Cibolero vangitaan.
Kolme päivää oli kulunut siitä kun kapteeni Roblado kävi rosvojen
luona, ja nämä hyvän palkkion yllyttäminä lähtivät hyvin toivein
ihmismetsästykseen.
Aika tuntui upseereista ijankaikkisen pitkältä. Joka tunti odottivat he
uutisia salamurhaajilta.
He eivät voineet epäillä metsästäjien intoa -- siihen oli tapporaha
liian suuri --, ja keltaisen metsästäjän tunnettu taito taas oli
takeena hankkeen onnistumisesta.
Mutta kärsimättömästi he sittenkin vartosivat tietoja, ainakin
sitä, että metsästäjät jo olivat jäljillä, vaikkeivät vielä olleet
saavuttaneetkaan ciboleroa.
Hyvin he siitä syystä hämmästyivät, kun muuan paimen kertoi löytäneensä
tasangolta kaksi miehen ruumista. Toisen oli hän tuntenut mulatti
Manueleksi, toisen hänen arvoisaksi toverikseen Pepeksi. Varmasti
olivat he murhatut. Ruumiit olivat olleet lähellä erästä lehtoa
Pecos-joen rannalla. Sudet ja muut pedot olivat ne jo suureksi osaksi
syöneet. Vaatteenriekaleista ja aseista vakuutti paimen ne tunteneensa.
Aluksi ei San Ildefonsossa ensinkään voitu selittää tätä merkillistä
murhaa, mutta otaksuttiin, että indios bravos sen olivat tehneet.
Kuinkapa hyvät ildefonsolaiset olisivatkaan voineet aavistaa, että
heidän oma kuvernöörinsä kapteeni Robladon kautta oli palkannut
ciboleron salamurhaajiksi nämä rosvot, jotka niin arvaamatta nyt itse
olivat joutuneet surman omiksi.
Luultiin intiaanien metsästysretkellä surmanneen nämä siirtolaiset.
Vizcarra käski heti rakuunaosaston lähtemään paimenen opastamana
murhapaikalle. Rakuunat palasivat ja kertoivat asian kokolailla toisin
kuin paimen.
Oli käynyt selville, etteivät intiaanien nuolet olleet surmanneet
metsästäjiä, vaan jonkun valkoisen miehen pyssy.
Sitä otaksumaa vahvisti sekin seikka, ettei heidän hevosiaan oltu
viety, vaan laskettu vapauteen tasangolle, ja että koirat oli ammuttu.
Se nähtiin niitten raadoista joen rannalla.
Murhaaja tai murhaajat eivät olleet myöskään huolineet metsästäjien
vaatteista eikä aseista, jota eivät suinkaan intiaanit olisi tehneet.
Kun koirien raatojen lähellä oli hevosen jälkiä, joista useat
varmuudella sanoivat tuntevansa ciboleron mustangin kaviot, niin jo
arvattiin, että murhaaja oli ollut cibolero.
Häntä epäiltiin sitäkin suuremmalla syyllä, kun cibolero ja keltainen
metsästäjä aina olivat olleet vihamielisellä kannalla toisiinsa.
Luultavasti oli mulatti ammuttu nukkuessaan nuotion ääressä, koskapa
hänen ruumiinsa oli pudonnut tuleen ja osaksi hiiltynyt; toveri
sitävastoin oli paennut, mutta cibolero oli saavuttanut hänet ja
tappanut puukolla.
Siirtolaiset sadattelivat yhä kovemmin sitä jumalatonta miestä. Hänen
nimeään mainittaessa ristivät ihmiset itsensä tai lausuivat rukouksen;
äidit pelottivat hänellä pahankurisia lapsiaan.
Ciboleron nimi herätti laajalti suurempaa kauhua kuin intiaanien
hyökkäys.
Taikausko sai nyt hyvää vauhtia.
Ei enää monikaan epäillyt sitä, ettekö hänen äitinsä ollut noita,
ja hänen äitinsä avustamiksi tai yllyttämiksi luultiin ne monet
ihmeelliset teot, joista poikaa syytettiin.
Jospa se kauhea mies vaan olisi voitu vangita! Mutta kukas paholaisen
kiinni voisi saada ja rangaista?
Moni hurskas ja kunniallinen porvari ehdotti totuudessa, että Carloksen
äiti -- noita -- vangittaisiin ja poltettaisiin. Jollei sitä tehtäisi,
ei ciboleroa koskaan saataisi kiinni. Vasta kun noita oli poltettu,
voitaisiin poika saada oikeuden rankaiseviin käsiin.
Todennäköisesti olisi näitten yltiöhaaveksijain mielipide voittanut
rauhallisemmin ajattelevan vähemmistön, jollei samaan aikaan olisi
sattunut tapauksia, jotka kokonaan muuttivat aseman.
* * * * *
Eräänä sunnuntai-aamuna tulivat ihmiset juuri ulos kirkosta, kun eräs
hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti katuja ja pysähtyi plazalle --
torille.
Kaikki seisahtuivat ihmettelemään kuka niin meluavasti häiritsi
pyhärauhaa. Miehellä oli yllään rakuunan asepuku, ja hänen kasvoistaan
saattoi päättää hänellä olevan tärkeitä uutisia.
