sellaista, että sedän kirjat ovat oppineita vanhojen ihmisten kirjoja,
joista et sinä ymmärrä mitään. Ja ostaa uusia kirjoja — se maksaa
rahaa. Mutta täytyy kai koettaa. Minun kylpymatkani täytyy jäädä, olen
siitä iloinnut kaksikymmentä vuotta.
— Täti... Eihän täti pahastu... Minä osaan paljon satuja, kauniita
satuja. Minä kertoisin niitä mielelläni lapsille... Kun tässä muutenkin
makaan laiskana...
— Mitä? Satuja? Tarkoitatko, että nuo lapset tulisivat tänne? Ja sinä
puhut kiitollisuudesta! Olet yksinkertaisesti hävytön. Nuo lapset...
oi, hyvänen aika! Ne repisivät kukat ja raakilot kuljettaisivat sisään
santaa... Kaisa on muutenkin uhannut lähteä pois... Hankin sinulle
kirjoja, maksakoot mitä maksavat...
— Täti suo anteeksi... Olin tyhmä, en pyydä kirjoja... enkä lapsia...
Mutta pyytäisin yhtä — olen sitä niin paljon ajatellut...
— Yhä uusia pyyntöjä! Mutta lapsi, saatat minut suunniltani. Mitä
sinä vielä tahtoisit? Onko sinulla täällä niin paha? Ei, älä enää
pyydä mitään, taikka minä lähden talosta ja jätän teidät kaikki. Sinä
mahdat luulla, että raha kasvaa puissa täällä Lepolassa... Mitä sinä
tahtoisit, olisipa hauska kuulla. No, annappas kuulua. Taitaa ollakin
sinun yllytystäsi, että Ida pyytää yhtäkkiä valkoista pukua. Katso, Ida
on otettu tänne rouvan apulaiseksi, hänen kodissaan kun on yhdeksän
lasta, onhan edes yksi siten poissa. Hänen pitäisi auttaa minua, mutta
hän huvittelee visiiteillä. Yhtämittaa lähdetään kirkonkylään, ja
postineidin kanssa hän on ystävystynyt. Mutta siitä en minä yhtään
pidä, sillä neiti Erkkilä on röyhkeä tyttö. Mitä Ida tekee valkealla
puvulla? Ja hän sanoo, että sinäkin — mitä sinä teet valkealla puvulla?
Vai ehkä sinulla pitäisi olla sininen — tietysti sininen, kun sinulla
on vaaleat, kauniit hiukset...
— Täti...
— Ei, tiedätkö, älä sinä enää esitä pyyntöjä. Voi, hyvänen aika, onhan
minunkin kärsivällisyydelläni rajat...!
— Täti...
— Taas sinä naurat!
— En naura...
— No, mitä sinä tahdot, sano se nyt yksin tein. Minullakin on hermot,
voi, hyvänen aika...
— Täti... Minä tiedän yhden asian, joka ehkä tulee pahoittamaan tädin
mieltä.
— Vai niin, taas jokin uusi harmi... Sehän on hauskaa kuulla...
Pelkään, että tulen hulluksi...
— Se on hyvin pieni asia.
— Pieni — no, mitä sinä sitten sitä valmistelet niinkuin olisi kysymys
matkasta kuuhun...
— Kun en minä oikein tiedä miten sen sanoisin... Neiti Erkkilä tulee
pyytämään häihinsä kaikkia meitä nuoria Lepolasta, mutta ei setää ja
tätiä...
— Mitä sinä sanot...? Neiti Erkkilä... teitä, vieraita ihmisiä eikä
minua, sulhasen tätiä! Mistä sinä tämän tiedät?
— Tiedän vain... En voi sanoa...
— Aaa, siihen siis tarvitaan valkeita pukuja... Rahat minun
kukkarostani... oi teitä hävyttömiä! Mutta entä jollen minä päästä
teitä, en ketään... Siis sinäkin olet kutsuttu, mutta en minä! Ja mikä
sinä olet menemään... Hyi...
— En minä sellaisia ajattele...
