Carlos täyttää valansa. Loppu.
Kauhean näytelmän jälkeen torilla olivat upseerit saaneet
onnentoivotuksia San Ildefonson asukkailta, sillä näitä urhoollisia
miehiähän saatiin kiittää siitä, että peljätty cibolero oli vihdoin
vangittu. Päivän kunniaksi oli yhteiskunnan arvohenkilöt kutsuttu
juhlaan presidioon. Se oli loistava. Viini, soitto ja pila kohotti
mielialaa, ja kaikki olivat iloisia.
Oli jo tullut myöhäinen ilta. Silloin ehdotteli joku vieraista, että
vaarallinen vanki tuotaisiin juhlaan.
Ehdotus oli tosin omituinen, mutta sitä kannattivat monet, ja eversti
myöntyi lopulta vieraittensa pyyntöön.
Kersantti Gomez kutsuttiin sisälle, ja hän sai määräyksen hakea vanki.
Juominkeja jatkettiin sitten, mutta ne saivat äkkiä lopun, kun
kersantti Gomez tuli kiiruusti sisälle ja huusi kovalla äänellä:
"Vanki on karannut".
Tämä uutinen teki seurassa pahempaa jälkeä kuin pommin räjähtäminen.
Kaikki hypähtivät seisoalleen, tuolia ja pöytiä kaadettiin, laseja
heitettiin lattiaan, syntyi suuri mylläkkä.
Sali tyhjeni pian; toiset menivät kotiin katsomaan vieläkö heidän
perheensä oli turvassa, toiset taas riensivät kaupungin vankilaan
ottamaan tarkempaa selvää asiasta.
Vizcarra ja Roblado olivat raivoissaan.
Ei kauvan viipynyt kun rakuunat istuivat satulassa ja ratsastivat
kaupunkiin.
Vankila saarrettiin.
Seinässä huomattiin silloin tosiaankin se aukko, josta vanki oli
karannut, mutta kuka oli päästänyt hänen siteensä? Mistä oli hän saanut
puukon? Vartijoita tutkittiin ja piestiin -- piestiin ja tutkittiin,
mutta ei siitä asia selvinnyt. Heillä ei ollut aavistustakaan vangin
karkaamisesta ennenkuin Gomez tuli häntä hakemaan.
Rakuunoita lähetettiin kaikille suunnille, kaikki talot tutkittiin,
mutta jälkiä oli mahdotonta nähdä pimeässä.
Seuraavana aamuna haettiin karkulaista vielä innokkaammin. Käytiin
ciboleron kodissakin, mutta siellä ei ollut ketään ollut. Tutkittiin
tiet, polut, ja rotkot, mutta turhaan. Lopulta arveltiin hänen jo
päässeen pakoon kauvaksi.
Tämä arvelu näyttäytyi todeksi.
Joukko ystävällisiä comancheja, jotka aika-ajoin kävivät siirtolassa,
kertoivat tavanneensa ciboleron joukkueen Llano estacadolla. Siinä
oli ollut muuan nuori tyttö ja useita miehiä, sekä ruokavaroilla
kuormitettuja muuleja. Cibolero oli sanonut matkustavansa kauvaksi,
ylätasangon toiselle puolelle.
Sellaista uutista ei voitu epäillä. Cibolero oli usein lausunut
aikovansa palata kotimaahaan, Pohjois-Amerikaan. Olihan siis
luonnollista, että hän tällaisissa oloissa etenkin oli pannut tämän
aikeensa täytäntöön. Häntä ei enää voitu ahdistaa, ja useimmat luulivat
päässeensä hänestä ijäksi, sillä ei suinkaan maasta karkotettu
uskaltaisi enää palata Uuteen Meksikoon?
Kauvan puhuttiin ciboleron töistä, mutta tuli taas uusia tapauksia,
jotka kiinnittivät enemmän ihmisten huomiota, ja niin unohdettiin
noidan perhe.
Vizcarra vaan ei lakannut muistelemasta sitä miestä, joka oli jättänyt
hänelle muistomarjan elinijäkseen, ja kapteeni Robladon täytyi
suorittaa tavantakaa rahalahjuksia sille miehelle, joka oli välittänyt
kauppoja salamurhaajien kanssa; varsinkin kun hän oli saanut tietoonsa
yksiä ja toisia seikkoja Rositan ryöstöstä ja uhkasi antaa upseerit
ilmi. Petetty kapteeni sadatteli usein maanpakolaista.