Ratsastaja oli kersantti Gomez.
Pian oli uteliaita suuri joukko hänen ympärillään, ja tuskin oli hän
ehtinyt lausua muutaman sanan, kun jo ilo remahti julki väkijoukosta.
Päivän pyhyys oli unohdettu, hattuja heitettiin ilmaan ja vivat-huutoja
kuului kaikkialla.
Miehestä mieheen kulki sana:
"Pakolainen on vangittu!"
Voiko parempaa uutista odottaa?
Ratsastaja oli puhunut totta.
Carlos oli vangittu, ja nyt rakuunain hallussa.
Ei oltu häntä vangittu väkivallalla eikä viekkaudella. Petos oli
suorittanut asian. Eräs hänen omasta väestään oli hänen pettänyt.
Mutta kuinka oli muuten niin valpas Carlos joutunut sellaiseen
onnettomuuteen?
Catalina oli luvannut isälleen selittää asioitten oikean laidan ja
tapausten kulun presidiossa. Siten paljastuisi upseerien katala
menettely. -- Niin toivoi Carlos, mutta siinä hän pettyi.
Don Ambrosio oli sairastunut, ja tytär pelkäsi hänen kuolevan.
Cibolero ei tahtonut eikä voinut jättää omaisiaan enää siirtolaan,
mistä hän oli ajettu maanpakoon, ja missä ei heilläkään ollut mitään
turvaa.
Tilapäinen asunto erämaassakin oli varmempi, kuin asunto vihollisten
keskellä.
Vaikeata tosin oli kuljettaa pois tarkkaan vartioidut omaiset, mutta
cibolero oli keksinyt siihen keinon.
Ja se olisi varmaan onnistunut, jollei hänen omassa väessään olisi
petturiksi ruvennut muuan peoni, renki, joka oli ollut muassa
viimeisellä metsästysmatkalla. Tämä mies ilmiantoi hänet vihollisille.
Carlos oli ranchossa suorittamassa viimeisiä valmistuksia.
Äiti ja sisar olivat hyvin iloissaan, kun kauvan kaivattu Carlos oli
jälleen kotona. Innolla järjestelivät he asioita kuntoon. Hevosen
oli hän piilottanut pensaikkoon vähän matkan päähän majasta. Koira
ei pahaksi onneksi ollut hänellä mukana. Se sairasti vielä haavojaan
luolassa.
Eräs hänen rengeistään oli vartioimassa. Koira oli ennen hoitanut sen
tehtävän erinomaisesti.
Tämän rengin olivat Vizcarra ja Roblado hiljan lahjoneet, ja niinpä
menikin petturi, sensijaan että olisi isäntäänsä suojellut, heti
ilmiantamaan hänet presidioon, sanoen kapteenille:
"Cibolero on täällä. -- Tulkaa heti!"
Heti ratsasti asestettu joukko majalle ja piiritti sen. Taistelussa
haavottui ja kuoli usea rakuuna, mutta ylivoimalla sentään Carlos
lopulta voitettiin, vaikka hän tekikin vimmattua vastarintaa.
Tuskin oli Gomez ollut viittä minuuttia torilla, kun torven ääni
ilmotti sotilasosaston lähestyvän.
Keskellä sotilasryhmää oli cibolero, lujasti sidottuna muulin selkään
ja lukuisan sotilasjoukon vartioimana.
Huhu sellaisesta yleistä mielenkiintoa herättävästä tapauksesta levisi
kulovalkean tavoin kaupungissa, ja torille riensi kuka kynnelle kykeni
katsomaan kuuluisaa cibolero Carlosta.
Ei enää nyt peljätty tätä koko seudun kauhua; hän ei voinut enää
vahingoittaa.
Mutta ei Carlos yksin kiinnittänyt puoleensa yleisön huomiota. Siellä
oli muutakin merkillistä katseltavaa.
Hetken päästä nähtiin lähestyvän erään toisen sotilasryhmän.
Ne kuljettivat hitaasti kahta muuta vankia.
He olivat naisia. Toinen, vanhempi nainen oli ciboleron äiti, ja nuori
kalvakka tyttö hänen rinnallaan oli ciboleron sisar Rosita.
Luultuja noitia kuljetettaessa väkijoukon halki, iskivät heihin vaan
tylyt katseet. Ihmiset kammosivat heitä. Sadatellen saatettiin heitä
raskasta tietä vankilaan.
"Muera la hechicera! Muera!" -- "Kuolemaan noita!" -- kuului huutoja
armottomasta kansajoukosta.
Ei edes nuori, katkerasti itkevä, hajahapsinen tyttö herättänyt sääliä
tässä intohimojen sokaisemassa väkijoukossa. Kuului vaan kolkkoja
huutoja:
"Muera las dos! Madre y hija!" -- "Kuolemaan molemmat, äiti ja tytär!"
Sotilaitten täytyi suojella heitä ihmisten raivolta, kunnes heidät
lopulta työnnettiin vankilaan.
Onneksi ei Carlos nähnyt sitä.