— Ajattelet tietysti! Oi, hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt, kun te
noin kauheasti kiusaatte minua!
— Täti, minä tiedän.
— Kyllä, kyllä sinä tiedät, kyllä te kaikki tiedätte. Ja sinäkin puhut
kiitollisuudesta.
— Täti, minä tiedän: täti ei anna kiusata itseään. Olen ajatellut tämän
asian juurta jaksain: täti antaa heidän mennä, ei kiellä heitä. Ehkä he
eivät mene...
— Ja hekö eivät menisi? Kyllä he menevät.
— Mutta heiltä menee pois se ilo, etteivät saa kiusata. Se on oikein.
Ja neiti Erkkilältä myöskin.
— Olet oikeassa. Et taida olla niinkään tyhmä.
— Mutta tädin täytyy voittaa tämä asia myöskin sydämessänsä.
— Mitä? Rupeatko sinä määräilemään mitä minun on voitettava
sydämessäni? Voi, hyvänen aika, kaikkea pitää kuulla!
— Täti... rakas täti...
— Älä sinä mielistele.
— Täällä Lepolassa on niin kaunista. Kun minä katselen ikkunasta, näen
omenapuun oksat. Aurinko paistaa niihin. Ensin näin nuput, sitten
kukat, nyt näen pienet omenat ja syksyllä ne ovat suuret... Täällä on
ihanaa, täällä täytyy asua hyviä, onnellisia ihmisiä...
— Vai onnellisia! Itse voit olla onnellinen, mutta minä ainakaan en
sitä ole. Mikä hätä sinulla on, mutta minä, minä, oi hyvänen aika!
— Mutta rakas täti, voihan se muuttua, tädin täytyy tulla
onnelliseksi...
Rouva Kannisto loi katseensa kirkkaihin kasvoihin vuoteessa. Epätoivo
kuvastui silmissä, jotka katsoivat paisuneiden silmäluomien välitse.
Tytön kädet etsivät kasvatusäidin käsiä ja hän painoi niitä pitkään ja
hartaasti, ikäänkuin vuodattaakseen niihin voimastaan.
— Minä ajattelen sanojasi, sanoi valkopukuinen nainen vihdoin raukeasti
ja jätti huoneen.
Pienelle Saima Aallolle oli tullut outo voiman kausi. Hän tahtoi olla
ihmisille hyvä. Hän tahtoi katsoa heitä silmiin ja painaa heidän
käsiään. Hän tahtoi näyttää heille, että täällä oli kaunista ja
onnellista. Hän tahtoi, että he olisivat iloiset. Hän tahtoi, että he
olisivat hyvät, hyvät itselleen ja muille. Tuskat eivät enää saaneet
häntä valtoihinsa. Hän ei tuntenut niitä samalla tavalla kuin ennen.
Hän ajatteli jokaista erikseen niistä ihmisistä, jotka täällä olivat,
ja rakasti heitä jokaista.
Oli kuitenkin vaikea löytää sanoja. Sanat ikäänkuin jotenkin repivät
rikki sen aurinkoisen voiman, jolla hän lähestyi ihmisiä. Ida ja
Kaisa tulivat. Juuri heitä hän olisi tahtonut hartaimmin kiittää.
Kuinka raskasta vaivaa he hänestä näkivätkään! He eivät kuitenkaan
katsoneet häneen. Heidän käsistään ei myöskään saanut kiinni. Ei siis
voinut katsoa heitä silmiin eikä painaa heidän käsiään. Ei voinut
heitä auttaa. He kantoivat veressään pahan mielen kauheaa myrkkyä. He
olivat sairaat. Mitä tehdä...? Kun he olivat huoneessa, toivoi hän,
että he pian olisivat hoitaneet hänet ja voisivat lähteä, ja kun he
olivat lähteneet, toivoi hän, että he palaisivat. Hän uskoi jo voivansa
sanoa heille sen tärkeän asian, minkä tuli heidät pelastaa. Hän odotti
jännityksessä, joka hermo pingoitettuna kuuntelemaan heidän askeliaan.
