ruustinna tai joku muu? Eikö Kaisa nyt sanoisi... Olisi niin hauskaa
kuulla. Olen vain kuullut, että jotakin erinomaista on tapahtunut.
Rakas hyvä Kaisa...
— Posti on tullut — saahan sen nyt tietää vähemmälläkin kysymisellä.
— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko
tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko
surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.
— Ja kaikkien tässä nyt sitten pitäisi asiat tietää.
— Kaisa, ei Kaisa mene... Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin?
Kaisa nyt sanoisi!
— Tohtii olla. En minä tiedä.
Harmaat kasvot hävisivät.
Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut
hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada
selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.
Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä
se nyt oli... kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille,
hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile... tahtoisin antaa heitä
korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat
siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat
suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys
on saanut voiton.
Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen
veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa
ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala...
Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö
lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.
Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut
oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima
Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.
— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon
kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille
kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia ‒ ja nyt
saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu
sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit
häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki
myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen
pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet... ja Lagerspets, jolle
lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja
juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani,
niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin
kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin
voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa...
Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja
puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt
mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen
nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät
keinotekoisestikaan pystyneet iloon.
— Rakas täti... täti on siis saanut kutsun... kutsun häihin?
Roora-rouvan harmaat kasvot silisivät naurunirvistyksestään.
— Mitä sinä sanot... minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä
höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä
tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin
häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä
ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet... Ei.
— Mutta mitä sitten?
Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki
veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti
ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.
— Onko täti siitä iloinen?
— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen
molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa
kuoppaa minulle... Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa
täytyy, voi hyvänen aika sentään...
Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli
täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä
hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä
ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole
mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin
korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää
koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen
tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että
he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.
... Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli
yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli
saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin... viilsi
ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee
kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys...
eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä,
hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset
ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi
humala... Aurinko paistaa... Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme
vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole
mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä
myös... Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut
keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka
ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin
hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko
minä? Tuletko, äiti... Nyt me kaikki olemme kuolleet... isä, äiti, isän
tyttö... kaikki kuolleet... tulleet terveiksi...
Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin
lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä
oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan
takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan
satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän
himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan,
tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan
huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.
— Tohtori, ei ole mahdollista, että hän olisi kuollut. Hänhän on päivä
päivältä tullut paremmaksi...
— Tjaa... Se oli odottamatonta minullekin, mutta... Tjaa...
— Pieni enkeli... pieni päivänsäde... Nyt tulee valkoisessa huvilassa
entistä kylmempi.
— Me emme osanneet häntä suojella, hän paleltui.
— Onko lääketiede todella näin voimaton..§§.?
— Tjaa...
— Vanha Trast raukka...
— Voi hyvänen aika sentään, älkää nyt enää puhuko. Menkää pois...
antakaa minun olla yksin hänen kanssaan.
— Minä en lähde. Minun paikkani on täällä...
— Älä herran tähden sytytä paperossia...
— Älä sinä siinä pyhäile. Minä rakastin häntä, nyt sen tiedätte. Nyt
vasta sen itsekin tiedän. Niin, niin: rakastin — joko annatte minun
olla!
Kirjailija lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja laski kätensä kuolleen
hennolle kädelle. Kasvatusäidin raukeiden silmäluomien alitse vuotivat
vuolaina kyyneleet. Hän kyseli lakkaamatta, minkätähden tämä lapsi oli
tullut taloon, minkätähden käynyt rakkaaksi ja juuri silloin otettu
pois. Oliko se totta, että hän täällä oli paleltunut?