Hän ei edes tiennyt heitä vangitun. Hän luuli heidät jätetyn rauhaan
kotiin, ajatteli vihollisten koston rajottuvan vaan häneen. -- Ei hän
tiennyt vihollistensa katalia aikeita.
* * * * *
Naiset vietiin calabozoon -- kaupungin vankilaan, -- mutta nuori ja
voimakas cibolero, jonka irtipääsöä peljättiin, vietiin presidion
holveihin, josta hänen oli mahdoton paeta.
Synkissä mietteissään ei hän huomannut sitä, kuinka illalla myöhään ovi
avautui, ja joku tuli hänen koppiinsa.
Linnanpäällikkö ja Roblado tahtoivat nauttia kostostaan täydellisesti.
Yhdessä ystävineen olivat he juoneet iloissaan yrityksensä lopullisesta
onnistumisesta. Nyt tulivat he pilkkaamaan sidottua vankiaan. He
loukkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin, ja kauan kuunteli hän
sitä vaieten.
Vihdoin loppui vangin kärsivällisyys. Vizcarran viimeinen raaka pilkka
sai hänet vastaamaan, ja kun cibolero siinä viittasi muun muassa
everstin kasvoihin saamaan kolahdukseen, oli Vizcarran kiukku vallan
tavaton. Tikari kädessä hyökkäsi hän vangitun uhrin päälle ja olisi
ehkä tappanut hänet, jollei Roblado olisi häntä hillinnyt.
Hän kuvaili everstille vastaista koston suloisuutta, josta niin paljo
toivoivat. Everstihän aikoi pilata koko huvin.
"Antakaa sen kurjan raukan elää!" sanoi hän everstille, ivallisesti
silmäillen Carlosta, "huomennahan on hänellä juhlapäivä, olisihan
vahinko, jollei hän saisi myöskin juhlia!"
Everstikin vähitellen tyyntyi, purettuaan vihansa ukkosta ensin siten,
että iski puolustukseen kykenemätöntä vankia nyrkillä kasvoihin. Sitten
jättivät upseerit vangin yksin miettimään sitä huomenna luvattua
'juhlaa.'
Carlos saattoi syystä odottaa mitä pahinta. Armoa ei hänen tarvinnut
toivoa kunnan -- eikä sotilashallinnon puolelta.
Varmaan tarkotettiin 'juhlalla' sitä, että hän vietäisiin mestattavaksi.
Hänen sielunsa oli suuresti murheissaan, ei niinkään paljo itsensä kuin
vangittujen omaistensa tähden.
Pitkän yön kuluttua tunkeutui ikkunaluukusta hiukan aamuhämärää.
Aina vangitsemisestaan asti ei hän ollut saanut syödä eikä juoda. Ei
lohdutuksen sanaa, ei katsettakaan! Ei yksikään ystävä käynyt häntä
katsomassa -- ei näkynyt merkkiäkään siitä, että yksikään sydän sykki
myötätuntoisesti hänelle, tai kärsi hänen puolestaan!
Tuli puolipäivän aika.
Hänet laahattiin ulos vankilasta. Sotilaat asettuivat järjestykseen
hänen ympärilleen ja veivät hänet pois.
Mihin hänet vietäisiin?
Jokohan mestattavaksi?
Hänen silmiään ei oltu peitetty, senvuoksi näki hän kuljettavan
torille, joka oli täynnä ihmisiä.
Ihmisiä oli asettunut niin paljo kuin oli mahtunut. Katoille ja
parvekkeille ympäri torin. Siinä oli hacendadoja, rancheroja,
vuorikaivoksien omistajia, kaivostyömiehiä ja muita.
Jokin merkillinen tapaus varmaan oli koonnut heidät tänne; ja sen näki
heidän kasvoistaankin, että he odottivat jotakin merkillistä näytelmää,
ehkä juuri sitä, josta Roblado oli puhunut.
Kaikkialla, missä vanki kulki, pilkattiin häntä.
Edelleen laahattiin häntä ja paiskattiin lopulta kaupungin vankilan
kovalle lavitsalle.
Siinä asettui hän pitkälleen, kun lujaan sidotut kädet ja jalat estivät
häntä istumasta.
Hän jäi yksin.
Se sotilaspatrulli, joka oli hänet tuonut, jätti vartijat lukituille
oville ja poistui. Sitä todisti aseitten kalina.
Hetkisen makasi vanki liikkumatta, melkein ajattelematta.
Onnettomuus oli murtanut hänen voimansa, hän oli epätoivoinen
kohtalostaan. Ei voinut ajatellakaan pääsevänsä täältä vapaaksi.
Eivät tosin seinät olleet erittäin paksut, eivätkä kiviset, vaan tehdyt
huonosta tiilestä. Mutta hänhän oli vangittu ja sidottu! Sitäpaitsi ei
hänellä ollut aseita eikä aikaa murtautua niitten läpi.
Varmaankin läheni jo hänen mestauksensa täytäntöönpano.
Ei hän peljännyt kuolemaa, mutta ero rakkaasta äidistä tuntui
katkeralta; -- hän ajatteli sisartaan ja hänen uhrautuvaista sydäntään;
hän ajatteli lapsuutensa leikkitoveria, ystävätärtään ja rakastettuaan.
