiti, äiti, äiti!"
Apulainen vei hänet yksityishuoneihin. Pastori otti kirjeen ja luki sen
ensin hiljaa itsekseen ja sitte kaikkein meidän kuullen:
Se oli tällainen:
"Rakas merimies, jonka käsiin minun pikku lahjani joutuu,
Jumala siunatkoon ja suojelkoon sinua aavalla merellä ja
vielä enemmin vaarallisella rannalla, jossa niin moni sielu
hukkuu kevytmielisyyden syvään kaivoon.
Minä puhun surullisesta kokemuksesta. Olen vanha leski, vanha
ennen aikaani. Yksi ainoa poika on minulla ollut ja hän oli
minun ylpeyteni ja iloni, mutta minulla ei ole häntä enää.
Raskas suru se olisi ollut minulle, jos hän olisi saanut
hautansa meriruohokkoon, mutta vielä paljon raskaampaa on
minulle ollut se, että hän on ollut ikään kuin kuollut
minulta viisitoista pitkää vuotta.
Hän on musertanut äitinsä voimat, himmentänyt hänen näkönsä
ja särkenyt hänen sydämmensä.
Minä pyydän sinua, jos sinulla on äiti: älä tuota hänelle
sellaista surua!
Paras iloni on ollut lähettää joka joulu pieni tervehdys ja
lahja muille kaukana oleville merimiehille, toivoen, että
siten edes jokukaan äiti pääsisi tyhjentämästä samaa katkeraa
kalkkia kuin minä.