Oli sentään pari rehellistä ihmistä, jotka myötätuntoisesti muistelivat
usein pakolaisia. Kun don Ambrosio useitten viikkojen kuluttua oli
toipunut sairasvuoteeltaan, ilmotti Catalina hänelle, kuinka cibolero
oli päässyt karkaamaan. Aluksi ei vanha herra tahtonut voida uskoa
upseerien kataluutta, mutta lopulta ei hän enää voinut sitä epäillä.
Kun comanchit sitten saapuivat San Ildefonsoon, hämmästyi hän suuresti,
kun comanchien päällikkö halusi puhutella häntä.
Päällikkö antoi don Ambrosiolle kaksi kirjettä, joista toisessa
vakavasti kehotettiin häntä tyttärineen lähtemään siirtolasta.
Toisen oli lähettänyt don Juan. Siinä jätti don Juan don Ambrosiolle
valtakirjan hänen talonsa myymiseen ja pyysi samalla häntä välittämään
kaupan. Entinen tilanomistaja ilmotti siinä nykyisen asumapaikkansa ja
sanoi hyvin menestyvänsä.
Saatuaan don Ambrosiolta Carloksen kirjeen punastui Catalina
mielihyvästä, ja sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun don Ambrosio sanoi
päättäneensä myydä maatilansa ja siirtyä samalle seudulle, jossa hänen
ystävänsä jo olivat. Catalina oli hyvin kiitollinen isälleen.
Ei kauvan kestänytkään kun asiat olivat järjestyksessä, ja molemmat
lähtivät San Ildefonsosta.
* * * * *
Mitä teki Carlos? Oliko hän tosiaan kulkenut yli ylätasangon? Eikö hän
enää koskaan palaisi? Kuinka kävi San Ildefonson?
Näin kysyy varmaan lukija, ja niihin vastataan järjestyksessä.
Niin, Carlos palasi vielä San Ildefonsoon, mutta hän ei tullut yksinään!
Häntä seurasi viisisataa soturia -- punaista soturia, jotka olivat
valinneet hänet päällikökseen, -- 'valkoiseksi päälliköksi'. Ne olivat
wacoheimon urhoollisia sotureita, jotka olivat saaneet kuulla hänen
kärsimänsä vääryydet ja olivat päättäneet kostaa hänen puolestaan.
Oli jo myöhäinen syksy, kaunein vuodenaika Amerikassa, aika, jolloin
luonto niin runsaasti jakaa antimiaan. Oli ihana kuutamoyö; vuoret ja
laaksot oli hopeoinut se lempeä valo, josta niin paljo on runoiltu.
Llano estacadon autioille lakeuksillekin loi kuu valoaan. Muuan
lammaspaimen oli siellä laskeutunut yölevolle laumansa lähelle, kun hän
samassa heräsi koiransa vihaiseen murinaan. Hän hypähti äkkiä ylös ja
katseli varovasti ympärilleen. Oliko se susi, harmaa karhu vai punainen
puma? [puma = amerikalainen leijona] -- Ei, muuta hän sai nähdä,
sellaista mikä sai hänet vapisemaan.
Tasankoa pitkin kulki jono mustia olennoita. Siinä oli paljo hevosia
ja ratsastajia. Hevonen seurasi hevosta pitkänä ketjuna. Se kulki
idästä länteen. Se oli jo parinsadan askeleen päässä paimenesta, mutta
niin hiljaa se kulki, että sitä olisi voinut luulla henkinäyksi. Ei
kuulunut hiljaisessa yössä kuolainten kalinaa eikä aseitten kalsketta.
Kengittämättömien kavioitten kumeat iskut nurmeen ja jokunen hirnahdus
vaan todisti niitten olevan eläviä olennoita.
Juuri herännyt paimen vapisi nähdessään tämän jonon, sillä pian huomasi
hän, ettei tämä ollut mikään henkinäky, vaan sotajalalla olevia
intiaaneja.
Kirkkaassa kuunvalossa näki hän heidät vieläkin selvemmin. Hän näki
näitten intiaanien olevan täysissä sotavarusteissa; rinta ja käsivarret
maalattuina, yllään jouset, nuolet ja keihäät -- sanalla sanoen, ne
olivat sotaretkellä olevia intiaanisotureita.
Merkillisimmältä näytti kuitenkin tämän äänettömän joukon johtaja.