Eikä hän voinut edes heille lähettää mitään jäähyväistervehdystä?
Näissä synkissä mietteissä ei hän huomannut, kuinka valo kopissa joskus
väheni.
Joku lepero -- kerjäläinen -- oli kiivennyt toisen hartioille
katselemaan ikkunasta vankia.
Carlos kuuli naurua, karkeata pilkkaa ja äitinsä nimen.
Hetkisen päästä avautui ovi, ja Roblado huusi hänelle:
"Kas niin, tappelukukko, olemme luvanneet teille tänään huvitusta, ja
sana on pidettävä. Nouskaa lavitsalle ja katsokaa torille! Siellä on
erinomainen näky! Nouskaa ylös nopeasti vaan, niin saatte nähdä itse!
Ha, ha, ha!"
Kapteeni purskahti käheään nauruun, ja siihen yhtyivät toisetkin
käytävässä olijat. Ovi suljettiin jälleen, ja turhaan koetti Carlos
selittää tämän kehotuksen sisällystä.
Mestattaisiinko torilla hänen viaton ystävänsä don Juan?
Hänen mietteensä keskeytyivät pian; ikkuna-aukossa näkyi taas pää, ja
raaka ääni huusi:
"Halloo, Carlos, puhvelinteurastaja, katsokaas tänne torille! Täällä on
teillä nähtävää. Katsokaapa äitiänne, noitavaimoa! Katsokaa kuinka hän
irvistelee! Ha ha, ha!"
Ei myrkyllisen käärmeen puraisu -- ei vihollisen nyrkinisku kasvoihin
olisi voinut pikemmin ponnahuttaa Carlosta ylös kuin tämä puhe.
Mutta hän oli unohtanut siteensä; pari kertaa horjahti hän ja kaatui
sitten polvilleen.
Hän koetti uudelleen ja varovammin; se onnistui. Lopulta pääsi hän
vaivoin penkille ja saattoi katsella ulos ikkunasta.
Siellä näki hän sellaista, mikä sai melkein jähmettymään hänen verensä
ja pusersi tuskanhien hänen otsalleen.
Mikä kamala näytelmä!
Hänen sydäntään ahdisti sanomaton tuska. Oli kuin joku olisi tarttunut
siihen rautakourin ja sitä äkkiä pusertanut.
Osa toria oli väestä tyhjänä, ja rakuunat ajoivat tungeksijoita
loitommalle.
Keskelle oli järjestetty istumasijoja upseereille, alcaldille,
kaupungin hallinnon jäsenille ja siirtolan arvohenkilöille. Toisissa
olosuhteissa olisi yleisö katsellut heitä, mutta nyt kiinnitti muu
heidän huomiotaan. Se oli muuan ryhmä lähellä Carloksen vankilaa. Tämän
ryhmän huomasi hän ensin. -- Mutta sitten ei hän muuta nähnytkään, ei
väkijoukkoa, eikä koreapukuisia herroja.
Hän näki seuraavaa:
Kahden pörrökarvaisen aasin selkään oli heitetty melkein maahan saakka
ulottuvat karkeat, mustat loimet. Niitä talutti merkilliseen mustaan
pukuun puettu lepero. Pari leperoa huiski piiskalla aaseja.
Kummankin aasin seljässä oli ihmisolento, jonka jalat oli sidottu
aasin mahan alle. Kädet oli sidottu jonkinlaiseen punikeeseen aasin
kaulalle. Siten tuli istujan selkä kumaraan, ja pää roikkui alaspäin.
Asento oli muutenkin vaikea. He olivat naisia. He olivat paitasillaan
vyötäisille asti, hiukset olivat hajallaan ja roikkuivat aasin
kaulalle. Toinen naisista oli vanha ja harmaa, toinen taas elämänsä
keväässä, hän näytti kauniilta ja hänellä oli runsas kullankeltainen
tukka.
Voi, Jumala, mikä näky se oli Carlokselle! Nyt ymmärsi hän Robladon
sanat. Uhreina olivat hänen äitinsä ja sisarensa. Hän tunsi heidät heti.
Ei sydämeen ammuttu nuolikaan olisi tehnyt kipeämpää kuin tämä näky.
Terävä, puoleksi tukahutettu huuto pääsi hänen huuliltaan, mutta siinä
oli suuren tuskan tuimuus!
Senjälkeen oli hän vaiti. -- Hän näytti marmorikuvalta, ei käynyt
värähdystäkään kasvoissa -- sydämen tykytys näkyi pysähtyneen, silmien
katse oli tuijottava ja suu oli tiviisti kiinni.
Vizcarra ja Roblado nauttivat suuresti kostostaan, joka jo näytti
hyvin onnistuneen. He seisoivat keskellä toria ja näkivät Carloksen
vankilanluukusta. He hymyilivät tyytyväisyydestä, mutta cibolero ei
nähnyt heitä.
Muuan kirkonkello alkoi soida, mutta vaikeni pian.
Se oli merkkinä kauhean toimituksen alkamiseen.
Mustapukuiset aasinajajat taluttivat eläimet loitommalle vankilasta.