Nyt laulaa Ida. Kun hän tulee, tarttuu hän hänen käteensä, katsoo häntä
silmiin, sanoo hänelle, ettei hän kantaisi pahaa mieltä tätiä kohtaan,
ketään ihmistä kohtaan. Sellainen myrkyttää elämän... Vielä tärkeämpää
oli Kaisan saada tämä kuulla. Jos Kaisa tietäisikin, kuinka kauniiksi
hän tulee, kun hän hymyilee... Hän on ruma nyt, ihminen on ruma ja
peloittava, kun hän kantaa sydämessään pahaa mieltä. Kaisa kulta,
hymyilkää, ajatelkaa kuinka Lepolassa on kaunista... Kanat kaakattavat
ja juoksevat Kaisan perässä. Koira tulee ja nuolee Kaisan kättä. Ne
saavat ruokansa Kaisalta ja rakastavat Kaisaa. Pieni vieras tyttö tuli
taloon eikä elä, jolleivät Ida ja Kaisa hoida häntä. Hän rakastaa
Kaisaa ja on niin kiitollinen. Rakas, hyvä, kiltti oma Kaisa...
Tällaiset sanat elivät tytön huulilla, mutta kun harmaat kasvot
ilmestyivät näköpiiriin, kuolivat sanat huulilla ja tunne jähmettyi
sydämessä.
— Noo tyttöseni, sanoi setä istuutuessaan vuoteen laidalle, —
sinähän loistat ja paistat. Tohtori onkin sinuun hyvin tyytyväinen.
Tuon sinulle tässä jotakin. Se on oikein kaunis kertomus nuoria
tyttöjä varten. Ja tiedätkö, mami aikoo valmistaa sinulle suuren
ilon. En uskalla siitä puhua, sillä mami tahtoo kai itse tuoda esiin
keksintönsä. Älä kysy, en sano, sillä mami on uskonut sen minulle.
Katso, pikku tyttöni, sinä olet voittanut mamin sydämen. Voitko olla
hiljaa: mami aikoo pyytää kylän lapsia tänne luoksesi, että sinä saisit
seuraa ja kertoisit heille satuja. Mami on sentään niin hyvä, kun hän
vain antaa hyvälle sydämelleen voiton. Mutta sinä et saa olla tästä
tietävinäsi — ethän ole. Et mitään sinä tiedä. No, etkö itkekin, piru
vie... Vai nauratko sinä? Ahhah, kuinka hauska huone tämä onkin. Ovatko
nuo omenat jo noin suuret... Minä lepään vähän tässä keinutuolissa
pienen päivänsäteen luona. Ukko Trast oli aivan oikeassa... Piru vie,
kuinka raukaisee. Kuule, herätäthän minut hetken perästä, jos sattuisin
nukahtamaan...
Saima Aalto näki harmaan parran vaipuvan syvälle rintaa vastaan ja
lempeän rauhan laskeutuvan sinipunertaville kasvoille. Pian ilmaisivat
tyynet hengenvedot vanhuksen nukkuvan.
Mutta tyttönen iloitsi ja riemuitsi. Hänestä tuntui siltä kuin hän
leivosten kanssa olisi livertänyt ja kohonnut korkeutta kohden. Kuinka
kiitollinen hän oli elämälle ja Jumalalle. Hänen tiensä oli nyt niin
selvä, kaikki oli valoisaa, kaikki hän ymmärsi ja kaikesta hän kiitti.
* * * * *
Lagerspets, Lassén ja Ida tulivat järveltä ja toivat hänelle lumpeita
ja lemmikkejä.
— Olemme, alkoi Lagerspets, — koko ajan puhuneet teistä. Riitelimme
siitä, kuka antaisi lumpeet, kuka antaisi lemmenkukat. Tietysti
molemmat halusimme antaa lemmenkukat.
