Mutta kammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
kesken muistojensa muinaisien,
kesken valkean kesätyön,
kuulee, kuinka Heloise huutaa
kautta aikojen armastansa,
lukee, vaikka erota ei silmä
enää merkkejä kirjojen.
"Peljännyt en loukata ma Luojaa,
sua loukata pelkäsin ma,
tein ma silloin sinun tahtos jälkeen
enkä taivahan Jumalan,
koska peitin nunnanhuntuun pääni;
luulin synninkin peittäväni,
nyt ma olen kurjin kuolevista,
Herra on minut hyljännyt.
Seurasivat rakkautemme muistot
mua äärelle alttarinkin,
kunne kasvot käännän, siellä sinä,
mitä mietinkin, mieless' oot,
sun on piirtees Ristiinsnaulitulla,
sun soi äänesi messun halki,
rukouksessani hartaimmassa
haave syntinen sylkähtää.
Itkeä mun pitäis itseäni,
sentään entistä aikaa halaan,
katua mun tulis kauhistusta,
sentään toivotan takaisin.
Ken mun päästää kuolon kahlehista?
Kristus ei mua kuule enää.
Huokaan riemujani rauenneita
enkä autuutta sieluni.
Kaikki päivät rakkautemme pyhän
nyt mun mieleeni kangastuvat,
kaikki paikat, kussa lankesimme,
hetki hekkuman jokainen,
kaikki, kaikki uudellensa elän,
vuoteessain edes saa en rauhaa,
silloin tällöin liike vaistomainen
ilmoittaa ikävöimisen."
Lukee Suomen suuri piispa, Vastaa
silloin nais-ääni helähtävä
ovensuusta, hämärästä illan,
kautta valkean kesätyön;
jatkaa siitä, mihin loppui luku,
vaimo saapunut salaa äsken,
nousee paatiselta permannolta,
hunnun heittävi kasvoiltaan.
"Sua tottelin ma, Maunu Tavast,
vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun,
tein sen näyttääkseni, että olit
herra ruumiini, sieluni.
Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli,
säilyi syntinen sydämeni,
tässä seison, kurjempi kuin ennen,
mutta muistoissa autuas.
Luoja laupias sen tietää, sulta
muuta etsinyt en ma ole
kuin sua itseäsi yksin: sua
pyysin, en sinun omaasi.
Halannut en huomenlahjaa sulta
enkä liittoa vihkilemmen,
sua yksin ikävöitsin, itkin,
en sun arvoas, kunniaas.
Vaikka keisari, maailman herra,
ois mun vaatinut vaimoksensa,
morsiuskammioonsa vienyt minut,
mulle tarjonnut valtikan,
ja ma ollut oisin keisarinna,
kansakuntien kumartama,
ihanampi, ijäisempi mulle
oli olla sun porttosi."
Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
vait on korkea Anna Lepaa;
singahtavat aamuruskon siivet,
hämy mennyt on lyhven yön.
Päivä nuori taivaanrannan takaa
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
torahtavat torvet kartanolla,
saapuu oppinut Olavi.
1907.