Naisten kasvot olivat nyt osittain yleisöönpäin, mutta
hiukset peittivät ne. Kaksi pappia läheni heitä heiluttaen
ristiinnaulitunkuviaan ja mutisten naisille jotakin. Sitten peräytyivät
he jälleen.
Sitten tulivat piiskamiehet. Merkin saatuaan kiinnittivät he ranteensa
ympärille varren tyvessä olevan hihnanmutkan ja alkoivat voimakkaasti
ruoskia melkein alastomia naisia.
Iskuja annettiin säännöllisesti, ne laskettiin. Joka iskua seurasi
vako, ja jos siima sattui toisesti samalle kohtaa, tuli verinen viiru
ohueen paidanselkämystään.
Mutta naiset eivät huutaneet, kummallista kyllä!
Tyttö vähän kääntelehti iskujen sattuessa ja valitti hiljaa, mutta ei
huutanut. Karaistunut vanha äiti ei liikahtanutkaan. Ei mikään merkki
osottanut hänen kärsivän.
Kun leperot olivat kukin kymmenen iskuansa jakaneet, kuului ääni
kansanjoukosta:
"Basta por la nina! -- kylliksi tytölle!"
Joukko yhtyi siihen, ja se lepero, jonka tehtävänä oli lyödä noidan
tytärtä, kiersi kokoon piiskansa ja astui sivulle. Toinen iski äitiä
täydet kaksikymmentäviisi kertaa.
Rummunpärrytyksellä annettiin merkki, että ruoskinta keskeytettiin.
Aasit talutettiin torin toiseen kulmaan.
Siellä alkoi ruoskinta uudelleen, ja julma lepero näytti lyövän entistä
kovemmin, aivan kuin vanhan vaimon selkä ei olisikaan ollut verillä.
Tällä kertaa pelastui tyttö kidutuksesta väkijoukon vaatimuksesta,
mutta hänen täytyi sitä seurata häpeällisessä kulkueessa.
Ruoskinnan jälkeen pärrytettiin taas rumpua, ja siirryttiin kolmanteen
ja neljänteen kulmaan, kunnes vaimo oli saanut täyden rangaistuksensa
-- sata iskua.
Kauhea näytelmä oli päättynyt, mutta vieläkään ei yleisö malttanut
poistua. Tunkeuduttiin naisraukkojen ympärille, jotka olivat joutuneet
ilkeän koston ja sokean taikauskon uhreiksi.
Ihmiset olivat uteliaita. Ja vaikka he juuri olivat päässeet näkemästä
niin kauheaa rääkkäystä, ei sääliä missään näkynyt.
Uskonkiihko tukahutti ihmisten lempeämmät tunteet. Ei kukaan säälinyt
noitaa eikä vääräuskoista murhaaja-ciboleron sisarta.
Oli sentään sääliväisiäkin ihmisiä joukossa, koskapa hellät kädet
päästivät siteet, virvottivat vedellä taintuneitten päätä ja huulia.
* * * * *
Heitä odottivat yksinkertaiset ja karkeatekoiset rattaat. Ei tiedetty
mistä ne olivat tulleet, eikä siitä välitettykään. Alkoi hämärtää,
ja kun yleisö sai uteliaisuutensa tyydytettyä ja alkoi väsyä ja
nälkiintyä, niin hajosi se vähitellen.
Vankkurien ääressä seisoi voimakas-vartaloinen mies, joka Josefan
käskystä parin intiaanin avulla nosti naiset rattaille. Sitten nousi
mies itse sinne ja ajoi pois. Josefa ja tagnot seurasivat perässä.
Päästyään ulos kaupungista poikkesi joukkue eräälle sivutielle, joka
vei sille yksinäiselle rancholle, missä Rosita jo kerran ennen oli
saanut suojaa.
Avuttomat naiset kannettiin huoneeseen, ja heitä koetettiin kaikin
keinoin herättää henkiin. Lopulta saivat ystävälliset ihmiset Rositan
virkoamaan, mutta hän heräsi vaan näkemään, kuinka hänen äitinsä
rääkätystä ruumiista pakeni viimeinenkin elon kipinä.
Vanhan vaimon ohimoita hierottiin, huulia kostutettiin, ja verta
koetettiin saada liikkeelle, mutta turhaan. Hänen korvansa eivät
kuulleet rakastetun tyttären tuskanhuutoja, eivätkä hänen silmänsä
nähneet tyttären katkeria kyyneleitä -- kuolema oli vienyt hänen
sielunsa ikuisen rauhan maille.
* * * * *
Carlos oli vankilan ikkuna-aukosta nähnyt koko rääkkäyksen. Voimatta
liikkua paikaltaan katseli hän vaieten tätä kauheata näkyä, vaan
sillointällöin, piiskan vinhemmin sattuessa, huokasi hän raskaasti. Se
oli rajatonta sielun tuskaa.
Kasvot olivat hirvittävästi vääntyneet. Ne kuvastivat hänen sisässään
palavaa tuskan tulta. Joka sattumalta näki vankilan ikkunassa nämä
kasvot, se kauhistui niitten hirvittävää ilmettä.