— Olemme myöskin riidelleet muista asioista, sanoi Ida. — Katso...
enkeli... tämä kirjailija uhkaa tehdä tyhjäksi erään hauskan tuumamme,
koska hän luulee siten iloittavansa enkelinsydäntäsi. Mutta olethan
toki järkevä, Saima, ja annat meidän pitää vähän hauskaa. Kyllä meitä
on täällä tarpeeksi kiusattu. Herra Lassén aikoo rukoilla Eevaa
pyytämään häihinsä myöskin sedän ja tädin. Sinun tähtesi... niinkuin
sinulla siitä olisi jotakin iloa. Tämähän on niin pieni asia, anna
meidän nyt pitää pieni huvimme. Sano nyt sinäkin, Lagerspets, hänelle,
ettei täti siitä pakahdu, jos vähän suuttuukin... Hyi, sinua, Saima, en
olisi sinusta uskonut. Sinähän katselet minuun niinkuin mikäkin... Kas
vain!
— Mene pois, Ida! huusi yhtäkkiä Lassén. — Sinä et saa olla tässä
huoneessa. Miksi? Sen voit itse arvata. Anna anteeksi, mutta minä
talutan sinut nyt ulos, sillä minulla on puhumista neiti Saiman kanssa.
Niin, saat suuttua, sille en voi mitään. Tekisit viisaammin, jos
koettaisit etsiä sydämesi sokkeloista, olisiko sinne vahingossa jäänyt
kätköön jokin pieni murunen hyvyyttä. Onnittelen sinua, jos löytäisit
tuon murusen. Ja sinä Lagerspets, ole ritarillinen ja seuraa loukattua
naista ja koeta johdattaa häntä oikeille poluille... Mutta lapsi, miksi
olet niin säikähtynyt? Ethän toki pelkää jäädä kanssani kahden... enhän
toki ole peto. Ei, tähtiä ei himoita... Sanokaa minulle vain, olenko
ymmärtänyt teidät oikein. Se on minulle tärkeämpää tietää kuin kaikki
muu. Sanokaa: olenko ymmärtänyt teidät oikein?
Hetken oli huoneessa aivan äänetöntä. Vihreä hämärä lankesi ulkoa
lehtiverkosta huoneeseen, jota toipuvan tytön silmät loistaen
valaisivat.
— Olette, lausui tyttönen sitten —... Juuri sitä minä tahtoisin, että
me jokainen etsisimme sydämestämme sen murusen hyvyyttä, mikä sinne on
ehkä jäänyt. Kuinka oikein te sanoitte! Tässä kauniissa talossa pitäisi
olla niin hyvin. Tuo hääkutsu... se on minulle ensimäinen askel. Jos
se tulee otetuksi, niin seuraa muita askelia. Ette usko kuinka minulle
on tärkeää, että hyvyys voittaisi. Se voi näyttää lapselliselta, mutta
minusta tuntuu, että kuolen, jos uskoni katkeaa. Oi, jos kaikki tässä
pienessä asiassa saattaisivat lakata kiusaamasta toisiaan. Eihän se
ole suuri ponnistus. Jos jokainen vain hallitsisi oman mielensä...
Autatteko te minua...? Oli pitkä aika... en ymmärtänyt miksi olin
tullut tähän taloon... enkä ymmärtänyt miksi minulle tapahtui tuo
hirveä onnettomuus. Minä olin pimeässä, en löytänyt minnekään. Sitten
minulle valkeni, tiesin miksi minut oli lähetetty tänne: juuri sitä
varten, että kaikki etsisimme esiin hyvyyden murusemme. Jollei se
onnistukaan? Luuletteko? Luuletteko, että täti ja Ida ja setä tahtovat
koettaa? Luuletteko, että Kaisa joskus hymyilee ystävällisesti?
Herra Lassén vakuutti, että aurinko on aina sulattanut pahimmankin
roudan ja ettei suloisen pienen tytön rukousta kukaan voi vastustaa.
Molemmat tunsivat siinä outoa onnea. Kokeneena miehenä käsitti Lassén,
että hän tähän tyttöön olisi voinut rakastua. Tai ehkä hän olikin
rakastunut. Tyttö taas tunsi riemuiten, ettei hän enää ollut yksin.