Paimen saattoi tuskin uskoa silmiään huomatessaan tämän päällikön niin
paljo eroavan muista muodoltaan ja varustuksiltaan. Paimen huomasi
hänet selvästi valkoiseksi mieheksi, jolla oli yllään rancheron puku.
Silloin muisti hän äkkiä ne merkilliset tapaukset, joista pari
kuukautta sitten San Ildefonsossa niin paljo puhuttiin. Hän muisti
maanpakolaisen; eikä enää epäillytkään:
Cibolero Carlos palasi siirtolaan kostamaan vihollisilleen.
Osaksi isänmaanrakkaudesta, osaksi suuren palkkion toivossa päätti
paimen ilmaista asian. Hän aikoi lähteä laaksoon ilmottamaan intiaanien
tulosta presidioon. Kun jono oli päässyt hänen ohitseen, aikoi hän
lähteä, mutta hän ei osannutkaan arvata valkoisen päällikön älyä.
Ennenkuin paimen oli ehtinyt paeta, saarrettiin hän laumoineen. Osa
laumasta paistettiin illalliseksi niille, jotka hän aikoi antaa ilmi.
Paimen vangittiin.
Vähän matkaa jakaantui tie kahtia. Vaiti ratsasti päällikkö sitten
edelleen, vaiti seurasivat sotilaat. Jono kulki kuin käärme tasangolla.
Hitaasti kulkivat intiaanit. Tunnin kuluttua saapuivat he tasangon
länsireunalle, sille rotkolle, jossa heidän päällikkönsä oli
piilotellut. Surullisin mielin muisteli Carlos mennyttä aikaa.
Kuu valaisi kyllä lakeuden, mutta rotkoon se ei enää paistanut. Siellä
oli pimeä. Laskeutuminen sinne oli vaikeata, mutta ei sellaisille
miehille niin taitavan päällikön johdossa.
Valkoinen päällikkö sanoi hiljaa muutamia sanoja lähimmäiselle wacolle,
ajoi rotkoon ja katosi kallioitten varjoon.
Intiaani kertasi samat sanat seuraajalleen ja katosi hänkin rotkoon;
samoin tekivät kaikki, ja lopulta olivat kaikki viisisataa soturia
rotkossa.
Kavionkapse sorassa kuului vielä kauvan; mutta kun ei niitä enää
kuulunut, ääntelivät taas piilopaikkoihinsa paenneet pedot.
Kuului haukan kimeätä huutoa, kehrääjän valittavaa ääntä ja arosuden
ulvontaa.
* * * * *
Vuorokausi oli kulunut. Jälleen oli kuu noussut taivaalle. Silloin
näkyi jälleen sama suuri käärme kiemurtelevan rotkosta ulos tasangolle
Pecos-jokea kohden. Se kulkee joen poikki ja tulee sille ylängölle,
jolle jo näkyy San Ildefonson laakso.
Ylängölle se seisahtuu -- kuun mentyä pilveen johtaa valkoinen
päällikkö joukkonsa tammilehdon suojaan. Sotilaat laskeutuvat maahan
ratsailta ja sitovat hevosensa puihin.
Mustalta näyttää presidion laaja rakennusryhmä; torninvartijaa ei näy,
mutta hänen säännöllisesti uusiintuva huutonsa: "centinela alerta!" --
"vartija, varoillasi!" -- ilmaisee hänen olevan valveilla.
Huutoon vastaa portinvartija; sen jälkeen on kaikki taas hiljaista.
Pian on koko linnotusväestö raskaassa unessa. Yövartijakin portilla on
oikassut väsyneet raajansa kivipenkille ja nukkuu makeasti.
Kaikki silmät ovat sulkeutuneet, ei kukaan aavista vaaran olevan niin
lähellä.
Taas kuuluu: "centinela alerta!" ja huuto vastaa portilta, mutta ei
kukaan vartijoista huomaa niitä tummia haamuja, jotka matavat maata
pitkin suurien sisiliskojen lailla kohti linnanmuuria.
Ne luikertelevat ruohikossa yhä lähemmäs linnoituksen porttia.
Portinpielessä on valaistu lyhty, joka valaisee lähintä ympäristöä,
mutta vartijan selkä on hiipijöihin päin.
Äkkiä sattuu rasahdus hänen korvaansa. Huudahdus: "quien viva?" --
"kuka siellä?" häipyy hänen huuliltaan, sillä hän kaatuu kuolleena
maahan. Puolitusinaa nuolia lävistää hänen sydämensä.