Lihakset olivat jännityksestä paisuneet, hampaat karskahtelivat yhteen,
huulet olivat lujasti puristetut yhteen, ja tuskanhiki virtasi otsalla.
Poskien miehuullisen punan sijaan oli tullut kalman kalpeus.
Ikkunastaan oli hän nähnyt vaan ruoskinnan kahdessa ensimäisessä torin
kulmassa, mutta hän tiesi sitä jatkettavan.
Kuolema olisi ollut hänelle otollinen; miksei se pelastanutkin häntä
näistä tuskista? -- Epätoivo toi hänelle jättiläisvoimat; hän tunsi
hihnojen ranteitten ympäriltä hien tähden liestyneen. Kaikin voimin
jännitti hän ranteensa auki, ja siteet heltisivät, kädet olivat vapaat.
Nyt voi hän helpommin liikkua. Ehkä saisi hän vielä kerran nähdä
omaisensa rääkkäyksen jälkeen.
Mielellään olisi hän heille antanut jonkin merkin, mutta tiesivätköhän
he että hän oli täällä?
Silloin kuuli hänen herkkä korvansa piiskan viimeiset iskut. Hän oli
kuulevinaan äitinsä huutavan hänen nimeään.
"Laupias Jumala, armahda minua! Hän kutsuu poikaansa, enkä minä voi
rientää hänen avukseen. Voi minua! Ja minun täytyy elää! Mutta vielä
minä sinun puolestasi kostan niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"
Raivoisasti pudisteli hän rautakalteria ikkunassa. Mutta se ei heilunut
-- mutta mitä se oli? -- Raskas esine putosi lavitsalle.
Hän luuli sitä ensin kiveksi, jonka joku oli heittänyt torilta, mutta
siinä kolahduksessa kuului metallin helinää, ja käärö oli pitkulainen.
Nopeasti otti hän sen ylös.
Paketti oli kääritty huolellisesti silkkihuiviin.
Nopeasti avasi hän sen ja katseli sisällystä.
Saattoiko hän uskoa silmiään? Käärössä oli kultarahoja, pitkä puukko ja
kirje.
Cibolero nousi lavitsalle lukemaan kirjettä ikkunan hämärässä valossa.
Siinä oli kirjoitettuna:
"Sinun mestauksesi on päätetty suorittaa huomenna. En tiedä
jätetäänkö sinut yöksi kaupungin vankilaan vai viedäänkö
presidioon. Jos saat jäädä kaupungin vankilaan, voin helpommin
sinua auttaa.
"Lähetän kaksi asetta: kultaa ja terävän puukon. Käytä kumpaa
tahdot, tai molempia! Seinät ovat savesta, niihin voi helposti
kaivaa aukon, Jos se sinulle onnistuu, on ulkopuolella apua
odottamassa. Jos sinut kuljetetaan presidioon, niin koeta paeta
matkalla; se on ainoa keino! Uskaliaisuutta ei sinulta puutu
ratkaisevalla hetkellä, minä tunnen Carloksen! Riennä Josefan
rancholle, siellä on uskollisia ystäviä odottamassa. --
"Voi hyvin, kovaosainen ystäväni, Jumala kanssasi!"
Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta ilman sitäkin tiesi Carlos,
keneltä se oli.
"Rohkea, jalo tyttö", ajatteli hän kätkiessään kirjeen povelleen;
"sinun uskollinen rakkautesi antaa minulle uutta voimaa taisteluun. --
"Jos kuolen, niin en saa surmaani ainakaan pyövelin kädestä. Käteni
ovat nyt vapaat, eikä niitä sidota niin kauvan kuin vähänkin on eloa
jäljellä. -- Kuolo vaan voi minut lannistaa ja voittaa."
Näin rohkaistuaan itseään istuutui hän lavitsalle ja katkoi nopeasti
hihnat jaloista. Taas voi hän seisoa varmasti jaloillaan. Puukko
kourassa asteli hän vinhasti edestakaisin kopissaan kiihkoisena.
Kauheita silmäyksiä heitti hän ovelle ja varmaan oli hän päättänyt
surmata ensimäisen tulijan.
Silloin näkyi hänen mieleensä äkkiä juolahtaneen jotain uutta.
Hän pujotti jalkansa jälleen siteisiin, pani poveensa rahat ja puukon,
kietoi kätensäkin äskeisiin siteisiin, vaikka lievästi, ja paneutui
pitkälleen penkille.
Kasvot olivat oveen päin, ja muuten oli hän niin liikkumaton kuin olisi
nukkunut.
Vanki olisi mieluummin kohta ruvennut murtautumaan ulos, mutta hän piti
viisaampana odottaa vahdinvaihtoa.
Hän tiesi uuden vartion toimensa alkaessa tulevan tarkastamaan, että
kaikki olisi kunnossa. Ja sitä hän päätti odottaa.
Sitäpaitsi halusi hän vähän levätä. Nukkua ei voinut, sillä voisivathan
he yöllä kuljettaa hänet presidioon, ja sitä ennen piti paon tapahtua.