Hänellä oli ystävä. Tälle ystävälle voi kertoa kaikki. Tosin hänellä
oli ollut se vanha hyvä mies, joka hänet pelasti. Mutta tämä oli
kuitenkin toista. Lassén oli kaunis ja nuori. Hän oli sanonut, ettei
pidä Idasta, mutta Ida piti hänestä. Varmaan he kuitenkin menevät
naimisiin. Mutta se ei tee mitään. Lassén on hänen, Saiman, ystävä ja
yhdessä he nyt ponnistavat kohti iloa ja hyvyyttä.
Saima Aalto makasi pienessä huoneessa omenapuiden alla ja seurasi
jokaista oksaa ikkunan takana. Aurinko paistoi niihin, sade valeli
niitä, linnut istuutuivat niille ja madot kulkivat ylös alas. Linnut
olivat nopeat kuin ajatus, madot kulkivat hitaasti — kuitenkin
nopeammin kuin se, jolla ei ole jalkoja. Tytön silmä odotti
levottomassa toivossa jokaista tulijaa, etsien hänen silmistään merkkiä
siitä onnen ajasta, jonka tulemista hän oli lähetetty jouduttamaan
valkoiseen huvilaan. Hänen sydämensä hohti hyvää tahtoa jokaista
kohtaan, hänen sydämensä paisui voimaa ja kiitollisuutta.
Yhä useammin tuli talon herra, maisteri, huoneeseen omenapuiden alla,
laski leikkiä ja nukahti nojatuoliin, parta laihaa rintaa vastaan.
— Noita, sanoi hän ja tarttui tyttösen leukaan, — pieni noita, mitä
olet tehnyt mamille? Mami on tänään taputtanut minua päälaelle. Sitä ei
ole tapahtunut kymmeneen vuoteen. Sinäkö käskit hänen taputtaa minua?
Minulta kaatui koko maitokannu puhtaalle pöytäliinalle: luulin, että
viikon saisin siitä kuulla. Piru vie, viikkoja se aina on kestänyt, kun
olen kaatanut maitokannun — ikäänkuin ei se minusta itsestänikin olisi
ollut ikävää ja harmillista! Ja nyt tulee mami vain ja taputtaa minua
päälaelle... Noita, sinä pikkuinen veitikka, otappa ja käännä uskoosi
se Kaisakin. Hän on niin helkkarin hapan. Heti kun aamulla astut
huoneestasi, näet vastassasi äkäiset kasvot, kuulet ovien läiskivän ja
astioiden kyökissä kalisevan suuttuneissa kourissa. Oi-joi-joi, piru
vie, en pelkää helvettiä, jonne väitetään syntisten ihmisten joutuvan,
sillä täällä kotona on valmis helvetti. Pieni noita, opeta meidän vanha
hapan Kaisa kerrankin hymyilemään hyväntahtoisesti... Kuuleppa. Kun
hän oli ollut talossa kymmenen vuotta, annoimme hänelle kultakellon.
Luuletko että hän kiitti. »Mitä minä tällä! Kaikkia joutavia...» Ja
kun minä sanon hänelle: »Kaisa menisi nyt vähän lepäämään», niin hän
olkansa yli tiuskaa: »kyllähän sitä on aikaa haudassakin levätä.» Ja
tätä on aamusta iltaan ja vuodesta vuoteen... No mutta, sinähän itket
kuin taivaankaari. Se ei ensinkään ole tarkoitus. Hyi sinua, piru vie,
eikö sinulle uskallakaan puhua huolistaan. No, no, no, no... nauretaan
pois taas!
Rouva Kaunisto tuli ja istuutui samaan tuoliin, missä hänen miehensä
hiljan oli istunut.
— Lue, lapsi, minulle jotakin. Mitä hyvänsä. Lepään hetken tässä.
Saima etsi tuolilta vierestään kaikkein kauneimman kirjansa ja alkoi
nopeasti lukea. Hänen silmiinsä koski, oli liian pimeää, mutta toiselta
puolen oli niin sanomattoman hauskaa lukea tädille. Hän ei kuitenkaan
ollut päässyt kauvas, ennenkuin nyyhkytys särähti vihreässä hämärässä.