Joukko tummia olennoita syöksyy avonaisesta portista sisälle, ja juuri
unesta herätä sävähtäneet sotilaat surmataan ennenkuin ovat kerinneet
tarttua edes aseisiinsa.
Kuuluu wacojen kamala sotahuuto, ja sadottain hyökkää intiaaneja
linnaan. He tunkeutuvat pihalle ja sulkevat rakuunoitten kasarmien ovet.
Säikähtyneinä juoksevat puolialastomat sotilaat ulos ja syöksyvät
intiaanien keihäisiin. Karbinien ja pistoolien laukauksia kuuluu
kaikkialta, mutta ampujat kaatuvat ennenkuin ehtivät ladata uudelleen.
Taistelu oli lyhyt ja vimmattu.
Huutoja, laukauksia ja huokauksia kuuluu kaikkialta; ovia lyödään
rikki, sapelit kalisevat, ja ruumiita kaatuu maahan.
Vihdoin päättyy hirveä verilöyly. Kaikkialla on uudelleen hiljaista. Ei
enään kuulu intiaanien villiä sotahuutoa. Kaikki sotilaat on surmattu.
Ei sentään ihan kaikkia. Kahden miehen henki on säästetty.
Vizcarra ja Roblado eivät ole kuolleet. Heitä odottaa kauheampi kuolema
kuin kaatuminen taistelussa. Heidät viedään ylpeästä presidiosta
kamalaa kohtaloaan kohden.
Sitä ennen oli hävitettävä muurit ja vahvat varustukset. Monet kädet
olivat hävittämässä, mutta pahinta jälkeä tekivät liekit. Kaikkialla ne
roihusivat, ja savu tuprusi esiin joka raosta. Pian on penkere suurena
tulimerenä; palkit palavat ja putoavat ryskyen. Muurit kaatuvat.
Lopulta on presidio vaan tulta ja savua syöksevä raunio.
Mutta vielä ei ole kauhun mitta täysi. Pakolainen ei halunnut
kostaa ainoastaan rakuunoille, vaan kaupungin asukkaillekin, jotka
sydämettöminä olivat katselleet ja vaatineet vanhan vaimon ruoskimista
aina kuolemaan saakka ja nuoren viattoman tytön häpeällistä rääkkäystä.
-- San Ildefonson asukkaatkin saivat tuta cibolero Carloksen kostoa.
Hän täytti valansa, sillä ennen auringon nousua paloi kaupunki
kaikkialla, ja miehet, naiset ja lapset, nimittäin ne, joita ei kohta
surmattu, pakenivat henkensä tiestä tasangolle, onnellisina kun sen
saivat pelastettua.
San Ildefonson ihanasta laaksosta oli kadonnut ihmiskätten jälki.
* * * * *
Olemme nyt tämän murhenäytelmän loppukohtauksessa, mutta sanoin ei
voi kuvailla todellisuutta, sillä se on julmempi kaikkia tähänastisia
tapauksia.
Näyttämönä on La Nina, sama kallionkieleke, jolla cibolero Juhannuksena
suoritti loistavan ratsastusnäytteensä.
Taaskin odottaa jännityksissään utelias katsojajoukko, kuten silläkin
kertaa. Odotetaan uutta näytelmää. Mutta kuinka toisellaiset ovatkaan
nyt osanottajat ja katselijat!
Kalliolla istuu kaksi miestä hevosten selissä. Mutta he eivät ole
siellä vapaasta tahdostaan. Heidän kätensä on sidottu selän taakse, ja
jalat hevosen mahan alle. Satulat ovat lujasti kiinni. Rajaton epätoivo
ja pelkuruus kuvastuu heidän kasvoistaan!
He ovat keski-ikäisiä miehiä, molemmat täydessä upseerinpuvussa. Toinen
on linnanpäällikkö, eversti Vizcarra, toinen on kapteeni Roblado.
Pakolaisen petomaiset vainoojat ovat nyt hänen vankejaan, hänen
vallassaan. -- Mutta mitä varten istuvat he ratsailla juuri täällä? Ja
mitä varten on heidät sidottu? Mikähän näytelmä täällä alkaa?
Huomatkaa! -- Heidän allaan olevat hevoset ovat villejä mustangeja!
Katsokaa niitä tarkemmin! -- Hevosten silmille on sidottu huivi!