Jos hän vaan pääsisi täältä pois, niin takaa-ajajista ei ollut
suurtakaan pelkoa voimakkaalle ja keinokkaalle miehelle. Ainoa pelon
aihe oli karbinit, mutta vaikeata oli niilläkin osata, kun oli pimeä
yö, eivätkä rakuunat muutenkaan olleet hyviä ampujia.
Runsaan tunnin makasi hän siinä mietteissään, valmiina äärimmäiseen
uhkarohkeuteen, kun samassa kuului askeleita käytävässä. Uusi vartio
oli tullut.
Hänen sydämensä sykki levottomasti. Veisiköhän tämä vartio hänet jo
presidioon? Levottomana kuunteli hän joka sanaa. Suureksi ilokseen
huomasi hän vartijoitten vaan vaihtuvan, ja ymmärsi joistakuista
sanoista, että häntä vartioitaisiin tässä vankilassa koko yö. Se tieto
oli hänelle arvokas. Heti senjälkeen avautui ovi, ja useita sotilaita
tuli koppiin; eräällä oli kädessään lyhty. Sen valossa he karkeita
pilkkapuheita lasketellen tutkivat vankia, ja huomattuaan hänen
siteensä olevan ennallaan lähtivät pois uskoen hänen olevan varmassa
tallessa. Sitten lukitsivat he oven, ja huone tuli jälleen pimeäksi.
Cibolero makasi vielä hetkisen hiljaa kunnes oli vakuutettu siitä,
etteivät he enää palaisi. Pari miestä jätettiin vartioimaan ovea, muut
lähtivät pois. Nyt tiesi hän heidän varmaan poistuneen.
Oli aika käydä työhän. Nopeasti kiskasi hän jälleen vapaiksi kätensä
ja jalkansa, otti esille pitkän puukkonsa ja ryhtyi kaivamaan aukkoa
seinään.
Jo maatessaan oli hän miettinyt vankilansa asemaa ja sopivaa paikkaa
aukolle. Hän valitsi sen nurkan, joka oli kauvimpana ovesta ja huoneen
peräseinällä. Tosin ei hän varmaan tiennyt, kaivoiko hän aukon ehkä
toisen koppiin, vai pääsisikö ulos. Mutta hän luotti onneensa. Muuten
tiesi hän, ettei muita vankeja tällä kertaa vankilassa ollut. Tämä oli
nimittäin pienempien pahantekijöitten vankila, jossa pidettiin heitä
vaan lyhemmän aikaa.
Eipä siis hänelle sekään tuottaisi lopullista estettä, että hän
mahdollisesti tulisi aukosta toiseen koppiin. Hän alotti siis työnsä
hyvin toivein. -- Saviseinä mureni verrattain helposti. Se oli tehty
kuivatuista savitiilistä, ja vaikka seinä oli puoli metriä paksu,
onnistui Carloksen puolessa tunnissa saada niin suuri aukko, että
ruumis siitä mahtuisi. Pikemminkin hän sen työn olisi voinut suorittaa,
mutta kun oli työskenneltävä niin varovaisesti, ettei kolinaa yhtään
kuuluisi, hidastutti se työtä. Pari kertaa luuli hän jo vartijoitten
tulevan koppiinsa, ja hypähti jo seisaalle hyökätäkseen heidän
kimppuunsa.
Se oli onneksi vaan mielikuvitusta. Ei kukaan hänen työtään huomannut.
Vielä viimeiset iskut, ja työ oli valmis.
Se toi hänelle uutta elinvoimaa. Täysin siemauksin hengitti hän
raikasta ilmaa; kuunteli sentään samalla tarkasti. Kaikki oli hiljaista
tällä puolen vankilaa. Hän pisti päänsä ulos aukosta ja koetti katsella
ympärilleen. Hän näki vaan ruohoa ja villiä kaktuksia seinän vierellä.
Varovasti ryömi hän ulos aukosta ja nousi seisaalleen puukko kädessä.
Hän oli rakennusten takana pensastossa. Ei ollut enää esteitä. Hän oli
vapaa!
Varovasti pysytellen pensaitten varjossa hiipi hän eteenpäin. Silloin
huomasi hän mustan olennon lähellään äkkiä kohoavan maasta ja hiljaa
lausuvan hänen nimensä. Hän tunsi Josefan, joka viittasi häntä
seuraamaan.
Hiljaa kulkivat he rautatammilehtoon ja kääntyivät eräälle sivutielle.
Pian olivat he sen yksinäisen ranchon luona, jota kirjeessä oli
suositeltu.
Hetkistä senjälkeen katseli Carlos äitivainajansa ruumista. Ei mikään
raju tuskan ääni häirinnyt tätä juhlallista hetkeä.
Jo ennakolta oli hän aavistanut surua kohtaavansa tavatessaan jälleen
rakkaat omaisensa. Hän polvistui vainajan sivulle, tarttui käteen, joka
niin hellästi oli häntä vaalinut, suuteli vielä kerran kalvenneita
huulia, mutta ei itkenyt. Liiaksi olivat tämän päivän kauheat
koettelemukset häntä murjoneet, jotta mikään uusi suru enää olisi
voinut suoda hänelle itkun lievitystä. Tuskien pikarin oli hän juonut
pohjaan saakka, ja tiesi kaiken tulleen kohtalon kädestä. Äitinsä
ruumiin vieressä rukoili hän Jumalalta uutta voimaa.