— Täti, rakas täti! pääsi tyttöseltä.
Mutta siihen hänen sanansa pysähtyivät. Valkeat kädet painelivat liinaa
vasten raskaita silmäluomia ja tuntui siltä kuin kauan pidätetyt
kyyneleet nyt väkivaltaisesti olisivat etsineet oikeuksiaan. Ei sanalla
saattanut kuormittaa vuosientakaisia kärsimyksiä, ainoastaan itkeä
itkevän kanssa. Pieni Saima itki, itki ja rukoili.
* * * * *
Ida Salenius ei enää laulanut.
— Täällä on ikävä, sanoi hän.— Lassén istuu ja kirjoittaa,
tuskin aterioiksi häntä saa alas. Kyllähän minä häntä kehoitin,
mutta en ymmärtänyt, että hän istuisi yötä ja päivää. Eikä hänen
huoneeseensakaan enää saa mennä. Ja minä hullu, joka niin olen hänestä
pitänyt... Siellä mahtaa olla aika epäjärjestys tuolla ylhäällä.
Neljään päivään ei siellä ole laastu eikä tehty vuodetta. Sellaistako
se nyt sitten on se niinsanottu »luova työ»! Eikä hän edes suutu,
vaikka härnään ja ärsytän... Enkeli, kuule, kun hän tulee tänne, niin
sano hänelle, ettei saa olla sellainen mörökölli. Pitää toki muistaa,
että on muitakin talossa... Eikö hän käy täälläkään? Eikö todella?
— Ei, sanoi Saima hiljaa, — hän ei käy täällä. Mutta...
— Mitä? Mitä sinä sanoit?
— En mitään.
— Sinun täytyy sanoa. Hän on minun sulhaseni, minun täytyy saada tietää
kaikki. Minä tahdon tietää miksei hän enää suutele minua, miksi hän
karttaa minua, miksen saa tulla hänen huoneeseensa... Onko hän todella
rakastunut sinuun, sinuun, joka et edes osaa kävellä... Sano paikalla.
Pieni Saima ajatteli sitä aamuhetkeä, jolloin aurinko pääsi pimeään
huoneeseen ja jolloin viime päivinä ikkunasta oli viskattu kukkanen
lattialle keskelle auringonvaloa. Hän kuuli askelten etenevän, hän
tiesi, että hänen kaunis ystävänsä oli häntä muistanut ennenkuin hän
läksi vinttikamariinsa työhön. Tyttönen oli tavallista kalpeampi, kun
hän sanoi:
— Älä pelkää, Ida, ei mitään ole meidän välillämme... eikä tule.
Eräänä iltana, kun täti ja setä olivat poissa, juoksi pieni Miia sisään
täydessä itkussa:
— Auttakaa... auttakaa, äiti lyö... Miia tuo takaisin kaikki. Miia ei
ole ottanut hopealusikkaa... Mansikoita Miia on syönyt, rintaneulan
äiti otti ja lupasi myydä markkinoilla. Miia on pitänyt rouvan
kenkiä... kirkossa... vanhoja kenkiä, jotka olivat vinnillä. Ruuton
hatun Miia otti... Aatulla ei ollut hattua... Miia tahtoo tänne
takaisin. Neiti puhuu... Ei Miia syö enää viinimarjoja eikä omenia...
eikä vie pullossa maitoa. Ei Miia mene kotiin, äiti lyö...
* * * * *
Lagerspets koputti ja astui ääneti huoneeseen. Hän seisoi ikkunan
luona, katsellen ulos. Sitten hän tuli istumaan eikä vieläkään avannut
suutaan. Vihdoin viimein hän alkoi.
No?... Mitä te nyt oikein olette tehnyt? Tai kuka on tehnyt mitä?...