Kumpaakin hevosta pitelee vaivoin tagno. Hevosten päät on käännetty La
Ninan äkkijyrkännettä kohden.
Intiaanit muodostavat pitkän rivin vähän matkan päässä ratsastajista.
Villit soturit ovat hiljaa kuin haudassa. Kaikki katsovat valkoiseen
päällikköön, odottavat merkkiä häneltä. Hänen kasvonsa ovat
kalmankalpeat, niitten ilme ankara, hänen siinä istuessaan pikimustan
ratsunsa selässä.
Sanaakaan ei kostaja lausu uhreilleen valmistaakseen heitä kohtaloonsa.
Se on tehty. He tietävät jo tuomionsa. -- Kamalan hiljaisuuden
vallitessa annetaan merkki. Tagnot juoksevat sivulle ja jättävät
mustangit vapaiksi.
Uusi merkki annetaan ratsastaville intiaaneille. He ratsastavat
eteenpäin hurjasti kiljuen. He pistävät mustangeja keihäillään. Ne
eivät mitään näe ja syöksyvät suoraan kohti jyrkännettä.
Sidottujen ratsastajien tuskanhuudot voittaa villien kiljunta. -- Vielä
silmänräpäys -- ja näytös on päättynyt! Säikähtäneet mustangit ovat
syöksyneet jyrkänteeltä alas ja vieneet mennessään ratsastajat.
Tummat ratsastajat pidättävät hevosiaan jyrkänteen reunoilla ja
katselevat kauhistuneina toisiansa.
Muuan ratsastaja meni vielä lähemmäs reunaa ja katseli syvyyteen. -- Se
oli valkoinen päällikkö.
Hetkisen katseli hän ruhjoutuneita ruumiita siellä alhaalla. Ne eivät
liikahtaneet. Hevoset ja miehet olivat murskautuneet kuoliaaksi.
Syvä huokaus pääsi ciboleron rinnasta, aivan kuin olisi taakka siltä
pois nostettu; sen jälkeen kääntyi hän ympäri ja sanoi vakavasti ja
juhlallisesti ystävälleen:
"Don Juan! Olen täyttänyt valani! Olen kostanut äitini puolesta!"
* * * * *
Ilta-auringon valossa näkyi intiaanijono ratsastavan pois laaksosta
Llano estacadoa kohden; mutta he eivät palanneet kuten olivat tulleet.
Heillä oli nyt runsaasti saalista San Ildefonsosta.
Edellä ratsasti cibolero, ja hänen rinnallaan don Juan.
Kauheat tapaukset olivat luoneet synkät varjot heidän otsalleen, mutta
haihtuivat vähitellen ajatellessa uutta, onnellisempaa tulevaisuutta.
Carlos ei jäänyt pitkäksi aikaa wacoystävien luo. Hän sai runsaasti
lahjoja ja ratsasti sitten itään päin uuteen, rauhalliseen kotiinsa.
Siellä otti hänet ystävällisesti vastaan don Ambrosio; ja toteen
näkyivät käyneen Catalinan sanat, että don Ambrosio korvaisi entisen
väärinkäytöksensä, kun oli halveksinut Carlosta.
Kun entinen cibolero pyysi vaimokseen Catalinaa, siunasi isä nuorikoita
ja iloitsi heidän onnestaan.
Toteutui myöskin don Juanin hartain toive; hän järjesti onnellisen
kodin puolisolleen Rositalle.
Antonio oli aina tervetullut ystävä molempiin perheisiin, ja kun Carlos
silloin tällöin kävi metsästysretkillä wacoystäviensä luona, oli
Antonio aina mukana.
Siitä ajasta lähtien ei enää kuultu puhuttavan San Ildefonsosta. Eikä
uuttakaan siirtolaa perustettu tuohon ihanaan laaksoon.
Sen häviö olisi toisina aikoina ehkä herättänyt suurempaakin huomiota,
mutta se tapahtui aikana, jolloin Espanjan valta Amerikan mantereella
jo oli häviämässä. San Ildefonson hävitys oli vaan yksi monista
samallaisista surullisista tapauksista siihen aikaan. -- Melkein samaan
aikaan joutui sadottain kukoistavia siirtoloita intiaanien käsiin.
Niillä on oma historiansa, ehkä vielä jännittävämpi kuin tämä.
Carlos ei enää siihen laaksoon palannut, mutta wacointiaanit
muistelivat kauvan kiitollisuudella valkoista päällikköään.