Minust' oli kuin olisi soudettu
me kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.
Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.
Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?
Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui —
ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi —
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.
Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.
50.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie itkenyt enemmän?
Kun tietäis, kumpi se nauraa voi
nyt enemmän, minä vai hän?
Mut mitä me huolimme siitä!
me nauramme kumpikin vaan.
Hei, hahhahhaa! — Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.
Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?
51.
Kai ihmettelit sinä itsekses,
miten paljon ma sentään kestin,
miten siedin sun nauruas, pilkkaasi,
sen ennen kuin erolla estin.
Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
"Tuolla miehell' on kova pinta!"
Siin' oikein arvasit, armahain:
kova on elon erakon rinta.
Se mies, joka kuullut ei ijässään
ole kultaisen naurun soivan,
mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen
hälle itselleen ilakoivan.
Miten huolii hän, vaikka hän tunteekin,
ivan veitset kuin ihoa viiltää!
Hän kuulevi vaan ja hän kummeksuu,
ja silmässä kyynel kiiltää.
Hän oppivi vaan ja hän oudoksuu
ja hän silmänsä hiljaa sulkee,
hän uskoo vaan ja hän uneksuu,
ja mielessä kuvat kulkee.
52.
Sinä teit minun eloni lauluksi
ja mun arkeni sunnuntaiksi,
sinä kylvit mun polkuni kukkihin
ja korpeni kotimaiksi.
Sinä teit minun päiväni unelmaks,
sinä seuloit unhon lunta.
Oi, seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,
oi, seulo'os hyvää unta!
Maan mahtavat höyhenvuoteillaan
ne unta pyytää ja palvoo.
Sill aikaa ma silmäni ummistan
ja vain mun onneni valvoo.