Täti sanoi tänään, että hän on valmis auttamaan minua, jos tahdon
syksyllä lähteä kauppaopistoon. Miten tämä on käsitettävä? Niinkö,
että hän hinnasta mistä hyvänsä tahtoo minusta päästä? Vai niinkö,
että hänellä on paha omatunto? Vai onko tuo viekas eukko kuullut
meidän pienestä kepposestamme ja tahtoo koota tulisia hiiliä päämme
päälle? Oletteko te ilmaissut hänelle asiamme?... Te käskette tietysti
uskomaan hänestä hyvää, mutta minä tunnen hänet. Jos minä tietäisin,
että hän tuolla kauppakoululla ajattelee minun parastani. Sillä minulle
kyllä on yhdentekevää, tuleeko minusta kauppasaksa vaiko advokaatti.
Mutta minun rakas tätini ajattelee sitä, ettei hänen tarvitsisi minua
nähdä... Arvasinhan, että te puolustatte häntä. Mutta minun muistoni
hänestä ovat liian syvällä. Meiltä kuoli äiti — meidän äitimme
olikin toista kuin tämä, vaikka he kaksoset olivatkin! Minä jouduin
kouluun ja asumaan Kannistojen vastaperustettuun perheeseen. Nukuin
ruokasalin sohvalla... Kun oli vieraita, pääsin nukkumaan myöhään.
Pidin makeisista... otin sokeripalasta missä vain näin. Otin myöskin
punssipullosta, missä sen tapasin. Täti tuli suutelemaan saadakseen
selville, olinko juonut. Ne olivat oikeita Juudaksen suudelmia.
Suudelmilla hän myöskin otti selvää siitä, olinko tupakoinut... Sanokaa
nyt: voiko tämä nais-Juudas toivoa minulle hyvää? Ei, sanon minä, tuhat
kertaa ei! En lähde kauppakouluun. Olen täällä, syön, juon, vetelehdin,
odotan perintöäni. Tädillä ei ole ketään läheisempää. Pankissa on
hänellä paljon rahaa... Ei, hän ei testamenttia muille, sillä hän
piti äidistäni, he olivat kaksoset. Meitä ei ole muita elossa. Minun
isärääsyni... hän... mittaa katuja ja teitä. Suoraan sanoen: hän elää
sillä mitä entiset luokkatoverit hänelle antavat... Minäkö sääliä häntä
kohtaan? Onko hän koskaan tuntenut sääliä minua kohtaan?... Kurjaa on
elämä... Tuo laulava tyttö tuolla... hän kyllä on iloissaan, jos jään
tänne. No niin, miksei... meneepä päivä kerrallaan hänen seurassaan,
koska kerran kirjailija ei nyt enempää näy hänestä välittävän. Ja
onhan meillä nyt tiedossa häät. Me nuoret, me joudumme kaikki niihin.
Niin, niin: tekin. Valkoisessa puvussa, kukkasia hiuksissa... En luovu
tuumastani, en... Mutta kuulkaa: jos hän nyt on niin hyvä kuin te
luulette, niin eihän hänen toki siitä pitäisi suuttua, että meillä
on vähän hauskaa... Saima neiti, minä uskon, että tätini on hyvä.
Hän päästää meidät hyvästä sydämestä huveihin kirkonkylään... Mitä
nyt...? Ettehän toki ole noin arka... Valkeat puvutkin minä hankin...
Olkaa huoleti, keksin kyllä keinot... Rehelliset keinot tietysti. Joko
tekin luulette, että varastan? Lapsena otin sokeripaloja, mutta en
täysikasvaneena sentään ota puotien hyllyltä pukukankaita. En...
* * * * *
Sekä Ida Salenius että Lagerspets puhuivat nykyään enää vain häistä,
jotka kuukauden perästä vietettäisiin kirkonkylässä. Vihkimisen
oli määrä tapahtua kirkossa, päivällinen syötäisiin Seuran talolla
ja tanssi luonnollisesti kuului myöskin sinne. Kirkonkylän nuoret
valmistivat erinäisiä yllätyksiä, liikkuvia kokkoja järvellä,
ilotulituksia ja muita sellaisia. Ida Saleniuksen täytyi tyytyä
ompelemaan häälahjaa sekin oli Roora-tädille kuvaavaa, ettei hän ollut
antanut Idalle mitään rahoja tähän häälahjaan, vaan oli Idan täytynyt
myydä vanha talvitakkinsa. Salaa hän oli sen myynyt ja odottaa saattoi,
että nousisi sota, kun täti talven tullen alkaisi sitä kysyä.