Hän oli juuri noussut seisaalleen, kun samassa koputettiin ovelle.
Itkuun pakahtumaisillaan avasi Rosita oven ja heittäytyi ystävättärensä
Catalinan syliin. Hän oli tulija. Mikä tuskallinen kohtaus! Saattoiko
hän tuoda näille kovanonnen lapsille lohdutusta!
Tosin oli don Ambrosion tytär tehnyt kaikki voitavansa lievittääkseen
näitten onnettomien naisten tuskia, mutta Josefa oli suorittanut
itse rakkauden työt. Turhaan oli hän koettanut puhdistaa Carlosta
ja paljastaa konnamaisten upseerien työt. Hänen isänsä oli edelleen
sairaana, eikä hän voisi terveeksi tultuaan -- vaikka olisi tahtonutkin
-- mitään vallanpitäjille. Sen tiesi Catalina.
Mutta Catalina sanoi tehneensä päätöksen. Kun isä vaan paranisi, oli
hän päättänyt taivuttaa hänet lähtemään tällaisesta maasta, jossa
väkivalta ja taikausko piti kansaa kahleissaan. Hänen jalomielinen
isänsä varmaan tulisi jälleen Carloksen ystäväksi, ja sitten asuisivat
he kaikessa ystävyydessä.
Kiitollisena ojensi Carlos rakastettavalle tytölle kätensä, jäähyväiset
sanottiin, ja señorita kiiruhti jälleen isänsä vuoteen luo.
"Rosita raukka, kuinka paljo oletkaan saanut kärsiä!" sanoi cibolero.
"Kaikki sinun täytyy minulle myöhemmin kertoa! Mutta nyt kiiruusti
pakoon. Missä ovat hevoset?"
"Ne ovat ihan lähellä -- aitauksessa."
"Tule sitten, ei ole hetkeäkään aikailtavaa!"
Näin sanoen käänsi hän sarapeensa äidin ruumiin ympärille, otti sen
syliinsä ja lähti huoneesta.
Ilo välähti ciboleron silmistä nähdessään muitten hevosten joukossa
ylvään mustan ratsunsa. Antonio oli yleisessä hälinässä saanut sen
kiinni vankeja torille vietäessä. Rosita istui jo satulassa, samoin
Antonio ja pari peonia, jotka halusivat seurata herraansa, kun samassa
don Juan juoksi paikalle ja huusi:
"Minä olen päässyt vapaaksi, ystävät; eversti on tyytyväinen kostoonsa
ja on laskenut minut vapaaksi, kun pelkäsi todistustani oikeuden
edessä. Ottakaa minut mukaan minne tahansa menettekin, seuraan teitä!"
"Onhan taivas meille vielä sentään armollinen!" huudahti Carlos.
"Tervetuloa!"
"Ratsastammeko alas laaksoa, herra?" kysyi Antonio, jolla oli kiire
matkalle.
"Ei", sanoi Carlos hetken mietittyään; "menemme La Ninan kautta. He
eivät arvaa meidän paenneen sen kautta. -- Aja edellä, Antonio! --
Eteenpäin!"
Pieni seurue ratsasti pois, ja tunnin ratsastettuaan, kuiskaillen vaan
keskenään, ehtivät he ylängölle.
Äkkiä pysähtyi Carlos, ja muut kokoontuivat viittauksesta hänen
luokseen.
"Täällä voi äitini nukkua rauhassa. Kallioita ei voi kukaan kääntää.
Haudatkaamme hänet tänne!"
Näin sanoen alkoi hän puukollaan kaivaa hautaa. Toiset auttoivat siinä
vaivaloisessa työssä, ja hartain rukouksin peitettiin vainaja haudan
lepoon.
Hautakummulle koottiin ruohoisia turpeita, ja Rosita kostutti
kyynelillään nurmen nukkaa. Sitten ratsasti Carlos kallionkielekkeelle,
josta saattoi nähdä yli laakson, presidion ja kaupungin tuikkivine
valoineen.
Uhkaavin liikkein ja kumealla äänellä huudahti hän: "Äiti, jos vielä
silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, niin kuule valani! Vannon
kostavani puolestasi. Tästä hetkestä asti omistan henkeni ja ruumiini
kostolle. -- Kostolleko?! -- Miksi käytän sitä sanaa? -- Ei kostoa,
vaan oikeutta. Oikeutta heille, jotka ovat tehneet tämän häpeällisen
murhan! Oi, äitini henki, kuule minua! -- Iloitkaa vaan, te kurjat
konnat! Teidän aikanne on tuleva pian! -- Minä lähden nyt -- mutta
palaan ennenkuin aavistattekaan. Vielä kerran näette kasvoista
kasvoihin cibolero Carloksen!"
Uhaten ojensi hän oikean kätensä kaupunkia kohden, ja voitonvälke
loisti hänen silmistään. Hepo hirnahti rajusti, aivankuin sekin olisi
tahtonut yhtyä herransa sanoihin. Sitten kääntyi ratsastaja ympäri ja
nelisti pois.