Voi, tyttöparka, sun ritarias
ja voi sua itseäsi!
Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
ja mitä ei koske käsi?
Mitä etsimme lemmeltä enempää,
joka kaukaa kangastaisi? —
Minä luulen, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.
Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja — olivat onnelliset.
Mut juhla-onnesta heilläkin
oli sentään mielet omat,
ja jos joku äkkiä onnen sai,
siitä sormukset tehtiin somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt,
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Mut niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlatiloin,
kuin apin ja anopin peijahin
kälyn, langon perhe-iloin.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa —
oi muistatko, impeni, iloa, kun
sai lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiirehti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnenlippaansa,
onnen kultansa ainokainen —
tai oli -se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan
joka päivälle osansa siitä.
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään
ja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
"Kas, täällä onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!"
Ja ihmiset sanovat omakseen,
min vaan ovat omaksununna,
vaikk' kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan,
Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
oman kuvansa katsoa siitä.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden
ja saavat — mustaa multaa.
Kas oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuorten Hiidet
pois rahvahan käsistä raa'oista,
ja eessä on ukset viidet.
Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas
ja uskot lempehen nuoreen,
niin tule, ja riemuiten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen.
Niin tule, ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.
Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat —
hei, näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!
Pois alta nyt, ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise, maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.
64.
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä
niin tunnuin ma mielestäsi,
kun vaieten, ilman aatteita,
minä istuin sun vierelläsi.
Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.
Nyt mulla on aatos yksi vaan.
Ken yhden on seurassa aina,
se tyhmistyy, vaikk' aatos se ois
itse taivahan Luojalta laina.
Nyt mulla on aatos yksi vaan.
Ja mitäpä puhuisin minä,
kun tuota et aatosta kuitenkaan
minun lausua sallis sinä.
65.
Kunis kukkivat kanervat kankahan
ja vehreä rannan on raita,
sinis vapaana keikkuos, tyttöni, vaan
ja impenä iloitse maita.
Mut puolat kun palolla punertuu
ja vaapukat vaarain luota,
niin silloin, tyttöni vienosuu,
ole varoillas sekä vuota!