Miten käy? Jos täti Roora todella ei saa hääkutsua ja jos hän kieltää
nuoria lähtemästä häihin — niin miten käy? Seuraa pitkä, surullinen
vihamielisyys talossa, vihamielisyys, joka ehkei koskaan lopu. Tekeekö
herra Lassén jotakin, muistaako hän, että hän lupasi auttaa?
Saima Aalto makasi jännityksessä vuoteessaan ja odotti. Hän alkoi
pelätä, että koko hänen aurinkoinen toivonsa murtuisi. Pohja, jolle
hän kauneimpana kesäaikana oli rakentanut, horjui. Kirjailija
pysytteli vinttikamarissaan. Hän kuului siellä tupakoivan niin,
että ikkunastakin aina suitsutti sininen höyry. Täti Roora kulki ja
poimi paperossinpätkiä pihamaalta ihme, että hän teki sen ääneti.
Tuontuostakin häipyi Lassén metsään tai järvelle. Yksinään hän oli ja
huoneensa avaimen hän vei mukanaan. Se oli hyvä, että hän teki työtä,
mutta talon sovun rakentamista hän tietenkään ei ehtinyt ajatella.
Tyttönen tunsi taasen ympärillään entisen yksinäisyyden. Särky jaloissa
tuntui pahemmin kuin moniin aikoihin. Puutarhassa kypsyivät omenat.
Lintujen laulu oli lakannut. Vain jokunen varpu vielä piipatti.
Omenat alkoivat varista, niitä olikin niin tiheässä. Miten käy tämän
kauniin kodin? Tulevatko sen jäsenet koskaan tuntemaan hyvää tahtoa
toisiaan kohtaan, vai tulevatko he vähitellen, hiljalleen, pienillä
pahansuovilla pistoilla saattamaan toisensa hautaan?
Eräänä päivänä kuului pihamaalta outoa liikettä ja puheensorinaa. Koira
haukahteli: oli varmaan tullut vieraita. Ehkäpä ruustinna ja rovasti?
Saima Aalto tunsi sydämensä tykinnän ohimoissa asti. Hän odotti ja
odotti. Olivatko kaikki hänet unohtaneet? Oliko tapahtunut jotakin
pahaa vaiko hyvää? Varmaan oli jo syöty päivällistä. He näyttivät
kaikki hänet unohtaneen. Tuntui tukalalta. Jumala, mitä sinä tarkoitat,
miksi sinä otit jalkani? Kukaan ei tullut edes niin likelle, että olisi
voinut huutaa. Hänen silmänsä tähtäsivät oksaan, jolla riippui kolme
suurta punaista omenaa. Ne olivat siinä kypsyneet hänen silmäinsä alla,
hän oli tuohon oksaan katsellut kärsimystensä ja toivojensa hetkellä.
Nyt yht’äkkiä putosi hänen nähtensä suurin omenoista. Lintuko oli
asettunut oksalle ja tuottanut sille liiaksi painoa? Oksa kävi tyhjän
ja paljaan näköiseksi. Oudon autioksi kävi myöskin tytön sydämessä.
Tuskat jaloissa eivät enää olleet pahinta. Jokin kirvelevä tunne tuli
mieleen ja alkoi siellä kalvaa.
Vihdoin viimein kuului askelia ja Kaisan harmaat sudenkasvot
ilmestyivät ovenavaukseen. Hän ei sanonut sanaa, hän ei myöskään
katsonut tyttöön.
— Kaisa kulta, sanoi vihdoin Saima Aalto, levottomuuttaan pidättäen, —
onko tullut vieraita?
Astiat kalisivat harmaissa, luisevissa käsissä.