Kerran kukka Suomen aateliston,
suuri, mahtava Maunu Tavast,
hengen jättiläinen, Herran urho,
mies, min on elo moitteeton,
jonka tuntee ajan parhaat, kuulu
kesken Europan tiedemiesten,
tehnyt tuo on Abaelardin synnin,
hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi
silloin mahtava Maunu Tavast,
katsoi silmä pitkät pilvenrannat,
aatos mittasi kaukomaat,
tehnyt matkan oli Pragiin, siellä
saanut maisteri-arvon, kuullut
Hussin saarnat, lukenut myös kirjat
uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä,
enin työ elon suuren, runsaan,
mielessänsä monet aatteet hehkui,
laaja löi sydän rinnassaan,
tahtoi hänkin tehdä valkeutta,
nostaa nukkuvat omattunnot,
tunsi voiman kuolla roviolla
taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi,
missä taisteli miehet, tahdot,
kussa kuulut opin ahjot suitsui,
Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan,
sinne paloi Suomen miehen mieli,
kera urhojen kilpasille,
maihin, missä päivä lämmin paistoi,
kukki kulttuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka,
muistui korkeat kuuset mieleen,
palasi hän kaukomatkaltansa
koissa käymähän isäinsä,
käymään Hämeen Kiialassa, mistä
lähtenyt oli suuri suku,
viipymähän luona veljen armaan,
Hauhon huikean tuomarin.
Ja hän matkas monet maat ja meret,
saapui Tukholman kautta Turkuun,
tapasi hän siellä taaton harmaan:
ollut voutina Kuusiston
oli tuo jo Hemming-piispan aikaan;
vaan nyt vanhana, sokeana
seisoi Turun laiturilla, sulki
syliin poikansa suuren hän.
Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli,
synnyinmaa miten kumahteli
alla orhin kavioiden, näki
Hämeen harjuilta väljät veet,
ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui
Suomen suurilla kankahilla,
ja hän päätyi Lepaan kartanohon,
siellä vieraili viikon, kaks.
Teki silloin suuren surmasynnin
hengen mies valovoittohinen:
näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
kauan impeä katsoi hän;
unohtuivat uskon riidat häitä,
vala kirkolle vannomansa,
tunsi, kuinka virtas sydämeensä
veri voimakas Tavastein.
Nauratti hän naisen nuoren. Eikä
silloin kaartunut Ranskan taivas,
humisseet ei silloin Seinen aallot,
päivä paistanut Pariisin,
mutta huokas synkkä Suomen honka,
itki himmeä Hämeen järvi,
koska sortui Heloisen helmaan
Suomen ankara Abaelard.
Meni luostarihin Anna Lepaa,
tuli piispaksi Maunu Tavast,
poika heillä Olaus Magni oli,
tiennyt ei tämä synnystään,
kulki taaton opintietä; juuri
kirjeen hän oli kirjoittanut,
missä kertoi kotiin saapuvansa
bakkalaario-lakkineen.
Häntä vartoi Suomen vanha piispa,
vartoi lapsuuden leikkikentät,
saaret, salmet, niemet, vartoi koko
linna korkea Kuusiston,
Pekka Karpalainen, linnan vouti,
Rankonen, asemiesi myöskin,
enin kenties tytär Karpalaisen,
keltakutrinen Elina.